17. sunnuntai helluntaista – Jeesus antaa elämän

Evankeliumi (Joh. 5:19–21

Jeesus sanoi juutalaisille: ”Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee. Hän näyttää Pojalle vielä suurempiakin tekoja, sellaisia, että hämmästytte. Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.”

 

Rakkaat sisaret ja veljet Kristuksessa! Olemme tänään saaneet tulla Enon kirkkoon juhlaan, jonka vanha nimi on Ehtoollinen, Herran pyhä ehtoollinen. Taustalla on saksan sana Abenmahl, ilta-ateria, asettihan Jeesus ehtoollisen kiirastorstai-iltana. Tällä juhlalla on kuitenkin vielä vanhempi nimi, kreikasta johtuva Eukaristia, kiitosateria. Sana tuli jo varhain Raamatusta kristittyjen kielenkäyttöön ehtoollisen asetussanoista. Kun ehtoollisen asetussanoissa kerrotaan: ”Herramme Jeesus Kristus, sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän ja maljan ja kiitti”. Sanojen ”kiitti” kohdalla Raamatun alkutekstissä lukee ”eukaristeesas”, josta siis tulee juhlamme nimi Eukaristia, kiitosateria.

Mitä enemmän mietin tuota sanaa, kiitosateria ja kiitosjuhla, sitä puhuttelevammalta se tuntuu, sitä enemmän pidän tuosta sanasta. Miksi?

Länsimaissa elämme monenlaisen yltäkylläisyyden keskellä. Suomi kuuluu maailman vauraimpiin maihin. Olkaamme rehellisiä: turvallisuudesta ja yltäkylläisyydestä huolimatta meillä länsimaissa asuvilla, myös suomalaisilla, on paha taipumus motkottaa monesta asiasta. Osaamme valittaa ja olla tyytymättömiä. Olemme tarkkoja näkemään, mitä meiltä puuttuu.

En halua yhtään vähätellä ilmastonmuutoksen varjoja, vaan haluan päinvastoin kehottaa kamppailemaan luonnon puolesta. En silti oikein voinut koko sydämeltäni yhtyä niihin, jotka pitivät viime kesän lämpimiä päiviä surullisena asiana, kokivat niistä syyllisyyttä ja julistivat niiden olevan maailmanlopun ja tuhon merkkejä.

Kun olemme yhdessä kokoontuneet jumalanpalvelukseen, Jumalan kasvojen eteen, kiitosaterialle, toivon, että voisimme kääntää katseemme siihen, mitä meillä jo on. Ja ennen kaikkea siihen, mitä hyvää Jumala antaa ja lahjoittaa.

Tänä aamuna olemme saaneet herätä uuteen aamuun elossa. Meillä on yhä aistit, joilla voimme kokea Jumalan hyvyyttä ja toisten rakkautta, vaikka elämän ehtoolla aistimme heikentyvätkin. Olemme saaneet herätä rauhan keskelle, ei pommitusten keskelle. Emme ole heränneet sorron yöhön, vaan vapauden aamuun, maahan, jossa meillä on uskomisen, sanomisen, tekemisen, omistamisen ja osallistumisen vapaus. Yhteiskuntamme on järjestäytynyt ja turvallinen. Jos joku lankeaakin rikoksen tielle, meillä on järjestelmä, joka jäljittää hänet, langettaa seuraamukset ja siten pitää yllä yleistä turvallisuutta.

Meillä toimivat koulut, korkeatasoiset sairaalat, ihmisiä palvelevat instituutiot ja työtä tarjoavat yritykset. Toivon, että mahdollisimman moni meistä on myös saanut nauttia tukevan aamupalan ja että jokaisella olisi ympärillä rakkaita ihmisiä tai ystäviä. Ja jos jotakin ruoasta ja rakkaista puuttuu, kristillisen seurakunnan tehtävä on tuoda nämäkin Jumalan lahjat kaikkien ulottuville.

Kristillinen hengellinen elämä on ennen kaikkea kiitollisuuden kulttuuria. Se on rakentunut muistuttamaan, kuinka hyvä, antelias ja armollinen Jumala meillä on. Ja kuinka paljon meillä on aihetta kiittää ja iloita. Ikivanhassa luostariperinteessä aamu alkaa aina kiitospsalmilla. Lutherin katekismuksessa ohjataan perheitä ja aivan tavallisia ihmisiä aloittamaan päivä ja päättämään ilta rukoukseen, joka alkaa sanoilla: ”Minä kiitän sinua, rakas taivaallinen Isäni”. Ja kristittyjen viikko huipentuu sunnuntaina – niin mihin? Eukaristiaan, kiitosjuhlaan ja kiitosateriaan!

Voit väittää vastaan ja sanoa: mutta ympärillämme on yhä ihmisiä, jotka kärsivät yksinäisyydestä tai joilla ei ole riittävästi rahaa ruokaan. Tähän vastaan: se on kivulias tosiasia. Heihin meidän tulee suhtautua myötätuntoisesti. Mutta tämä kivulias tosiasia ei anna alibia välinpitämättömyydelle, sillä Kristuksen evankeliumi kutsuu Enon seurakuntaa ja jokaista kristittyä pitämään huolta toisista. Jumalan lahjoja riittää kaikille, meidän tehtävämme on jakaa ne tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti.

Voit myös väittää vastaan ja kysyä: miksi turhaan huolehtia muiden hyvästä, sillä lopulta me kaikki kuolemme. Miksi ponnistella minkään puolesta, sillä lopulta jokainen meistä tuhoutuu, eikä kukaan vie mitään hautaan, ei yhtikäs mitään?

Vastaan sinulle ensiksi, että en väitä vastaan. Tuo kaikki on totta. Jokainen meistä kuolee ennen pitkään. Se on elämän laki. Muista kuitenkin, ettei se ole erityisen uusi tai omaperäinen havainto. Kuoleman todellisuuden keskellä jokainen sukupolvi ja jokainen ihminen on joutunut kamppailemaan jo ennen sinua. Jotkut eivät muuta tehneetkään. Maailmansotien kauhujen jälkeen 1950-luvulla tuli Ranskassa ja Euroopassa suureen muotiin eksistentialismiksi kutsuttu ajattelutapa, jonka mukaan elämä on sattuma ja surkea kohtalo. Meidät on heitetty elämään vailla mitään tarkoitusta tai päämäärää. ”Elämä on kurja loukko avaruuden laitamilla, elämä on kissan hiekkaa arjen pesuvadissa”, kuten muuan suomalainen yhtye (Miljoonasade) kuvaa tällaista ajattelua.

Jos haluat tyytyä tähän kyyniseen surkutteluun ja elämän arvon kieltävään nihilismiin, mikä minä olen sinua estämään. Mutta muista, ettei se ole välttämätöntä. On muitakin mahdollisuuksia.

Kristillinen usko näkee koko elämän Jumalan lahjana. Sinä et ole sattuma, vaan heijastat Jumalan unelmaa. Jumalan silmissä sinä olet arvokas ja pyhä. Elämälläsi on tarkoitus ja mieli. Sinut on kutsuttu Jumalan palvelijaksi ja kiittämään häntä hänen kaikista lahjoistaan. Sinut on kutsuttu osoittamaan toisille hyvyyttä ja rakkautta ja pitämään huolta Jumalan puutarhasta, jonka keskellä saat täällä Enossa elää. Vaikka olet osallinen ihmiskunnan yhteisistä lankeemuksen haavoista, Jeesus Kristus on kuollut puolestasi, sovittanut syntisi ja noussut kuolleista, jota sinä saisit elää. Pyhä Henki on ottanut sinut kasteessa yhteyteesi, Jumalan sanan ja ehtoollisen kautta hän jatkuvasti valaisee sinua, vahvistaa uskoasi ja vahvistaa yhteyttäsi elävään Jumalaan ja hänen seurakuntaansa.

Tämän kirkkovuoden pyhän teksteissä julistetaankin sitä, että edes kuolema ei erota meitä Jumalasta eikä toisistamme. Teksteissä kerrotaan eri tavoin, kuinka jo maan päällä vaeltaessaan Kristus paransi sairaita ja herätti kuolleita. Tätä pyhää onkin kutsuttu syksyn pääsiäiseksi.

Evankeliumi kertoo hierarkiasta: ”Poika ei voi tehdä mitään omin neuvon, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän.” Kyse ei kuitenkaan ole tuhoavasta alistamisesta, vaan keskinäisestä rakkaudesta: ”Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä hän itse tekee.”

Kaikki tämä tähtää, ei alistamiseen tai surmaamiseen, vaan päinvastoin ”elämän antamiseen”, siis kuoleman ja kaiken pahan vallan voittamiseen ja ikuiseen elämään Jumalan rakastavassa yhteydessä: ”Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.”

Rakas ystävä, mitä tahansa murheita ja vaivoja elämässäsi on, Kristus on niitä vahvempi. Hän on tullut antamaan sinulle elämän, yltäkylläisen elämän, jo tänään ja tässä elämässä. Mitä tahansa pahaa on takanasi tai edessäsi, Kristus on niitä vahvempi. Hän on voittanut kuoleman ja pahan vallan. Hän on noussut kuolleista, jotta sinä voisit pelastua iankaikkisesti. Eikö miellä siis ole paljon syytä iloon ja juhlaan, kiitosjuhlaan ja kiitosaterialle!