Tervehdin kaikkia teitä Ettei kukaan jää yksin -webinaariin osallistuvia Nilsiän Aholansaaren maisemista, jossa olemme kuvaamassa pääsiäisenä ilmestyvää tv-dokumenttia Paavo Ruotsalaisesta.

Haluan kertoa aluksi merkillisistä yhteydenotoista. Minuun on viimeisen kahden kuukauden aikana ottanut yhteyttä kolme keski-ikäistä miestä. He eivät tiedä mitään toisistaan. Heille on yhteistä kolme asiaa: 1) heillä itsellä kaikki on aivan hyvin, 2) he eivät pyydä mitään itselleen ja 3) heillä on vilpitön huoli ”meidän nuoristamme” ja se on saanut heidät ottamaan yhteyttä ja tekemään erilaisia ehdotuksia: ”Minulla on tullut tällainen idea nuorten osallisuuden vahvistamiseksi, voisiko kirkko tehdä tälle asialle jotakin.” Ideat ovat koskeneet vertaistuen kehittämisprojektia, syrjäytymisen ehkäisemisestä digitaalisen kohtaamisen avulla ja niin edelleen.

Voitteko kuvitella? Keski-ikäisillä ja hyväosaisina pidetyillä miehillä, ehkä joskus pilkatuillakin setämiehillä, on vilpitön huoli ”meidän nuoristamme”!

Mistä tämä kertoo? Siitä, että on vielä ihmisiä, joilla on sydän paikallaan. Ja siitä, että suomalaisilla on yhä vahvempi tietoisuus, että nuoret kamppailevat monien paineiden keskellä. Yhteydenotot kertovat myös siitä, että kirkon kasvatustyöllä on vahva maine. Miksi nämä miehet muuten kääntyisivät juuri kirkon edustajan puoleen? Jotakin kertoo myös se, että tämän webinaarin alussa on tervehdykset Tasavallan presidentiltä ja Opetus- ja kulttuuriministeriltä.

Kirkon kasvatustyön ammattilaiset tietävät, että valtaosa nuorista voi aivan hyvin. Jokaisella nuorella on joskus vastoinkäymisiä, se kuuluu elämään. Parhaimmillaan selätetyt vaikeudet antavat itseluottamusta. ”Minä selvisin siitä”.

Mutta yhtä totta on se, että yhä suurempi osa ”meidän nuoristamme” voi huonosti ja tarvitsee tukea. Joka viides kärsii yksinäisyydestä. Nuorten tyttöjen syömishäiriöt ovat räjähtäneet kasvuun korona-aikana. Koulu- ja työelämän ulkopuolella olevia NEET-nuoria on Suomessa 66 000, siis enemmän kuin Varkaudessa, Siilinjärvellä ja Iisalmella on yhteensä asukkaita. Kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia 18 000 ja mielenterveyspalveluiden piirissä on yli 80 000 lasta ja nuorta. Nämä luvut kertovat tikittävästä aikapommista.

Erityisesti nyt käsillä oleva Kirkon kasvatuksen ohjelma keskittyy yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden ehkäisyyn, positiivisesti muotoiltuna osallisuuden vahvistamiseen. Uskon, että monella on jonkinlainen kokemus yksinjäämisestä joko niin, että on itse jäänyt yksin tai niin, että kasvattajana on tuntenut pelkoa, että oma lapseni jää yksin.

Hyvä ajatusharjoitus on esimerkiksi kuvitella, miltä tuntuu lapsesta, jota ei kutsuta kenenkään kaverin syntymäpäiville tai jonka synttäreille kukaan ei halua tulla. Tällainen kokemus koskee omaa eksistenssiä, ja synnyttää häpeää koko omasta olemassaolosta.

Meidän perheessämme oli riipaiseva kokemus kuukausi sitten, kun sairastimme 10-vuotiaan tyttäremme kanssa koronan. Eristyksen ajan tytär odotti valtavasti luokkakaverin syntymäpäiviä ja vaikka koronakaranteeni oli jo kärsitty, hänen kutsunsa silti peruutettiin. ”Sinä et voi tulla”. Tyttö itki sitä kaksi päivää, ja vaikka meitä vanhempina riipaisi sydämestä, emme me voineet sanoa muuta kuin että ei voi mitään, emme voi vaatia toista perhettä kutsumaan toipilasta. Mutta näillä kaveriperheen vanhemmilla oli suuri sydän. Ilman pienintäkään vihjettä he järjestivät myöhemmin oman vastaanoton toipilaallemme. Voitte kuvitella valmistautumisen määrää ja täyttymyksen tunnetta.

Muutama näkökohta nyt käsillä olevasta kirkomme projektista.

1. Ponnistelu nuorten ulkopuolisuuden ehkäisemiseksi ja osallisuuden vahvistamiseksi nousee kristillisestä uskosta. Se perustuu viime kädessä siihen, kuka Jumala on ja mitä hän tahtoo antaa ja lahjoittaa. Lutheria lainaten: ”Hän antaa meille sen kunnian, että hän toimii meidän kauttamme.”
2. Käsillä on diakoninen kasvatustyön projekti. Kristillinen kasvatus menee perinteisesti evankeliumi edellä: haluamme opettaa nuorillemme keskeiset virret, hengelliset laulut, Raamatun kertomukset, rukoukset ja jumalanpalvelustavat, jotta he oppisivat tuntemaan Jumalan rakkauden ja turvautumaan elämässään häneen. Tämä on oikein ja tärkeää. Nyt käsillä olevassa yksinäisyyden ehkäisykampanjassa mennään diakonia edellä. Se on aivan yhtä oikein ja tärkeää. Olennaista on tämä: mennäänpä sisään evankeliumin ovesta tai diakonian ovesta, mennään kuitenkin saman kodin lämpöön. Siksi on oikeastaan lopputuloksen kannalta sama, kummasta ovesta tullaan sisälle. Odotan teiltä seurakunnan työntekijöinä ja luottamushenkilöinä, että diakoninen palvelu ja evankeliumin julistus nähdään ystävinä, kokonaisvaltaisen evankeliumin osana.
3. Nuorten kasvavat ongelmat kertovat siitä, että kulttuurissamme jo jotakin myös pielessä. Nuorilla on kohtuuttomia suorittamispaineita, menestyspaineita ja ulkonäköpaineita. Oma paikka pitää jotenkin ansaita ja lunastaa. Kirkon kasvatustyössä meidän pitää joissakin asioissa uskaltaa haastaa vallitsevat arvot ja normit, siis toimia vastakulttuurisesti. Itsensälunastuskulttuuria vastaan pitää uskaltaa sanoa: sinä olet Jumalan unelma, ei sinun tarvitse lunastaa itseäsi. Yltiöyksilöllisyyttä vastaan pitää uskaltaa sanoa: me kuulumme yhteen ja voimme olla onnellisia vain toistemme yhteydessä.
4. Syrjäytymisvaarassa olevaa lasta tai nuorta voi harvoin tai koskaan tukea ottamatta huomioon hänen perhettään. Siksi on hyvä, että yritämme tukea koko perhettä, riippumatta siitä, millainen se on. Minulla voi olla omat käsitykseni siitä, millainen on hyvä ja oikeanlainen perhe. En voi kuitenkaan luoda sellaista nuorelle. On yritettävä tukea ja voimaannuttaa sitä konkreettista perhettä, joka hänellä sattuu olemaan.
5. Lopuksi esitän vielä yhden vastalääkkeen yksinäisyyden ja masennuksen ehkäisyssä. Se on kiitollisuuden kulttuurin vahvistaminen. Amerikkalaiset psykologin Robert A. Simmonsin tutkimukset paljastavat hätkähdyttävästi, kuinka valtava merkitys ihmisen kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille ja onnellisuudelle on kiitollisuus. Se auttaa näkemään maailman hyvänä, jossa on hyviä toimijoita, jotka tahtovat hyvää minulle. Englannin kielessä kiitollisuus (gratitude) tulee latinan ”armoa” ja ”ilmaista” tarkoittavista sanoista. Näistä syistä kiitollisuus on niin kotonaan kristillisessä uskossa ja elämässä. Kiitollisuus ei ole luonteenpiirre, vaan sitä voi oppia. Se ei sulje pois vastoinkäymisiä, vaan nousee useiin kamppailun keskeltä. Aidoimmillaan se ei jää paikalleen, vaan johtaa muutokseen: kun tunnistan saaneeni ansaitsematonta hyvyyttä ja lahjaa, haluan olla sitä myös jakamassa ja välittämässä eteenpäin.

Voisiko ulkopuolisuuden ehkäisy ja osallisuuden vahvistaminen olla meidän kiitollisuudestamme nouseva vastaus siihen hyvyyteen, jota olemme saaneet elämältä ja Jumalalta? Raamatun sanoin: Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä (1. Joh. 4:11).