Aito kiitollisuus ei kiellä kärsimyksen todellisuutta

Päivän Raamatun lukukappaleet kuljettavat meidät ihmisen elämän juuriytimiin, suuren peruskysymyksen äärelle. Ne kehottavat kiitollisuuteen. ”Iloitkaa aina, rukoilkaa lakkaamatta, kiittäkää kaikesta.” Toisaalta elämässä on myös paljon kärsimystä ja vastoinkäymisiä: ulkoisia ja sisäisiä, sekä yksilöä raastavia että koko yhteisöä ravisuttavia. Siksi on pakko kysyä, onko ihmiselämä lopulta lahja vai taakka? Onko se viheliäinen kohtalo vai kallis aarre?

Aatevirtausten historiassa vastaus ei ole ollut mitenkään yksiselitteinen.

Kun kunniakas Joensuun tyttölyseo perustettiin 150 vuotta sitten, Euroopassa oli vallalla pessimismin filosofiaksi kutsuttu ajattelumuoto. Sen yksi johtavia ajattelijoita oli saksalainen filosofi Arthur Schopenhauer. Hänen mukaansa elämä on julmaa ja tarkoituksetonta. Ihminen on heitetty kosmiseen yksinäisyyteen vailla tarkoitusta ja päämäärää. Schopenhauerin pessimismin filosofia sai vastakaikua älymystössä. Sen suosioon vaikuttivat epäilemättä niin sanotun Euroopan hullun vuoden tapahtumat vuonna 1848. Tuota vuotta ei sanota hulluksi siksi, että silloin perustettiin Joensuun kaupunki, vaan siksi että tuolloin monet väkivaltaiset kapinat ja vallankumoukset pyyhkivät yli Euroopan. Ne synnyttivät myös pakolaisaallon.

Sama tilanne oli sata vuotta myöhemmin. Vielä 1900-luvun alussa Euroopassa virisi iloinen kehitysoptimismi, jonka virrassa syntyivät partioliike, NMKY-liike, ekumeeninen liike ja niin edelleen. Tämä optimismi mureni ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoihin. Maailmansotien myötä pessimismin filosofia palasi uudelleen suosioon. Nyt sen tulkeiksi nousivat ranskalaiset filosofit Jean-Paul Sartre ja Albert Camus. Myös he korostivat elämän traagisuutta. Ihmiselämä on viheliäinen kohtalo, taakka, jonka kanssa ihminen joutuu taistelemaan. Puhe ihmisarvosta, elämän tarkoituksesta tai uskosta hyväntahtoiseen Jumalaan oli heille ja heidän miljoonille kannattajilleen joutavaa puhetta. Elämän  arvon kieltävää nihilismiä pidettiin rehellisempänä. Camus vei tämän pessimismin äärimmilleen väittämällä, että turhassa elämässään ihmisellä on lopulta vain yksi tärkeä filosofinen kysymys: miksi olla tekemättä itsemurhaa.

Näitä ajattelijoita luonnehditaan nykyisin usein traagisen ateismin edustajiksi. Heille Jumalan kieltäminen oli raskasta ja johti elämän arvon kieltämiseen. Epäilemättä he näkivät paljon totuudellista ihmiselämän kangaspuissa. Onhan totta, että elämän räsymattoon kuuluvat myös mustat loimilangat, siis vaikeudet ja vastoinkäymiset.

Mutta näkivätkö he elämän kaikki värit? Millä perusteella meidän pitäisi pitää elämän arvon kieltävää nihilismiä lopullisena totuutena? Rakastettu Narnia-kirjailija ja professori C. S. Lewis kuului joskus Sarten ja Camun hengenheimolaisiin. Mutta Lewis huomasi, ettei pystynyt pitämään johdonmukaisesti kiinni nihilismistään. Syynä oli yksinkertaisesti kokemus siitä, että elämässä oli paljon aitoa hyvyyttä: ystävyyttä, rakkautta, taidetta, luonnon kauneutta ja niin edelleen. Lewis kutsui näitä kokemuksia ilon pistoiksi. Ne olivat ikään kuin nuolia, jotka tuntuivat lähtevän jostakin ihmistä suuremmasta alkulähteestä ja Peri-hyvyydestä. Ilon pistot johtivat Lewisin vähitellen kosketuksiin elävän Jumalan kanssa.

Suvivirsi ja Totuuden Henki kuuluvat suomalaisen kouluelämän tunnusmerkkeihin. Millaista elämänkäsitystä tai maailmankatsomusta nämä kaksi tunnetuinta ja rakastetuinta kouluvirttä heijastavat?

Topeliuksen virrellä Totuuden Henki aloitetaan koulutyö ja pyydetään sille siunausta niin Lyseossa kuin muissa kouluissa. Se on esirukous: ”Totuuden Henki, johda meitä, ohjaa työtämme, siunaa tietomme, näytä kaikessa tiedossa Luojan käsiala, hänen joka on mahtava, viisas ja kaiken hyvän suoja.”

Suvivirrellä päätetään kouluvuosi ja kiitetään siitä. Täällä Joensuussa se tehdään suurella ja sykähdyttävällä rytinällä, kun tuhannet lapset ja aikuiset kokoontuvat laululavalle laulamaan suvivirttä. Virressä kiitetään alkavasta kesästä ja laihosta, siis viljaa itävistä pelloista. Virsi heijastaa eräänlaista luontomystiikkaa: siinä kerrotaan Luojaa ylistävistä linnuista ja pyydetään päästä osalliseksi tuohon kiitoskuoroon.

Suvivirsi ei kumpua pumpulista. Se otettiin virsikirjaan 1700-luvun alussa, kun oli selvitty raskaista katovuosista, jolloin laihon sijasta korjattiin nälkään kuolleita ihmisiä. Raskaiden kokemusten ei annettu masentaa eikä viedä elämänuskoa. Suvivirsi sanoitti ja sanoittaa yhä kiitollisuutta siitä, että sittenkin myös hyvä on totta. Jumala antaa elämän ja jakaa lahjojaan meille kaikille.

Kun laulamme Suvivirttä tai lausumme ruokarukouksen, me rakennamme kiitollisuuden kulttuuria. Jokainen kiitosvirsi ja ruokarukous ilmaisee luottamusta siihen, että kaikesta kärsimyksestä huolimatta myös paljon hyvää on tapahtunut, että tämä hyvä on totta ja oikeaa ja että elämä on lopulta suurenmoinen lahja ylhäältä. Se on tarkoitettu kaikille, ei vain minulle, ja siksi meidän tehtävämme on jakaa tätä hyvyyttä eteenpäin. Tänään se tarkoittaa esimerkiksi sotaa pakenevien pakolaisten auttamista kaikin keinoin.

Pessimismin filosofia ja kiitollisuuden kulttuuri ovat kaksi vaihtoehtoista, oikeastaan vastakkaista elämänkäsitystä. Toinen kieltää elämän arvon, toinen taas tunnustaa elämän korvaamattoman kalliiksi lahjaksi.

Joskus tätä meidän Suomen luterilaista perinnettä moititaan alakuloiseksi, ja virren veisuuta pidetään sen jonkinlaisena elämänkielteisyyden merkkinä. Jokaisella on tietenkin oikeus tähän kokemukseen. Pyydän kuitenkin: mietitään hetkinen, mitkä ovat suosituimpia virsiä.

Esitän listan: Suvivirsi, Enkeli taivaan, Maa on niin kaunis, Hoosianna, Soi kunniaksi Luojan, Kiitos sulle Jumalani, Herraa hyvää kiittäkää, Päivä vain ja hetki kerrallansa ja niin edelleen. Mikä niille on yhteistä? Se että ne ovat kiitosvirsiä! Ne haastavat pessimismin filosofian. Ne ilmaisevat ja kannattelevat kiitollisuuden kulttuuria. Hyvä on totta, elämä on lahja, siitä kannattaa kiittää.

Samaa kiitollisuutta aistin myös viikko sitten, kun sain olla saarnaamassa Tansaniassa maasai-heimon vaatimattomassa kirkossa. Kirkko oli tehty lehmänlannasta ja kirkonkellon virkaa toimitti puuhun ripustettu auton vanne. Köyhyys ja vaatimattomuus oli todellista, mutta ilo ja kiitollisuus elämän lahjasta vielä paljon vahvempaa. Tyttölyseon perustajien hengessä kannustimme myös maasai-äitejä lähettämään lapsensa, myös tyttärensä kirkon ylläpitämään kouluun.

Tuossa köyhässä, mutta kiitosvirsien täyttämässä kirkossa mietin, ovatko meidän länsimaisten ihmisten onnellisuuden odotukset nousseet kohtuuttomiksi. Onko aito kiitollisuus edes mahdollista kaikki heti mulle –kulttuurissa? Siedämmekö keskeneräisyyttä parisuhteessa tai omassa itsessämme? Olisiko helpompi olla kiitollinen, jos onnellisuuden odotuksia pikkuisen laskettaisiin? Riittäisikö jatkuvan ruusuilla tanssin sijaan yksinkertainen arkionnellisuus?

Aito kiitollisuus ei kiellä kärsimyksen todellisuutta. Mutta kiitollisuuden elämänmuodossa kärsimyksellä ei ole viimeistä sanaa. Mustat raidat kuuluvat osana elämän kudokseen, mutta pohjavärinä loistavat kuitenkin ilon ja kiitollisuuden värit. Jumala on meidät luonut, ja vaikka me kannamme lankeemuksen haavoja, hän etsii meitä, lähettää Poikansa syntimme sovittajaksi, ottaa meidät kasteessa rakastavaan yhteyteensä, kulkee rinnallamme ja kutsuu meitä taivaan kotiin.

Tänään Joensuun kirkkoon on kokoontunut monia Joensuun lyseon 150-vuotisjuhlaa viettäviä. Millä mielellä vietämme tätä juhlaa? Aavistelen, että tähän viikonloppuun kuuluu kohtaamisen iloa ja jälleennäkemisen riemua. Siihen kuuluu myös kokemus ajan riipaisevasta lyhyydestä, siitä, kuinka nopeasti aika kuluu. Tuntuu, että vasta äsken istuimme pulpetissa. Ehkä jälleennäkemiseen liittyy joskus myös syyllisyyttä: Tuolle koulutoverille en osannut ollut niin avoin ja reilu kuin olisi pitänyt; tuon oppilaan otin opettajana hampaisiini vähän turhankin ankarasti.

Eikö päällimmäisenä tuntona kuitenkin ole kiitollisuus? Kiitollisuus yhteisistä kouluvuosista,  jaetusta kohtalosta ja keskinäisestä ystävyydestä. Kiitollisuus koulusta, siis Joensuun lyseosta. Ja kiitos koko koulujärjestelmästä, joka on auttanut sinut ja minut kouluttautumaan, palvelemaan isänmaata ja pitämään huolta niin itsestä kuin toisistakin. Näistä lahjoista olemme tänään tulleet kiittämään Jumalaa rukouksin ja kiitosvirsin.

Lyseon lukiosta on valmistunut tuhansia viisaita abiturientteja, jotka ovat jatkaneet oppineiksi maistereiksi ja tohtoreiksi. Luterilainen reformaatio syntyi yliopiston piirissä ja siksi se on aina puolustanut sivistystä ja koulutusta. Samalla on hyvä muistaa, mitä Jeesus muistuttaa päivän evankeliumissa: Jumalan viisaus on suurempi kuin ihmisten. ”Minä kiitän sinua Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämä viisailta ja oppineilta ja ilmoittanut ne lapsenmielisille.”

Jumalan salaisuudet voivat avautua meille vasta kun nöyrrymme ja heittäydymme hänen turviinsa niin kuin lapsi heittäytyy isän tai äidin syliin. Se ei tarkoita älyllistä itsemurhaa, vaan sen tunnustamista, että tieteen ja kirjaviisauden lisäksi on olemassa myös toinen tietämisen muoto, uskon luottamus. Se antaa meille oikeuden turvautua Kristuksen armoon ja täytettyyn sovitustyöhön. Se antaa elämäämme myös ilon ja kiitollisuuden värit. Emmekö siis laulaisi kiitosvirsiä ja siunaisi ruokamme? Emmekö siis juhlisi yhteistä koulua ja avaisi oviamme hätää kärsiville?

Uskontunnustus on ikivanha kiitoshymni kolmiyhteiselle Jumalalle, ja siinä me kristityt tunnustamme kaiken hyvän alkulähteen. Tunnustakaamme yhteinen kristillinen uskomme.