Piispa Matti Salomäki, hyvä Tiina, lapset perheineen, sisaret ja veljet Kristuksessa,

Naapurisopu on yksi hyvän elämän merkki. Tämän tietävät myös ikivanhat kirkon kaanonit eli oppia ja järjestystä koskevat periaatteet. Jo 300-luvulta tunnetaan sääntö, jonka mukaan piispan vihkikööt virkaan kolme muuta piispaa (Pyhien apostolien säännöt 1 §). Vihkijät kutsuttiin ensisijaisesti naapurihiippakunnista. Tätä ikivanhaa käytäntöä myös meidän kirkkomme on noudattanut, tänäänkin.

Se muistuttaa ensinnäkin naapurisovusta. Siihen sinä olet kuin luotu sovittelevan luonteesi johdosta. Ehkä naapurisopua lisää myös se seikka, että toimit pitkään ja ansiokkaasti naapurihiippakuntaan kuuluvan Pielaveden kirkkoherrana – mistä tietysti tänään mielelläni muistutan. Pielaveden seurakunnalla on muuten noin kolme kilometriä yhteistä rajaa Lapuan hiippakuntaan kuuluvan Viitasaaren kanssa. Tunnet tien.

Miksi piispanvihkimykseen haluttiin jo varhaiskirkossa kolme? Se viittaa yhteisöllisyyteen ja kollegiaalisuuteen ja yhdenvertaisuuteen. Evankeliumin työtä ei tarvitse tehdä yksin, teemme sitä yhdessä. Evankeliumin totuutta emme omista yksin, joudumme etsimään sitä yhdessä. Kristuksen seuraamisen tietä ei tarvitse kulkea yksin, kuljemme sitä yhdessä. Johtamisen taakkaa ei tarvitse kantaa yksin, sitäkin voimme kantaa yhdessä. Ja kun piispa, kukin vuorollaan, aina välillä nostetaan tikunnokkaan, syystä tai syyttä, tarkoitus on, että vastoinkäymisissäkin kollegat tukevat ja kantavat. Tänään meidän rukouksemme on: kunpa osaisimme tukea sinua oikein ja yhdessä.

Hyvä piispa Matti, arpa on langennut sinulle ihanasta maasta: Lapuan hiippakunnassa on poikkeuksellisen hyvät edellytykset palvella evankeliumin työssä. Täällä kirkon paikka on keskellä kylää. Täällä on vahvaa hengellisyyttä, josta kiitos kuuluu Jumalalle, paikallisseurakunnille ja seurakuntien elämää rikastuttaville herätysliikkeille. Ekumeniakin toimii. Voit myös, omana itsenäsi, jatkaa sitä kylvötyötä, jota erinomaiset edeltäjäsi Eero Lehtinen, Yrjö Sariola, Jorma Laulaja ja Simo Peura ovat täällä tehneet – siis omana itsenäsi ja tarpeettomat vertailut unohtaen.

Sisaret ja veljet Kristuksessa. Korona-aika on havahduttanut monet kysymään, voiko virkaan vihkimyksiä ylipäänsä toimittaa, niissä kun mennään toista lähelle, jopa kosketusetäisyydelle. Tämä avaa aivan uuden näkökulman Jumalan toimintaan. Jeesuksen ajan juutalaisuudessa oltiin tarkkoja turvaväleistä. Hurskas juutalainen piti huolta siitä, että vierasmaalaisen, toisuskoisen tai muuten arveluttavan henkilön varjo ei koskettanut minua. Se oli se kuuluisa 1,5 metrin turvaväli, jota meille on toistettu kaksi vuotta ja joka on saanut meidät katsomaan toisiamme epäluuloisesti, jopa väistelemään toisiamme.

Raamatun mukaan kirkon virkaan vihkiminen toimitetaan rukouksella ja kättenpäällepanemisella. Silloin kaikki turvavälit murtuvat. Vihkimystä ei voi toimittaa etäyhteyksin ja turvavälein. On aina otettava riski, on tultava paikalle, lähelle ja kosketusetäisyydelle. Virkaan vihkimyksessä on siis kyse myös hyväksymisestä ja keskinäiseen yhteyteen ottamisesta, siitä että Jumala hyväksyy ja siitä, että työtoverit, yhdessä koko kirkon kanssa, ottavat vihittävän keskinäiseen yhteyteen.

Totta kai, tämän sosiaalis-eettisen ulottuvuuden lisäksi vihkimyksessä on kyse myös Pyhän Hengen lahjan välittämisestä. Apostoli kirjoittaa: ”Älä lyö laimin armolahjaa, jonka sait silloin, kun vanhimmat profeettain sanojen perusteella panivat kätensä sinun päällesi” (1. Tim. 4:14). Siksi myös me luterilaiset opetamme ilman pienintäkään ujostelua, että virkaan vihkimisessä on kyse karismaattisesta tapahtumasta, siis Pyhän Hengen toiminnasta ja sakramentaalisesta tapahtumasta, siis virassa tarvittavan armolahjan välittämisestä.

Kyse ei ole ylemmyydestä tai saastuttavasta etuoikeudesta, vaan siitä, että Jumala itse tahtoo varustaa konkreettisia ihmisiä koko Jumalan kansan palvelemiseen – siis siihen, että virassa tehtävä työ voisi synnyttää uskoa, vahvistaa rakkautta, lujittaa toivoa ja edistää ihmisen pelastumista iankaikkisesti.

Virkaan vihittään siis aina konkreettinen ihminen, ei komitea. Uudessa virassasi sinulla on erityisesti neljä konkreettista työpaikkaa. Monet niistä ovat jo sinulle tuttuja. Teet palvelustyötä alttarilla, kun toimitat ehtoollista, vihit uusia pappeja ja diakoneja ja siunaat tehtäviin kirkkoherroja ja muita työntekijöitä. Teet palvelustyötä saarnatuolissa, kun julistat evankeliumia ja kerrot, mitä se tarkoittaa tänään ja mitä se ei tarkoita. Niin hankalalta kuin rajanveto tuntuukin, sitä ei näissä tehtävissä voi kokonaan välttää. Siitä muistuttaa Johannes Khrysostomos kirjoittaessaan: ”Papin on hallittava puhetaito ja ylenkatsottava ihmisten ylistyksiä. Sillä jos pappi on kultakurkku, mutta kättentaputusten orja, suuri vahinko kohtaa sekä häntä että kansaa. Sillä ylistyksiä kerjätessään hän pyrkii enemmän puhumaan kuulijoidensa mieliksi kuin heidän hyödykseen.”

Saarnatuolin lisäksi opetustehtävää hoidetaan tänään myös esimerkiksi nykyaikaisten viestivälineiden ja julkisuuden kautta. Sananjulistajan tehtävä on vahvistaa niitä, jotka jo rohkeasti tunnustautuvat uskoon, mutta myös houkutella lempeästi niitä, jotka vasta arasti tunnustelevat uskoa, etsivät ja testaavat sen perusteita ja varovaisesti kyselevät, voisiko Kristus hyväksyä minutkin. Tämä jälkimmäinen ulottuvuus, siis piispan lähetystehtävä, tulee jatkossa korostumaan sinun virassasi ja yhteisessä tehtävässämme.

Kolmas työpaikka on pöydän päässä, joskus sivullakin. Piispan työhön kuuluvat yhteiset kokoukset ja neuvottelut, joissa etsitään yhteistä suuntaa yhdessä toisten kanssa.

Neljäs työpaikka on lopulta maailma. Piispan on hyvä elää ja olla siellä, missä ihmiset ovat: vierailla kouluissa, yrityksissä, sairaaloissa ja työpaikoilla. Tämä on välillä raskasta, mutta se on myös parasta. Kun toimittaja kysyi piispa Simolta, mikä on ollut parasta piispan virassa, hän vastasi empimättä: ihmisten kohtaaminen. Olen varma, että tulet siitä nauttimaan. Tee se vapautuneesti omana itsenäsi ja omilla lahjoillasi.

Edellä olen puhunut vain työpaikoista. Joskus omat vaatimukset tai seurakuntien monet odotukset voivat hämärtää sen, että tärkein piispankin palveluspaikka on lopulta oma koti. Edeltäjäni piispa Gustav Johansson kirjoitti 1800-luvun lopulla aamuyön synkkinä tunteina yhdellä lukemattomista piispantarkastusmatkoistaan: ”Tämä virka on vienyt terveyteni, mielentyyneyteni ja perheonneni.” Näin raskasta uhria ei tarvitse antaa. Siksi on paikallaan, että olemme tänään yhdessä koko kirkkona rukoilleet myös perheesi ja läheistesi puolesta, jotta yhteinen koti voisi säilyä elämässänne levon, ilon ja yhdessäolon paikkana, ensimmäisenä ja tärkeimpänä palveluspaikkanasi.

Herra olkoon sinun kanssasi.