Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu

3. sunnuntai helluntaista – Jeesus, Parantajamme

Evankeliumi (Matt. 12:33-37)

Jeesus sanoi: ”Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.”

Epistola (Jaak. 3: 2-12)

Kaikkihan me hairahdumme monin tavoin. Täydellinen on se, joka ei hairahdu puheissaan: hän kykenee hallitsemaan koko ruumiinsa. Jos panemme suitset hevosen suuhun, me saamme sen tottelemaan itseämme ja voimme ohjata koko hevosta. Entä laivat: vaikka ne ovat isoja ja rajut tuulet heittelevät niitä, pienen pieni peräsin ohjaa laivan minne peränpitäjä haluaa. Samoin kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän! Ja kielikin on tuli; meidän jäsentemme joukossa se on vääryyden maailma. Se saastuttaa koko ruumiin ja sytyttää tuleen elämän pyörän, itse liekehtien helvetin tulta.

Kaikki eläimet voi ihminen kesyttää ja onkin kesyttänyt, nelijalkaiset, linnut, matelijat ja meren eläimet, mutta kieltä ei yksikään ihminen pysty kesyttämään. Se on hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä. Kielellä me ylistämme Herraa ja Isää, ja sillä me myös kiroamme ihmisiä, Jumalan kuvaksi luotuja. Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta. Tämä ei käy, veljeni! Eihän samasta lähteensilmästä pulppua makeaa ja karvasta vettä. Ei viikunapuussa kasva oliiveja eikä viiniköynnöksessä viikunoita, vai mitä, veljeni? Samoin ei suolaisesta lähteestä juokse makeaa vettä.

Tänään Sotkamon kirkon 150-vuotisjuhlamessussa kirkkovuoden aiheemme on Jeesus, Parantaja. Siis ei haavoittaja, vahingoittaja, sortaja tai myrkyttäjä, vaan ”Jeesus, Parantaja”. Kun sotkamolaiset esi-isät ja esiäidit rakensivat tämän upean kirkon valtavin ponnistuksin, he elivät nälkävuosien ja monien muiden vaikeuksien keskellä. Lääketiede oli kehittymätöntä ja lääkärit harvassa. Talvet olivat pitkiä ja ruoka tiukassa. Sairasvakuutuksesta, asumistuesta tai työttömyysturvasta ei ollut tietoakaan. Käytännössä jokainen perhe tiesi, miltä tuntuu saattaa asettaa oma lapsi ruumisarkkuun.

En lakkaa ihmettelemästä sitä sitoutumista ja yhteistä päättäväisyyttä, jolla sotkamolaiset rakensivat tämän kirkon. Se kertoo heidän yhteisestä tarpeestaan tulla Kristuksen, Parantajan kasvojen eteen. Se kertoo heidän yhteisestä halustaan tulla kuulemaan evankeliumin kertomuksia Kristuksesta, joka saa kuuron kuulemaan, avaa sokean silmät ja nostaa ramman kävelemään pystypäin, arvokkaasti ja kiitollisena elämän lahjasta.

Joku voi nyt kysyä, oliko Jeesus jonkinlainen vaihtoehtolääkäri? Ei ollut. Hän ei kilpaile lääkäreiden kanssa eikä häntä voida pitää vaihtoehtohoitojen pioneerina. Evankeliumit kertovat Jeesuksesta, jonka välityksellä Jumala tahtoo kertoa: minulla on asiaa. Evankeliumit kertovat Jeesuksesta, joka menee tavallista lääkäriä pidemmälle. Tuona aikana sairas eristettiin yhteisöstään, toisista ihmisistä. Varsinkin tartuntataudeissa eristys oli käytännössä ainoa hoitomuoto. Lisäksi sairastuneita pidettiin kohtalon hylkääminä, varottavina esimerkkeinä Jumalan tuomiosta. Leimaaminen ja sen tuoma yksin jääminen saattoi tuntua vielä sairauden oireitakin raskaammalta.

Arvelen, että koronakevään jälkeen monilla meistä, varsinkin riskiryhmiin kuuluvilla, on aavistus siitä, kuinka outoa ja vaikeaa on tulla eristetyksi omaisista ja ystävistä, siis yhteisöstä. Kristuksen toiminta parantajana tähtää, ei vain oireiden hävittämiseen, vaan siihen, että ihminen palautetaan eristyksistä takaisin toisten ihmisten joukkoon hyväksyttynä, arvostettuna, rakastettuna ja juhlittuna veljenä ja sisarena. Eikö seurakunnan tulisi olla juuri tällainen yhteisö?

Ja kun tarkkoja ollaan, Jeesus menee vieläkin pidemmälle: hän tahtoo parantaa myös meidän suhteemme Jumalaan ja avata sydämemme rakastavalle Luojalle. Hän tahtoo rohkaista meitä turvautumaan Jumalaan aina, ilossa ja surussa, terveenä ja sairaana. Hän tahtoo parantaa meidät synnin, epätoivon ja kuoleman vallasta, siis valloista, johon ei ole mitään muuta parannuskeinoa. Tällainen toivo ja sen tuoma sielun rauha tuovat aivan uskomattomasti voimaa katsoa tulevaisuuteen.

Tässä asiassa meidän maailmamme on tullut erilaiseksi kuin se, jossa kirkon rakentajat 150 vuotta sitten elivät. Nykyaikana on yhä enemmän niitä, jotka arvelevat, että Kristus on uhka, jolta täytyy suojautua. Jyrkimpien mielestä erityisesti lasten silmiä ja korvia on varjeltava joutumasta kosketuksiin Jeesus Nasaretilaisen kanssa. Jotkut kyselevätkin hämillään, voinko pukea lapseni kastevaatteeseen ja tuoda hänet kasteen lahjan äärelle. Aavistiko Jeesus jotakin tästä, kun hän sanoi ”älkää pelätkö” tai kun hän otti lapset syliinsä, siunasi heitä ja sanoi: ”Älkää estäkö lapsia tulemasta luokseni, sillä heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta.”

Rakkaat sanankuulijat. Sotkamon seurakuntaa ja teitä seurakuntalaisia tarvitaan yhä tänään rohkaisemaan lapsia ja aikuisia siihen, että emme pitäisi Kristusta haavoittajana, vaan parantajana, että emme pelkäisi Vapahtajaa, vaan rohkeasti turvautuisimme häneen.

Päivän evankeliumissa Jeesus keskittyy erityisesti yhteen vauriokohtaan, jonka hän tahtoo parantaa, nimittäin kieleemme, siis siihen tapaan, jolla puhumme toisistamme ja luomme todellisuutta sanoilla.

Tässä asiassa, nimittäin kärjekkäässä puheessa ja vastakohtien lietsomisessa, maailma on tullut aivan hulluksi! Meillä ei ole koskaan ollut yhtä paljon älypuhelimien ja sosiaalisen median kaltaisia välineitä, joilla voimme oppia ymmärtämään toisiamme ja rakentaa yhteyttä yli rajojen. ”Connecting people.” Mutta olemme käyttäneet näitä välineitä mustamaalaukseen, pahanpuhumiseen ja viholliskuvien luomiseen.

Oikeisto ja vasemmisto, liberaalit ja konservatiivit, republikaanit ja demokraatit, maalaiset ja kaupunkilaiset ja jopa miehet ja naiset suhtautuvat toisiinsa kuin vihollisiin, jotka ovat tyhmiä ja pahoja ja jotka on nitistettävä. Varsinkin Amerikassa tutkijat puhuvat jo ”kulttuurisodasta” eri heimojen välillä, ja saman taudin merkkejä näkyy myös Suomessa. Kun katson verkkolehtien keskustelupalstoja tai sosiaalisen median foorumeita, en tiedä, ovatko nämä uudet välineet tehneet meidät sairaiksi ja vaiko vain paljastaneet, kuinka sairaita ja lahkohenkisiä olemme.

En tarkoita, että kriittinen keskustelu pitäisi kieltää. Päin vastoin, se on yksilön ja koko yhteiskunnan kehityksen moottori. Aina pitää arvioida kriittisesti omia toimia, aina etsiä korjattavaa, aina pyrittävä parantamaan juoksua. Mutta kriittistä keskustelua voi ja pitää käydä kunnioittavasti ja totuudellisesti.

Kunnioittavan keskustelun tuntomerkkejä piirtää Piispainkokous elokuun alussa lähettämässään kirjeessä Kirkolliskokoukselle. Niiden tausta on kirkossa käytävässä keskustelussa avioliitosta ja seksuaalisuudesta, mutta ne on tarkoitettu sovellettavaksi kaikissa asioissa ja paikoissa. Poimimme sosiaalisesta mediasta viisi epäkunnioittavan, siis huonon keskustelun tuntomerkkiä.

1. Tarkoituksellinen väärinymmärtäminen: osapuolet kärjistävät, liioittelevat ja vääristävät toistensa näkökantoja tavalla, joka ei vastaa todellisuutta ja jota keskustelukumppani ei enää tunnista omakseen.
2. Mustamaalaaminen: osapuolet leimaavat keskustelukumppanin muiden silmissä älyllisesti tai moraalisesti arveluttavaksi henkilöksi, jonka mielipiteitä ei tarvitse ottaa vakavasti.
3. Harhauttaminen sivu-uralle: osapuolet vievät keskustelun kysymyksiin, joilla ei enää ole suoraa yhteyttä puheena olevaan asiaan.
4. Tietoinen loukkaaminen: osapuolet pyrkivät tarkoituksellisesti haavoittamaan toista osapuolta esimerkiksi vähättelevillä tai epäasiallisilla ilmaisuilla.
5. Tietoinen loukkaantuminen: osapuolet pyrkivät vastaamaan asialliseen kritiikkiin loukkaantumalla tai asettumaan uhrin asemaan silloinkin, kun siihen ei ole perusteltua syytä.

Näistä huonon keskustelun tuntomerkeistä voit päätellä käänteisesti myös hyvän keskustelun tuntomerkkejä. Kaiken pohjana on kunnioitus, se, että keskustelijat pyrkivät arvostamaan toista osapuolta, vaikka olisivatkin eri mieltä. He pyrkivät vilpittömästi ymmärtämään toistensa lähtökohtia, johtopäätöksiä ja perusteluja silloinkin, kun päätyvät erilaisiin näkemyksiin.

Kunnioittavassa keskustelussa osapuolet keskittyvät itse asiaan ja haastavat toisen perusteluja, mutta pidättyvät viemästä keskustelua henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, jotka ovat aiheen kannalta epäolennaisia. Yhdessä halutaan todeta myös se, mikä meitä yhdistää. Keskustelijat puolustavat toistensa ilmaisunvapautta ja pidättyvät sen kanssa ristiriidassa olevista painostuskeinoista. Hyvään keskustelukulttuuriin kuuluu myös avoimuus muutokselle: keskustelijat ovat avoimia kuuntelemaan toista osapuolta, oppimaan häneltä ja tarvittaessa tarkistamaan omia näkemyksiä.

Rakkaat sotkamolaiset, piispojen mielestä kristityn kuuluisi soveltaa näitä kunnioittavan keskustelun periaatteita kaikkialla: somessa, perheessä, työelämässä – jopa Hiukan pesisstadionilla, jossa kaksi Jymyä ottaa tänään mittaa toisistaan. Tässä pelissä aion olla puolueellinen, mutta en mielivaltainen. Kannatan omiani, mutta myös reilua peliä, jossa on samat säännöt kaikille. Olen kotijoukkueen puolella, mutta se ei estä minua arvostamasta vierasjoukkueen hyviä suorituksia.

”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu,” sanoo Jeesus päivän evankeliumissa. Jos sydän on täynnä vihaa, kateutta ja katkeruutta, sitä myös suu puhuu. Ja siitä seuraa masennusta, lahkomieltä, naurettavia kiistoja pikkuasioista, väkivaltaa, jopa sotia, kuten jokapäiväinen kokemus opettaa. ”Hedelmistään puu tunnetaan.” Jos taas sydämessä vaikuttaa usko Kristukseen ja rakkaus lähimmäiseen, se ei voi olla kuulumatta meidän puheessamme niin, että puhumme suoraan, totuudellisesti, rakentavasti ja myötätuntoisesti, sydän täynnä rakkautta ja kunnioitusta toista kohtaa. Jotta tämä olisi mahdollista, sydän on ensin tehtävä hyväksi, Kristus opettaa. Se ei useinkaan tapahdu yhdessä yössä eikä yksin, vaan pitkässä prosessissa ja yhdessä. Siksi tänään yhteinen rukouksemme on: Jeesus, Parantajamme, paranna sydämemme kaunasta ja ennakkoluuloista. Täytä se rakkaudellasi, jotta oppisimme puhumaan rakkauden ja totuuden ohjaamina. Paranna meidät synnin ja kuoleman vallasta, jotta pääsisimme taivaan juhla-aterialle