Arvoisat kuulijat, ystävät

Suomalaista kirkkohistorian tutkimusta on vaikea harjoittaa ilman, että törmäisimme Eino Murtorinteen nimeen. Hänellä on ollut valtaisa vaikutus uusimman ajan kirkkohistorian tutkimukseen Suomessa ja kansainvälisesti. Hän on jättänyt vahvan jäljen henkilökohtaisesti myös meihin tänään paikalla oleviin.

Tänään olemme kokoontuneet muistamaan Eino Murtorinteen elämää ja juhlimaan hänen työtään.

Eino Johannes Murtorinne syntyi Kiuruvedellä 25.11.1930 – mikä selittää sen, että olemme koolla Kuopiossa. Samalla viikolla tapahtui paljon muutakin hyvää. Edellisenä päivänä avattiin Stockmannin tavaratalo ja 28. päivä Laimi Leidenius nimitettiin ensimmäisenä naisena Helsingin yliopiston professoriksi.

Mutta yhteiskunnallisesti tuo marraskuu ja koko vuosi oli nuoressa tasavallassamme levotonta aikaa. Kuukautta ennen Einon syntymää entinen presidenttipari K.J. ja Ester Ståhlberg oli muilutettu Kulosaaresta Joensuuhun. Stalin kiristi otettaan Neuvostoliitossa ja Suomessa Lapuan liike oli valtansa huipulla. Marraskuun 22. päivänä oli kokoontunut Lapuan liikkeen viides valtakunnallinen kaksipäiväinen suurkokous.

Reilua viikkoa ennen Einon syntymää 18. marraskuuta 1930 tulivat voimaan niin kutsutut tasavallan suojelulait ja kommunistilait. Kannattajien mukaan niillä pyrittiin suojelemaan demokratiaa kommunisteilta, jotka olivat Stalinin vaikutuspiirissä eivätkä sitoutuneet parlamentaariseen demokratiaan, vaan tavoittelivat vallankumousta. Kriitikkojen mielestä suojelulait rajoittivat sananvapautta, kokoontumisvapautta ja muita perusoikeuksia. Kohtalon ironiaa on, että samat lait kohdistettiin Lapuan liikettä vastaan paria vuotta myöhemmin.

1930-luku oli Euroopassa diktatuurien vuosikymmen, ja Suomikin oli vaakalaudalla, mutta monista muista Euroopan maista poiketen parlamentaarinen demokratia selvisi stressitestistä.

Eino Murtorinne syntyi siis keskelle suuria yhteiskunnallisia liikehdintöjä. Suomi ja koko Eurooppa oli levoton ja tämä ajan konteksti tuli näkymään Murtorinteen tutkimusintresseissä vahvasti. 1900-luku oli kahden radikaalin poliittisen ideologian, fasismin ja kommunismin, kulta-aikaa, ja Eino tuli keskittymään näiden hyperkollektivististen liikkeiden synnyn, sisällön ja vaikutuksen tutkimiseen, myös siihen, miten Euroopan kirkot yrittivät luovia näiden autoritaaristen ideologioiden kanssa.

Eino kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1950 Ylivieskan Raudaskylän lukiosta. Kyseisellä koululla oli vahva herännäispainotus. Herännäisyydestä tuli Murtorinteelle yksi akateeminen tutkimusteema, hänen henkilökohtainen suhteensa herännäisyyteen oli ilmeisesti kompleksinen.

Eino suoritti teologian opintonsa Helsingin yliopistossa ja valmistui 1956. Hän suoritti laudatur-arvosanat dogmatiikasta, etiikasta, kirkkohistoriasta ja käytännöllisestä teologiasta. Samana vuonna hän avioitui Seija Heljaksen kanssa, seuraavana vuonna syntyi Minna Maaria, jonka kunnioittaa meitä tänään läsnäolollaan. Samana vuonna 1956 piispa Eino Sormunen vihki hänet papiksi täällä Kuopion tuomiokirkon alttarilla. Murtorinne palveli kirkkoa muun muassa apupappina Vieremällä ja Iisalmessa. Piispa Sormusen pyynnöstä hän toimi nuorisotyöstä vastaavana hiippakuntapappina ennen siirtymistään tutkijanuralle. Ennättipä hän toimimaan myös sotilaspastorina vuosina 1959–1962 Suomenlinnan rannikkotykistörykmentissä.

Kuten moni pappi, myös Eino joutui tekemään valinnan akateemisen ja kirkollisen urapolun välillä. Hän väitteli teologian tohtoriksi vuonna 1964 otsikolla Papisto ja esivalta routavuosina 1899–1906 – tuon kirjan ostin opiskeluaikanani ja se on yhä hyllyssäni. Väitöskirja keskittyi tutkimaan muun muassa kiistaa siitä, tuliko Venäjän keisarin helmikuun manifestissa julistama päätös Suomen sotaväen sulauttamisesta Venäjän armeijaan – siis ilmiselvästi Suomen oikeusjärjestelmän ja lakien vastainen päätös – lukea kirkkojen saarnastuolista vai ei. Einon mukaan piispat kannattivat ankaria rangaistuksia kuulutuksen lukemisesta kieltäytyneille papeille, kun taas tuomiokapitulin lainoppineet kannattivat lievintä mahdollista linjaa. Tämä liittyi laajemmin kysymykseen siitä, missä menevät luterilaisen esivaltauskollisuuden rajat.

Eino oli myöhemmin sitä mieltä, että tässä oli yksi luterilaisuuden heikoista kohdista. Hän tunnisti, että Lutherin regimenttioppi oli monella tavalla myönteinen: se antoi arvon maalliselle esivallalle, tieteelle ja kulttuurille kytkemällä sen Jumalan suunnitelmaan, se antoi ihmisen maalliselle kutsumukselle hengellisen merkityksen ja vahvisti kriisiaikoina yhteiskunnan stabiliteettia ja luottamusta esivaltaan. Toisaalta kirkot olivat myöhemmissä tulkinnoissa usein kallistuneet pirskottamaan vihkivettä kulloisenkin hallitusvallan päälle, jolloin hengellinen regimentti oli menettänyt kriittisen funktionsa.

Eino kirjoitti: ”Esivallan kunnioittaminen ja kuuliaisuus sitä kohtaan ovat muodostuneet siinä määrin korostuneiksi päähyveiksi, että Lutherin tässä yhteydessä korostaman lainsaarnan merkitys on jäänyt väistämättä toisarvoiseen asemaan tai jopa mitätöitynyt. Tähän samaan kehityslinjaan on ehkä kuulunut luterilaisille kansankirjoille joskus leimallinen piirre, että ne ovat olleet enemmän kiinnostuneita hyvien suhteiden säilymisestä maalliseen esivaltaan kuin esimerkiksi kirkon tunnusmerkkien puhtaana säilymisestä. Kuitenkin Lutherin regimenttiopin keskeinen lähtökohta oli juuri evankeliumin puhtaana säilyminen.”

Olen aina kavahtanut ajatusta, että kirkon pitäisi ”olla profeetallinen”, nousta barrikadeille ja kulkea mielenosoitusmarssien kärjessä. Silti tässä yhteydessä voin yhtyä Einon tulkintaan regimenttiopin kapeuttavista tulkinnoista.

Väitöksen jälkeen hän eteni Helsingin yliopistossa Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian dosentiksi ja myöhemmin kirkkohistorian apulaisprofessoriksi vuosiksi 1972–1975. Lopulta vuonna 1975 hänet valittiin uusimman ajan kirkkohistorian professoriksi, jossa hän toimi ja teki päätyönsä ja toimi aina vuoteen 1993 saakka – siis 18 vuotta.

Tutkijana hänen kansainvälisesti tunnetuimpiin aiheisiinsa kuuluivat Pohjoismaiden kirkkojen suhteet Saksaan kolmannen valtakunnan aikana. Tähän liittyviä teoksia olivat muun muassa Risti hakaristin varjossa ja Veljeyttä viimeiseen saakka. Lisäksi hän kirjoitti laajasti suomalaisen teologian historiasta sekä Suomen kirkon historiasta 1800- ja 1900-luvuilla. Kirja Suomalainen teologia autonomian aikana oli tenttikirjana myös minun opiskeluaikanani – sekin on kirjahyllyssä. Vielä pitkään eläköitymisensä jälkeen Murtorinne jatkoi tutkimuksen harjoittamista. Hän sai iäisyyskutsun kolme vuotta sitten 15.7.2023 kunnioitettavassa 92-vuoden iässä.

Murtorinteen tutkimus ja toiminta ei jäänyt kirkolta huomaamatta. Suomen evankelisluterilainen kirkko myönsi Murtorinteelle korkeimman mahdollisen kunnianosoituksen, Pyhän Henrikin ristin vuonna 2014. Myönnön taustalla olivat sekä Murtorinteen akateemiset ansiot että työskentely kirkon, erityisesti kirkkomme ekumeenisten suhteiden hyväksi.

Minusta tuli Helsingin yliopistossa professori Tuomo Mannermaan oppilas, ja Eino Murtorinne tuli tutummaksi kirjojensa kautta. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että sain tutustua häneen henkilökohtaisemmin ja paremmin marraskuussa 2020.

Luterilaisen Kulttuurin Säätiö, jonka hallituksen puheenjohtajana toimin, myönsi Eino Murtorinteelle Martinpäivän kirkkojuhlassa 8.11.2020 tunnustuspalkinnon, sekä ”Lutherin mustepullon” kiitoksena kirkkoon, kulttuuriin ja yhteiskuntaan kohdistuneesta pitkäaikaisesta ja syvällisestä tutkimuksesta. Kyse oli siis elämäntyöpalkinnosta. Kirkkojuhlan vastauspuheenvuorossaan hän esitelmöi otsikolla Luterilainen kirkko kommunismin ja fasismin puristuksessa – olin tätä aihetta itse ehdottanut.

1900-luvun tuhoisat uudet aatteet heittivät todellisen haasteen kristillisille kirkoille. Vapaasti lainaten Eino tiivisti: ”Kommunismi yritti hävittää kristinuskon, fasismi yritti varastaa sen.” Ajattelin ihaillen, että täytyy tehdä 60 vuotta tutkimusta, ennen kuin osaa paketoida tutkimuksen noin tarkasti ja iskevästi.

Euroopasta kommunismi ja fasismi ovat käytännössä kuolleet. Nykyisillä poliittisilla ideologioilla, kuten woke-liikkeellä tai maga-liikkeellä, on niihin tuskin kirjallis-geneettistä jatkumoa – tai ainakin se on heikko. Niiden kannattajat lukevat enemmän somea kuin kirjoja. Itse tunnistan kuitenkin wokessa ja magassa samoja mielenmaisemia (mindset, mindscape) kuin näissä 1900-luvun poliittisissa liikkeissä.

On monin tavoin asianmukaista ja kunnia-asia, että Murtorinteen muistoseminaari järjestetään täällä Kuopion tuomiokirkossa. Sydänsavon uumenista ponnistanut Murtorinne jätti laaja-alaisen jälkensä kirkkohistorialliseen tutkimukseen tuomalla laajempia kirkkohistorian linjoja lähemmäs nykyaikaamme, jättäen kysymysmerkkejä myös meille pureskeltavaksi, muun muassa esivaltateologian osalta.

Tällä seminaarilla kunnioitamme arvostetun tutkijan, opettajan, ohjaajan ja työtoverin muistoa ja koko elämäntyötä. Toivotan meille kaikille antoisaa seminaaria huippualustajien esitelmien parissa.

Kuopion hiippakunnan piispa