Kotimaan kolumni 11.6.2015

Ilman lepopäivää emme jaksa elää. Ilman pyhää kaikki muuttuu harmaaksi arjeksi. Ihminen tarvitsee lepoa ja virkistystä. Lapset odottavat, että edes sunnuntaina vanhemmat olisivat läsnä.

Työmarkkinajärjestöille kuuluu sen sopiminen, mikä on kohtuullinen korvaus sunnuntaina tehdystä työstä. Sen sijaan käsitys sunnuntain merkityksestä perhe-elämälle, luonnolle ja kulttuurille koskettaa kaikkia.

EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies esitti, että ajatus sunnuntaista kirkko- ja pyhäpäivänä on jäänne menneisyydestä (SS 2.6.). Sitä se todella on.

Aivan yhtä vanha jäänne on myös liikemiesten nurina yhteisiä pyhä- ja lepopäiviä vastaan. 2700 vuotta sitten elänyt profeetta Aamos siteerasi aikansa suurmaanomistajien jupinaa: ”Te kysytte: Milloin päättyy uudenkuun juhla, että saamme myydä viljaa, milloin sapatti, että saamme avata varastot? Silloin voimme taas pienentää mittaa, suurentaa hintaa ja pettää väärällä vaa’alla” (Aam. 8:5).

Jo muinaiset bisnesmiehet haistoivat, että lepopäivän valjastaminen bisneksille toisi kilpailuedun.

Pidemmälle meni toimittaja Annamari Sipilä, jonka mielestä sunnuntai pitäisi maallisessa yhteiskunnassa ”neutraloida” tavalliseksi viikonpäiväksi. ”Teeskentely sunnuntain erityislaatuisuudesta voitaisiin lopettaa. Sunnuntai viikonpäivänä pitäisi neutraloida. Sunnuntaina tehdään töitä ihan niin kuin muinakin päivinä.” (HS. 7.6.).

Hänen tuntemansa tietotyöläiset keventävät maanantain työpainetta tekemällä sunnuntaina vähintään puolikkaan työpäivän. Sitä ei kerrota, miten lapset ilmiön kokevat.

Toimittaja Sipilän kolumni on tärkeä. Se paljastaa, millainen yhdistelmä syntyy, kun kapitalistinen työn jumalointi ja sosialistinen pakkouskonnottomuus lyövät kättä toisilleen. Siitä on neutraalisuus kaukana.

Vanhan testamentin sapattikäskyyn kuului ajatus, että lepopäivä on pyhäpäivä ja sellaisena suuri tasa-arvon päivä. Silloin jokaisella johtajalla, työntekijällä ja jopa karjaeläimellä on oikeus lepoon, virkistykseen ja hyödyttömään yhdessä oloon. Ihmisen arvo ei ole hänen markkina-arvonsa.

Jos pyhänä pitää valita pakkotyön ja pakkolevon välillä, suosittelen jälkimmäistä. Se on paljon humaanimpi ja ekologisempi.

Keisari Diocletianus julkaisi helmikuussa 303 jKr. ediktin, jossa vaadittiin kristittyjä luovuttamaan viranomaisille pyhät kirjoitukset ja lopettamaan sunnuntain vietto messuineen. Nykyisen Tunisian alueella toiminut piispa Fundanus antoi periksi painostukselle (sellaisiahan piispat usein ovat). Mutta seurakunta jatkoi sunnuntain viettoa Saturnius-nimisen papin johdolla.

Kiinnijäätyään useimmat kidutetut ilmoittivat kuuluisteluissa syyn: Sine dominico non possumus. Ilman sunnuntaita emme voi elää. Rangaistukseksi viranomaiset surmasivat 49 kristittyä, myös papin ja hänen neljä lastaan.

Vaikka lepopäivän pyhittäminen ei vielä ole rangaistavaa, Abitinian marttyyrien vastauksessa on ajatonta viisautta. Ilman lepopäivää emme jaksa elää. Ilman pyhää kaikki muuttuu harmaaksi arjeksi. Ihminen tarvitsee lepoa ja virkistystä. Lapset odottavat, että edes sunnuntaina vanhemmat olisivat läsnä.

Pyhän vietto on myös vakaumusasia. Se paljastaa, mikä on lopulta tärkeää.