Piispa Jari Jolkkosen alustus ekumeenisen teologian webinaarissa

Olemme käyneet jo 50 vuotta ekumeenisia oppikeskusteluja kirkkojen kesken eli kristinuskon sisällä. Niistä on tullut hienoja dokumentteja, mikä on mahtava juttu. Kuitenkin jo neljäsosa suomalaisista on uskontokuntiin kuulumattomia. Heillä ei tietenkään ole pappeja, rabbeja tai muita virallisia edustajia, silti on harmillista, että heidän kanssaan emme ole pitäneet yhtään oppikeskustelua, seminaaria tai edes tuttavallista saunailtaa. Olemme 50 vuotta myöhässä. Mutta ei se mitään. Parempi nyt kuin huomenna. Kiitos järjestäjille.

Mitä apologia tai apologetiikka tarkoittaa? Sillä on tarkoitettu kristittyjen puolustamista uskonvainojen keskellä. Hyvästä esimerkistä käy vaikkapa kirkkoisä Tertullianus, joka käytti ensimmäisenä termiä ”uskonnonvapaus” ja kehitti muutenkin yhä käytössä olevaa uskonnonvapauskäsitteistöä. Keskiajalla apologialla tarkoitettiin kristinuskon puolustamista filosofisesti koherenttina järjestelmänä, näin toimi esimeriksi Tuomas Akvinolainen. 1800-luvulla kehittyivät luonnontieteet ja alkoivat vaatia hegemoniaa, samoin erilaiset filosofisen ateismin muodot vahvistuivat ja ryhtyivät käyttäytymään imperialistisesti. Tässä kulttuuri-ilmastossa apologialla ryhdyttiin tarkoittamaan ennen muuta kristillisen uskon ja tieteellisen maailmankuvan yhteensovittamista. Näin toimi esimerkiksi Friedrich Schleiermacher, liberaaliprotestantismi kantakirjaisä. Samoihin aikoihin syntyi esimerkiksi historiallis-kriittinen eksegetiikka, jota monet pitävät yhä alun perin apologeettisena projektina.

Mitä luterilainen kirkko voi antaa apologetiikkaan? Toivottavasti kestätte, jos vastaan suoraan: Eipä juuri mitään. Tai pääasiassa varoittavia esimerkkejä siitä, miten ei ainakaan kannata toimia.

Ensiksi Pohjolan luterilaiset ovat voineet elää laiskanpulskean valtiokirkollisuuden suojassa. Läpimietitylle uskon puolustamiselle ei ole ollut riittävästi painetta. Kaikki eivät vieläkään tunnu ymmärtävän, että ne ajat olivat ja menivät. Nyt on edessä ankara laihdutuskuuri, mutta myös tiukka treenijakso, jossa pitää opetella uudella tavalla käymään fiksusti keskustelua uskon perusteista kaikkien etsijöiden kanssa.

Toiseksi jotkut kavahtavat koko apologia-sanaa. Heillä voi olla kokemuksia vääränlaisesta apologiasta, jossa jaetaan uhkaavia traktaatteja, karsastetaan seksuaali- tai sukupuolivähemmistöjä tai karjutaan raitiovaunussa töistä tuleville ja kotiin ruoanlaittoon väsyneenä matkustaville kunnon kansalaisille ”tehkää parannus” – kaikkea tätä olen harmistuneena todistanut. Tällainen uhkaileva ja kovasydäminen fundamentalismi ei ole apologiaa ollenkaan, sehän ei levitä Kristuksen tuoksua, vaan ihmissonnan lemua. Se ei houkuttele hengellisyyteen, vaan päinvastoin vieroittaa kaikki totuuden etsijät evankeliumista.

Kolmanneksi luterilaiset teologit eivät ole aina jaksaneet perehtyä riittävästi filosofiaan ja luonnontieteisiin. On pistetty pää pensaaseen ja erotettu teologia mahdollisimman kauas filosofiasta.  On ajateltu, että Jumalan sanan julistus ja sakramentit synnyttävät pelastavan uskon, ei siinä filosofiaa ja argumentointia tarvita. Pahimmillaan on ajauduttu irrationalismiin ja fideismiin ja karkotettu järki maanpakoon. Tällaisesta uskon ja järjen ja uskonnon ja tieteen vastakkainasettelusta piispat varottavat vuosi sitten julkaistussa puheenvuorosta Tieteiden lahja. Kyllä, evankeliumin julistus ja sakramentit synnyttävä pelastavan uskon. Mutta filosofia voi palvella teologiaa poistamalla uskolta esteitä. Jos haluat rakentaa tien, ensin pitää raivata ura.

Vaikka jotkut papit kuinka kavahtavat apologia-termiä, he kuitenkin itse sitä harjoittavat, tietoisesti tai tiedostamatta. Kysymys on siis siitä, millaista on fiksu ja oikein kohdennettu uskon puolustaminen.

Joillekin apologia vaikuttaa olevan herätysliikkeiden kolehtikaitsentaa, Päivi Räsäsen mollaamista tai kenttäpiispan maalittamista. Silloin kannattaa kysyä: tunnetko yhtään ihmistä, joka kristittyjen keskinäistä mutapainia katseltuaan vakuuttuu: ”Kristus nousi kuolleista”?

Kun kirkon jäsenmäärä on kääntynyt laskuun, kirkon ”jäsenrekrytointia” on yritetty puolustaa myös vetoamalla jäsenetuihin, siis ei totuuteen, vaan hyötyyn. Esimerkiksi: ”Saat äänestää seurakuntavaaleissa joka neljäs vuosi.” Äänestäminen on tärkeää, mutta tällainen argumentti ei oikein vakuuta, sillä seurakuntavaaleissa äänestää lopulta se 15 prosenttia, joille seurakunta on jo tärkeä. Jos sivuutetaan taivaaseen pääseminen eli jos jäseneduilla tarkoitetaan vain immanenttisia etuja, silloin Plussa-kortti ja S-etukortti voittavat pelin. Sitä paitsi kirkko on pitkässä juoksussa tehnyt itse päätöksiä, jotka näyttävät entisestään heikentävän jäsenetu-perustelua. Kahden kummin sijasta riittää yksi, vihkimisessä molempien ei enää tarvitse olla kirkon jäseniä ja niin edelleen. Avioliittokeskustelussa on esitetty näkemys, että luterilaisen käsityksen mukaan avioliitto olisi ”vain maallinen sääty”. Jos olisi näin, miksi kirkko vihkisi avioliittoon ketään, siis edes omia jäseniään?

Toiset puolustavat kirkon jäsenyyttä vetoamalla siihen, kuinka paljon kirkko tekee hyvää auttamalla köyhiä, sairaita, turvapaikanhakijoita ja muita ahtaalla olevia lähimmäisiämme. Tämä on hyvä perustelu. Lähimmäisenrakkaus vetoaa ihmiseen, ja se on myös Kristuksen kirkolleen antama tehtävä. Siitä emme voi emmekä halua luopua. Diakonia ja julistus kuuluvat yhteen. Kristuksen evankeliumi on kokonaisvaltainen, muuten se ei ole Kristuksen evankeliumi.

Silti diakonia-perustelu ei näytä vakuuttavan kaikkia. Jos ihmiseltä puuttuu suhde koneistoon, vetoaminen johonkin kasvottomaan koneistoon ei vakuuta, vaikka se olisi hyvällä asialla. Ihmisen suhde Kristukseen ja hänen kirkkoonsa näyttää syntyvän konkreettisten ihmisten kohtaamisten kautta. Sitä paitsi olemme puolustaneet pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa, jossa ihmisten auttamisen pitäisi olla koko yhteiskunnan asia, siis kirkosta ja uskonnosta riippumaton.

Hieman sama ongelma liittyy moraaliperusteluun. Eräät valistuksen ja liberaaliprotestantismin teologit pyrkivät 1800-luvulla vastaamaan sekulaareille kristinuskon arvostelijoille, että uskontoa vielä tarvitaan pitämään yllä oikeita arvoja ja moraalia. On totta, että kristinuskoon liittyy vahva eettinen sanoma. Usko Kristukseen antaa myös vahvan motivaation palvella lähimmäistä ja ihmiskuntaa itsensä lahjoittavalla rakkaudella. Silti moraali ei ole kristinuskon monopoli, vaan ihmiskunnan yhteinen asia. Ankara lain saarna onnistuu hyvin myös ilman kirkkoa, niin kuin jokainen voi havaita ehdotonta moralismia tihkuvista sometaisteluista.

Apologia näyttää siis olevan tärkeä, ajankohtainen ja välttämätön, mutta myös vaikea asia.

Kun puhutaan, millaista apologia tarvitaan, vastaus näyttää lopulta aina kiertyvän kysymykseen siitä, kuka on Jumala. Jos pidämme Jumalaa suurena tuntemattomana, tästä näyttää seuraavan, ettei apologialle ole erityistä syytä. Samalla tuntemattomasta Jumalasta näyttää olevan vain kukonaskel Jumalaan, jota ei tarvita, jolla ei ole merkitystä – ja jota siis ei ole.

Jos taas uskomme niin kuin kristittyjen yhteinen Nikean uskontunnustus opettaa, silloin vaikuttaa myös johdonmukaiselta ajatella, kristinuskolla on jotakin tekemistä totuuden ja rakkauden kanssa. Uskontunnustusta ei voi kaventaa vain ihmisen sisäisestä kokemuksesta kertovaksi runoksi, vaan se väittää jotakin todellisuudesta. Esimerkiksi, että Jumala on luonut maailman, antanut ihmiselle arvon ja tehtävän ja ilmoittanut itsensä Israelin kansan vaiheissa ja profeettojen julistuksessa. Se edellyttää vakaumuksen, että ihminen on sovituksen tarpeessa. Se väittää meidän pelastuksemme tähden Jumala on Kristuksen persoonassa tullut luoksemme. Se edellyttää, että Kristus on ainoa pelastustie, ei yksi vaihtoehto muiden joukossa. Se väittää, että Kristus nousi kuolleista ja että Jumala kutsuu meitä taivasten valtakunnan juhla-aterialle, jossa ei ole kipua, kärsimystä eikä valomerkkiä.

Oikeaa apologiaa on minusta sellainen, jossa ei eroteta totuutta ja rakkautta, vaan jossa ne päinvastoin pidetään yhdessä. Jos sivuutetaan rakkaus, ajaudutaan puolustamaan totuutta kovasydämisesti. Jos taas sivutetaan totuus, näyttää myös kristinuskon omaleimainen sanoma rakkaudesta, Jumalan itsensä lahjoittamsta rakkaudesta, menettävän merkityksensä. Yritetään siksi keksiä yhdessä keinoja, joilla voimme todistaa evankeliumin totuudesta ja Kristuksen rakkaudesta, molemmista. Aamen.