”Älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.” (1. Joh. 3:18)

Kristillinen seurakunta, sisaret ja veljet

Monet teistä tietävät, että Suonenjoella, 50 kilometriä tästä länteen, poimitaan tämän hiippakunnan ehkä kuuluisimmat mansikat. Täällä päin ilmaus ”tämän hiippakunnan kuuluisimmat” tarkoittaa luonnollisesti myös ”koko mualiman parraita”. Mutta Suonenjoella tapahtuu myös sellaista, mistä emme ehkä tiedä – ja minkä olisi hyvä tulla näkyväksi.

Kolme kertaa viikossa Sammaltalossa paikallinen seurakunta ja työttömien yhdistys jakavat ruokaa. Joka viikko avun luokse vaeltaa tai sen muutoin saavuttaa parisataa leipähuolien vaivaamaa: pieneläkeläisiä, työttömiä, päihdeongelmaisia, mielenterveyskuntoutujia ja muita vähävaraisia. He ovat onnesta unelmoivia, mutta ahtaalle joutuneita lähimmäisiämme. Joillakin heistä on kotona ruokittavana nälkäisiä suita.

Suonenjoella ihmisiä autetaan yhteistyössä: työttömät järjestävät, seurakunta tukee, paikallinen kauppias tuo hyvää, mutta myynnistä poistettavaa ruokaa jaettavaksi. Hyvään kristilliseen tapaan ruoan jakelu aloitetaan yksinkertaisella alkuhartaudella. Keskiviikkoisin tarjotaan lämmin ruoka. Ateria siunataan asiaankuuluvin menoin.

Kohtaamisten keskellä ei vain jaeta ruokakasseja, vaan myös yhteisiä iloja ja suruja, yhteinen kohtalo, yhteinen elämä. Ahtaalla elävä saa hetken kokea olevansa arvokas. On paikka, jossa minut nähdään, minua kuullaan ja minua kohdellaan ihmisenä.

Miksi tämä kuva ja kertomus naapurikaupungista? Aavistatte kyllä. Päivän Jumalan sana kehottaa meitä: ”Älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa”. (1. Joh. 3:18)

Eikö Sammaltalon yhteistyö ole yksi kirkas esimerkki tämän sanan konkreettisesta soveltamisesta tänään? Samanlaista, kristillisen uskon innoittamaa rakkautta teoin ja totuudessa toteutetaan eri tavoin myös Iisalmessa ja Ilomantsissa, Kuopion hiippakunnassa ja koko kirkossa, omissa herätysliikkeissämme ja rakkaissa sisarkirkoissamme.

***

Rakkaat kirkkovieraat. Sallikaa minun pysähtyä ja kysyä, millaisia ajatuksia suonenjokisten tapa jakaa ruoka-apua herättää sinussa ja meissä. Mikä on ensimmäinen ajatuksemme, kun kuvittelemme leipää jonottavia ja sitä jakavia?

Yksi vaihtoehto on ajatella, että leipää jonottavien huono asema on seurausta kohtaloiden oikuista, jumalten rangaistuksesta, eikä köyhiä siksi voi auttaa. Joidenkin osa vain on onnettomampi kuin toisten.

Tai voisimme ajatella, että apua tarvitsevien ei pidä antaa häiritä elämänmenoamme. Oman mielen tasapainon kannalta on parempi pysyä etäisenä ja viileänä, myös kärsivien hädän edessä. ”Sääli on sairautta”, ”be cool”, ”pidä pääsi kylmänä”.

Voisimme myös ajatella, että syrjäytyneiden huono onni on heidän omaa syytään. Köyhät ovat itse ansainneet osansa, koska ovat itse aiheuttaneet omat vaikeutensa. Heillä itsellään on velvollisuus korjata tilanne paremmaksi. Ulkopuolisina meidän ei pidä vaikuttaa heidän kohtaloonsa. Nämä kaikki suhtautumistavat tunnetaan antiikin stoalaisista filosofeista nykyajan verkkokeskusteluihin.

Tai voisiko tiede vastata mieltä vaivaavaan kysymykseemme? Diakonia ja uhrautuva rakkaus ovat yllättävän kova pähkinä purtavaksi myös luonnontieteilijöille. Suositun biologisen näkemyksen mukaan perintötekijämme ovat kehittyneet ”itsekkäiksi”: olemme geneettisesti ohjelmoidut keskittymään vain omaan eloonjäämiseen ja omien jälkeläistemme hyvinvointiin. Ihminen on vain itsekkääksi ohjelmoitu geenien kantoalusta. Tällaista näkemystä on kannattanut muun muassa evoluutiobiologi Richard Dawkins kirjassaan Geenin itsekkyys.

Jos tämä armoton tulkinta on tyhjentävä totuus ihmisestä, silloin Suonenjoella ja muissa sammaltaloissa tehtävä laupeudentyö on joko näennäiseen rakkauteen verhoutunutta itsekkyyttä tai sitten se on luonnonvastaista toimintaa.

Kaikki edellä mainitsemiani selitysyrityksiä värittää rakkaudettomuus niitä ihmisiä kohtaan, jotka tarvitsevat tukea. Apua kaipaava lähimmäinen unohtuu. Tuntuu, että selittäjät etsivät perusteluja sille, että toisia ei tarvitsi auttaa. Selitykset eivät myöskään tee oikeutta niille tuhansille vapaaehtoisille, jotka vilpittömästi tahtovat osoittaa rakkautta, hyvyyttä ja huolenpitoa erotuksetta kaikille ihmisille, myös niille, joita maailma ei halua nähdä.

***

Annetaanpa ääni Sammaltalon aktiiveille ja kuunnellaan, miksi he auttavat syrjäytyneitä. Toiminnan käynnistäjät, Annmarie ja Markku Korhonen perustelevat työnsä kaikessa yksinkertaisuudessaan näin: Jumala on meitä kohtaan hyvä, siksi meidänkin tulee olla hyviä toisillemme.

Samasta asiasta, uskosta ja rakkaudesta, puhuvat myös päivän pyhät kirjoitukset. Koska Jumala on rakastanut meitä, siksi meidänkin tulee rakastaa toisiamme. Rakkaus mainitaan tänään luetuissa raamatunkohdissa peräti yhdeksän kertaa. Rakkaus on tämän pyhän perusviesti.

Päivän evankeliumissa Kristus sanoo: ”Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani… Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” (Joh 15:10)

Pyhässä Raamatussa usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen kuuluvat yhteen, erotuksetta. Kristus itse on luopunut taivaan kunniasta, syntynyt keskellemme Neitsyt Mariasta, jakanut köyhien osan, parantanut sairaita, paljastanut pahuutemme ja sovittanut syntimme. Ylösnousseena hän on nyt keskellämme. Hän antaa synnit anteeksi ja lahjoittaa ilon. Hän antaa hyvälle elämälle sekä mallin että voiman. Annmarie ja Markku Korhonen ovat oikeassa: Jumala on meitä kohtaan hyvä, siksi meidänkin tulee olla hyviä toisillemme.

Usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen sävyttävät myös sitä, miten elämme toistemme kanssa tässä hiippakunnassa ja tässä kirkossa. Jos rakkaus lähimmäiseen unohtuu, kirkko kuihtuu oikeassa olevien itseriittoisaksi seuraksi. Jos taas usko Jumalaan sivuutetaan, kirkko kaventuu pelkäksi avustusjärjestöksi. Jos puhe Isän luomistyöstä, Pojan armosta ja Pyhän Hengen uudistavasta voimasta lakkaavat, tilalle tulee helposti vain moraalisaarnaa tai vieraiden muotivirtausten myötäilyä. Siksi on ratkaisevan tärkeää pitää usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen yhdessä.

Usko ja rakkaus yhdistyvät rukouksessa, niin yksityisessä rukouksessa kuin julkisessa jumalanpalveluselämässä. Tässäkin jumalanpalveluksessa me lausumme yhteisen ekumeenisen uskontunnustuksen. Se muistuttaa Jumalan hyvistä teoista meitä kohtaan ja johtaa meidät tekemään hyvää toisillemme. Tässäkin messussa polvistumme Herran pyhälle ehtoolliselle, joka lahjoittaa meille Kristuksen ja hänen armonsa ja joka kutsuu meitä jakamaan kaikki ilot ja surut yhdessä. Tämänkin liturgian päätteeksi seurakunta siunataan hyvän Jumalan siunauksella ja lähetetään palvelemaan toisia ihmisiä: ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten.” Rukous on se liima, joka liittää uskon ja rakkauden toisiinsa ja pitää ne yhdessä.

***

Jeesuksen opetukset päivän evankeliumissa tuovat mieleen kertomuksen vanhasta, kuolemaa lähestyvästä rovastista, joka vietiin unessa katsomaan helvetin kauhuja. Keskellä kadotusta oli iso herkullinen lihapata, mutta ympärillä olevat ihmiset kiljuivat nälästä. Ruokailuvälineenä oli nimittäin metrin mittainen lusikka: juuri kun ihminen oli saamaisillaan lihapalan omaan suuhunsa, se lipsahti maahan. Sitten rovasti vietiin Jumalan luo taivaan iloon. Siellä hän kohtasi saman näyn: iso lihapata ja ympärillä ihmisiä metrinen lusikka lapasessa. Mutta taivaassa kaikkien kasvoilta loisti ilo ja rauha. Kaikki olivat tyytyväisiä ja kylläisiä – Jumalan valtakunnassa ihmiset syöttivät toisiaan.

Rakkaat sanankuulijat. Usko ja rakkaus eivät vain ohjaa meitä auttamaan toisiamme, vaan ne antavat mielekkyyden ja merkityksen meille kaikille. Usko ja rakkaus antavat ilon ja rohkeuden, ilon ja rohkeuden kaikkiin kyliimme, kaupunkeihimme, maahamme ja koko maailmaan. ”Älkäämme siis rakastako vain sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.”