Kuopion ja Oulun hiippakunnat järjestivät ensimmäisinä seurakuntien metsäseminaarin Kolilla 2019. Nyt on toinen kerta, tällä kertaa Oulun hiippakunnassa.

Yhteinen keskustelu tulee tarpeeseen. Kristillisen uskoon kuuluu tavoitella elämää harmoniassa, sopusoinnussa luomakunnan kanssa. Juutalais-kristillisen uskon mukaan elämä ei ole sokean sattuman tulos, vaan syntynyt Jumalan rakkaudesta. Jumala on antanut ihmiselle tehtäväksi viljellä ja varjella. Viljellä ja varjella. Nämä ovat yhä tärkeitä, ajankohtaisia ja käyttökelpoisia verbejä, jotka kertovat Jumalan ihmiselle antamasta tehtävästä.

”Viljellä” on oikeuttamisverbi: se oikeuttaa käyttämään hyväksi luomakunnan lahjoja, ottamaan ne ilolla vastaan ja kiittämään niistä. Luterilaisen kirkon arvoja eivät siten ole ahdasmielinen puritanismi, näkyvään luomakuntaan vihamielisesti suhtautuva gnostilaisuus tai mystisellä pelolla luontoon suhtautuva tabuajattelu, ei myöskään tähän usein liittyvä panteismi, jossa Luojan ja luomakunnan erillisyys häviävät.

”Varjella” on puolestaan velvoittamisverbi: se velvoittaa pitämään hyvää huolta Jumalan luomakunnasta. Kun luomiskertomuksessa ihminen luodaan ”Jumalan kuvaksi”, tätä jumalakuvaisuutta ei pitäisi etsiä ihmisen muita eliöitä korkeammista kognitiivisista ominaisuuksista – onhan kaikilla olioilla aivan häikäisevä kyky sopeutua ympäristöön – vaan juuri ihmisen vastuullisesta tehtävästä. Jumalakuvaisuus merkitsee, että ihmisellä on poikkeuksellinen tehtävä viljellä ja varjella Jumalan luomakuntaa.

Maailmanlaajuinen ilmastonmuutos ja lajikato haastavat myös seurakuntia kiinnittämään huomiota siihen, miten seurakunnat hoitavat metsäomaisuutta taloudellisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti ja ekologisesti vastuullisella tavalla. Toisin sanoen, miten ”viljellä” ja ”varjella” sovitetaan yhteen? Miten toimitaan niin, että molemmat säilyvät voimassa ja niiden välillä vallitsee tasapaino?

Arviointi on tehtävä tietoon perustuen. Tiedolla johtaminen on tärkeää myös kirkossa. Tämä on kuitenkin haastavaa, sillä ilmastonmuutoksen ja sen taklaamisen dynamiikkaa on poikkeuksellisen vaikea ymmärtää. Tarvitaan parasta tietoa. Viimeksi Kolilla paikalla oli tämän maan parhaimmat metsäntutkijat ja ilmastontutkijat. Asiantuntijoiden tuli selvästi esille koulukuntaeroja. Se kuuluu tieteen lajityyppiin, eikä tee siitä huonoa. Suomen ja oikeastaan maailman parasta tietoa on tarjolla on nytkin, kun pääpuhujana on ilmastotieteilijä, pääjohtaja Petteri Taalas.

Monimutkaisuuden lisäksi metsänhoitoa vaikeuttaa myös se, että metsiin liittyvä keskustelu on polarisoitunut ja politisoitunut jyrkästi. Myös tiedotusvälineet ohjaavat mieliteitä ja käyttävät suurta valtaa.

Yhteiskuntatieteiden tohtori ja YLE:n viestinnän kehitysjohtajanakin toiminut Juhani Wiio julkaisi äsken median metsäkeskustelua tutkimuksen ”Niin metsä nähdään – kuin siitä puhutaan”. Tarkastelun kohteena oli vuoden 2023 kevään ja syksyn uutisointi verkossa ja tv-uutisissa. Aineistona oli yhteensä 572 uutisjuttua, joista noin puolet oli HS:n tekemiä.

Wiion mukaan esimerkiksi Helsingin Sanomille metsä on luonnonvara, kansallinen resurssi, ei hoitokohde, vaan luonnonsuojelusuojelukohde. Hän kiteyttää Suomen suurimman sanomalehden metsäuutisoinnin linjan näin: ”Suomen metsät ovat ikään kuin yhdessä omistettu puisto, jonka säilyttäminen mahdollisimman koskemattomana on kaiken metsää koskevan toiminnan itseisarvoinen ja perimmäinen tarkoitus.”.

Metsäuutinen ei ollut Ylellekään tv-uutinen, ellei se käsitellyt metsien hiilinielua, luontokatoa tai isojen metsäyhtiöiden tilannetta, hän heittää.

Wiion selvityksen mukaan Ylen tv-uutisten metsäuutisointi on sisältönsä puolesta samoilla linjoilla Helsingin Sanomien kanssa. Sen sijaan saman yhtiön aluetoimitusten verkkotarjonta on aihekirjoltaan ja monipuolisuudessaan Helsingin Sanomien ja MTV3:n tarjontaan verrattuna ”erittäin paljon laaja-alaisempaa ja monipuolisempaa”.

”Käytännössä Yleisradio on metsäuutisoinnin osalta kuin kaksi mediaa”, Wiio ihmettelee.

Tiivistetysti sanottuna etelän media pitää metsiä kansallisena reservaattina, joka tulee säilyttää mahdollisimman koskemattomana. Kertooko tämä siitä, että pääkaupunkiseudulla halutaan nähdä Itä- ja Pohjois-Suomen metsät reservaattina, jotta suurkaupungeissa voidaan jatkaa ylellistä ja tuhlailevaa elämää hyvällä omallatunnolla? Onko tämä reilua Itä- ja Pohjois-Suomessa asuville, jotka sananmukaisesti elävät metsässä ja metsässä?

Asialla on merkitystä myös seurakunnille. Itä- ja Pohjois-Suomen pienet seurakunnat kamppailevat taloudellisissa haasteissa. Niillä on myös vastuullinen tehtävä huolehtia esimerkiksi kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kirkkorakennusten säilymisestä ylisukupolvisesti. Metsäomaisuutta ja metsätuloja tarvitaan muun muassa tätä varten. Tästäkin huolehtiminen kuuluu kulttuuriseen ja sosiaaliseen kokonaiskestävyyteen. Etelän seurakuntayhtymillä puskurirahastona toimivat metsäomaisuuden sijasta tontit ja vuokra-asunnot. Niilläkin tehdään rahaa, muun muassa kirkkojen ja muiden kiinteistöjen turvaamiseksi.

Seurakuntien metsien hoidon periaatteet eivät voi perustua pelkästään Helsingin Sanomien tai YLE:n Helsingin kampuksen toimintaan. Tarvitaan kovempaa faktaa, parasta faktaa vastuullisen päätöksenteon pohjaksi. Vastuullinen päätöksenteko on sellaista, jossa seurakuntien metsänhoidossa sovitetaan yhteen kulttuuriset, sosiaaliset, ekologiset ja taloudelliset arvot, Raamatun kielellä ”viljelemisen ja varjelemisen” tasapaino. Se on enemmänkin prosessi kuin tila. Piispantarkastuksen perusteella lähtötaso on hyvä. Mutta kun tilanteet muuttuvat ja tieto kasvaa, tarvitaan jatkuvaa parannusta. Toivon, että voisimme tänään jatkaa tämän tasapainon etsimistä yhdessä parhaiden tutkijoiden kanssa.

 

Jari Jolkkonen