Miten konservatiivien ja liberaalien välistä kulttuurisotaa voi selittää?

 

Etsiminen ja kyllästyminen

Kun aloitin kristillistaustaisen opiskelijalehden Etsijän päätoimittajana 1995 yhdessä Marianne Heikkilän ja Taneli Heikan kanssa, minut vihittiin samana keväänä papiksi Kuopion hiippakunnassa. Maalaispappi tiedostavan opiskelijalehden päätoimittajana oli vähän outo, ehkä sopimatonkin yhdistelmä.

Olivathan monet pitäneet Etsijä-lehteä kustantanutta Ylioppilaiden Kristillistä Yhdistystä jo 1970-luvulla liberaaliteologiaa, pappisvastaisuutta ja poliittista vasemmistoa myötäilevänä itsetietoisten opiskelijaradikaalien joukkona. Sellaiset ovat tavallisesti kaikkea muuta kuin ”etsijöitä”: he tietävät, mikä on totta ja oikein, eivätkä lainkaan arastele julistaa sitä muille, varsinkaan vanhemmille ja valta-asemassa oleville. Tällaisessa tiedostavassa joukossa pappeus voi olla epäilyttävää, onhan pappisvihkimys aina kiinnittymistä kirkon valtarakenteeseen, kuten sanonta kuuluu.

Sellaisia jyrkkiä intomieliä jossain määrin olimmekin. Silti väitän, että Etsijä-lehteä tehtiin aidosti etsivässä ja ennakkoluulottomassa hengessä. Vaikka Kirkon tiedonvälityspalkinto myönnettiin meille, se oli erityisesti edeltävien päätoimittajien Timo Etelävuoren ja Janne Villan toiminnan ansiota. He olivat nostaneet lehden uuteen kukoistukseen. He olivat luoneet innostavan ja aidosti ennakkoluulottoman tekemisen meiningin. Siinä aallossa oli hyvä jatkaa. Kosmos haltuun -sloganimme kertoi kunnianhimosta, mutta siihen kätkeytyi myös tietty pitoisuus itseironiaa. Tuo aika oli yksi elämäni parhaimmista vaiheista.

Vaikka olin vasta 25-vuotias, olin jo perin juurin kyllästynyt kirkkopoliittiseen kiivailuun niin sanottujen konservatiivien ja liberaalien välillä. En seurannut kiivailua katsomosta, vaan myös osittain sisältä päin. Nuoruuden seurakuntaani sävytti muromalainen herätyskristillinen uuspietismi. Se korosti henkilökohtaista uskonratkaisua, pyhitystä, evankeliointia ja tarkkaa erottautumista maailmallisista tavoista, kuten juopottelusta ja esiaviollisista suhteista. Yhteisöllisyys oli vahvaa ja voimaannuttavaa, mutta vähitellen myös tukahduttavaa, ja jo parikymppisenä olin kasvanut tästä ulos. Raamattuopistolaisesta näkökulmasta minusta tuli luopio, ja sallin mielelläni muille tämän tulkinnan. Itse ajattelen, että kyse oli henkilökohtaisesta kasvuprosessista.

Teologisessa tiedekunnassa vanhan uskon korvasi uusi. Koin opiskelujeni alkuvaiheessa Räisäs-herätyksen historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen keulakuvan, professori Heikki Räisäsen nimessä. Hänen Raamatun tutkimuksen metodiinsa ja koko raamattukäsitykseensä liitettiin ilmaus ”liberaali”. Emme tietenkään malttaneet rajata sitä vain eksegetiikan metodeihin, vaan siitä tuli jonkinlainen pseudo-maailmankatsomus, tunnussana yleiselle edistyksellisyydelle, paremmuudelle ja oikeassa olemiselle. Kaikki sellainen politiikka, uskonto, moraali ja ajattelu, johon mielikuvissa tai ääneen lausuttuna liitettiin termi ”liberaali”, oli itsessään hyvää ja oikein. Muu oli tyhmää ja väärin, eikä sitä tarvinnut ottaa vakavasti. Oma oikeassa oleminen ja vastapuolen typeryys olivat aksiomaattista ja annettua: kumpaakaan ei tarvinnut erikseen perustella. Siksi vastapuolta – todellista ja kuviteltua – sai vapaasti pilkata ja ilkkua.

Kun toimin Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen (TYT) puheenjohtajana 1993, taisimme julkaista omaperäisiä teesejä, joissa hämmästytimme maailmaa vaatimalla viiniä maitokauppoihin. Sitten menimme kuppilaan moitiskelemaan Toimi Kankaanniemeä, silloista Kristillisen Liiton helluntailaista puheenjohtajaa ja Ahon hallituksen kehitysyhteistyöministeriä. Oman mielen maailma tuntui kirkkaalta.

Aatteet ja ideologiat eivät yleensä hiivu siksi, että ne osoitetaan vääriksi, vaan siksi, että niihin kyllästytään. Niin kävi myös minun Räisäs-herätykselleni ja siihen kuuluvalle poliittiselle lahkolaisuudelle. Kyllästyin siihen. Se oli aivan yhtä rajoittunutta, ylimielistä ja ahdaskatseista kuin uskonnollinen tribalismi. Turhaan ei puhuta hevosenkenkäilmiöstä, jossa poliittisen kentän ääripäät alkavat kiertyä kohti toisiaan.

Laitaoikeiston räyhähenkisyys on varsinkin toisen maailmansodan tapahtumien jälkeen yleisesti tiedossa. Jäljet pelottavat. Jos kilpaillaan dogmaattisen nitistyshalun asenteissa, laitavasemmisto ei häviä äärioikeistolle yhtään. Keinot vain ovat hienovaraisempia. Poliittista autoritaarisuutta tutkinut psykologian professori Lucian Gideon Conway kiteyttää tutkimusryhmänsä tulokset: ”Tutkimusaineistomme osoittaa, että poliittisesti vasemmalla olevat amerikkalaiset ovat keskimäärin yhtä dogmaattisen autoritaarisia kuin poliittisessa oikeistossa. Vasemman laidan autoritaariset voivat olla yhtä ennakkoluuloisia, dogmaattisia ja ekstremistisiä kuin oikean laidan autoritaariset.

Etsijän päätoimittajana aloittaessani olin käynyt läpi erilaisia teologisia virtauksia ja kasvanut ulos sekä konservatiivisina että liberaaleina itseään pitävistä yhteisöistä. Olin tullut kodittomaksi. Näiden liikkeiden tietystä ryhmäkuntalaisuudesta huolimatta sain myös nähdä monenlaista kauneutta molempien yhteisöjen aatteissa ja ihmisissä. Molemmissa piireissä oli hyviä ihmisiä, jotka olivat (tiettyjen) hyvien asioiden puolella. Tästä puolestaan seurasi alakuloinen kysymys: miksi hyvien ihmisten pitää olla niin erimielisiä politiikan ja uskonnon asioissa?

Kysymys ei ole muuttunut yhtään vähemmän ajankohtaiseksi. Päinvastoin. Kommunisti-imperiumin romahdusta seurasi 1990-luvulla kyllä liennytyksen ja rauhantahtoisuuden kausi, mutta varsinkin 2010-luvulla yhteiskunnallinen keskustelu on kärjistynyt. Polarisaatio on totta varsinkin Yhdysvalloissa ja sen yliopistokampuksilla, mutta myös Länsi- ja Itä-Euroopan valtioiden välillä ja Euroopan maiden sisällä. Suomenkin.

Kaikkein helpointa olisi ehkä valita leiri ja lähteä mukaan kulttuurisotaan. Niin yhä useammat tekevät, myös kirkossa. 1930-luvulla kirkko sinersi, 1960-luvulla kirkko punersi ja nyt se taitaa vihertää ja wokeltaa. Kaikkina aikoina ihmisiä, myös teologeja, on vaivannut kiusaus valjastaa kristinusko vetämään omien poliittisten aatteiden vankkureita. Aivan erityisesti se on ollut luterilaisen kirkon kiusaus. Voimmeko oppia menneistä virheistä? Voiko alkeellisimpia ääripäitä, siis sekä sulautumista muoti-ideologioihin että eristäytymistä hengelliseen ghettoon, oppia välttämään? Löytyykö aatteellisen prostituution ja selibaatin välistä joku kolmas tie?

Olen tuntenut haluttomuutta lähteä osapuoleksi identiteettipolitiikan vääntöihin. Syyt ovat ehkä enemmän persoonallisia kuin teologisia: vihollisen valinta – ja sitähän identiteettipolitiikka pitkälti on – tuntuu liian helpolta ratkaisulta. Haastavampaa on kysyä, miksi politiikka ja uskonto jakaa hyviä ihmisiä. Mikä selittää niin kutsuttujen ”oikeistokonservatiivien” ja ”vasemmistoliberaalien” – Luoja armahtakoon näiden leimaavien termien käytöstä – näkemyseroja? Onko taustalla myös yhteisiä käsityksiä? Voisiko alustavien vastausten löytäminen näihin kysymyksiin rakentaa muurien sijasta yhteyttä eri tavoin ajattelevien kesken sekä kirkossa että yhteiskunnassa?

 

Miten konservatiivien ja liberaalien erot selitetään?

Näihin kysymyksiin on etsinyt vastausta myös amerikkalainen moraalipsykologi Jonathan Haidt. Hän esittelee tutkimusryhmänsä tuloksia 500-sivuissa teoksessa The Righteous Mind – Why Good People Are Devided by Politics and Religion? Evidenssi on massiivinen: tutkimukseen osallistuneiden joukko lasketaan sadoissa tuhansissa, ja pelkästään kirjan loppuviitteet kirjallisuusluetteloineen käsittää 120 sivua.

Haidt selvitti ihmisten moraalikäsityksiä muun muassa erilaisten taburikkomusten avulla. Läimäyttäisitkö isääsi television hupiohjelmassa, jos tämä sopii isällesi ja jos saat siitä korvauksen? Perheen lemmikkikoira jäi auton alle, surtuaan perhe päätti valmistaa sen ruoaksi, toimiko perhe mielestäsi hyväksyttävästi vai moitittavasti? Hän havaitsi, että vaikka ihmiset antavat erilaisia vastauksia, kaikki vastaavat nopeasti ja vaistonvaraisesti. Haidt edustaakin katsantokannaltaan moraalista intuitionismia: ihminen näyttää tekevän moraaliset arvoasetelmansa enemmän vaistonvaraisesti kuin rationaalisesti. Emme päädy eettisiin ratkaisuihin rationaalisen argumentoinnin seurauksena, vaan päinvastoin argumentointi on seurausta jo intuitiivisesti pikavalinnalla tehdyistä ratkaisuista. Tietenkin harjaantumisen avulla rationaalinen argumentaatio voi myös muuttaa käsityksiämme, mutta tämä on paljon harvinaisempaa ja vaikeampaa kuin kuvittelemme.

Näin Haidt korjaa Lawrence Kohlbergin moraalin kehityksen teoriaa, jossa katsotaan, että ihmisen moraalinen harkinta kehittyy vähitellen lapsen tottelevaisuuteen ja rangaistuksen uhkaan perustuvasta alkeellisesta ajattelusta universaaleja eettisiä periaatteita soveltavaksi. Haidtin näkökulmasta Kohlbergin teoria on toivottoman rationalistinen. Tosiasiassa moraalista ajatteluamme ohjaavat tunteet, vaistot ja emootiot voimakkaammin kuin harkinta. Ne ovat kuin näkymätön elefantti, jonka päällä tietoisuutemme ratsastaa. Ja elefanttia on tunnetusti vaikea ohjailla. Vaikka Haidt ylikorostaa tunne-elämän merkitystä ja aliarvioi rationaalisen argumentoinnin kykyä ohjata ja muuttaa meitä, hän on oikeilla jäljillä. Elefantti ohjaa meitä paljon enemmän kuin myönnämme.

Haidt pilkkoo elefantin palasiin poimimalla ihmisen kokemusmaailmasta kuusi moraalin kulmakiveä (moral foundation), mistä nimitys Moraalin kulmakivien teoria (Moran Foundation Theory, MFT). Ne ovat eräänlaisia moraalin perusmakuja, joita sovellamme eri tavoin politiikan keittiössämme. Tietenkin Haidtin tutkimus heijastaa USA:n kulttuuri-ilmastoa. Mutta vaikka perusmakujen soveltaminen yksittäistapauksissa voi olla kulttuurisidonnaista, itse perusmaut ovat kehittyneet vuosituhansien aikana ja ne ovat siten universaaleja, suorastaan annettuja.

 

Moraalin kuusi kulmakiveä

Haidt poimii 130 000 hengen ja useissa eri maanosissa kerätyn tutkimusaineiston pohjalta seuraavat moraalin kulmakivet. Selvyyden vuoksi kirjoitan nämä tässä yhteydessä isolla alkukirjaimella.

  1. Hoiva-kulmakivi (care) kehittyi alun perin suojelemaan pieniä lapsia. Sen vastakohta on vahingoittaminen (harm). Hoiva-kulmakivi on sukua myötätunnolle. Se herkistää ihmisen suojelemaan haavoittuvia, reagoimaan kärsimykseen ja inhoamaan julmuutta. Pelkistettynä esimerkkinä toimii äidin ja vauvan suhde. Hoiva-kulma ilmenee vaikkapa vaatimuksissa ”turkistarhaus on kiellettävä” (harm) tai ”turvapaikanhakijoita on suojeltava” (care).
  2. Reiluus-kulmakivi (fairness) kehittyi edistämään yhteistyötä ryhmän jäsenten välillä ja torjumaan vapaamatkustusta, oman edun tavoittelua toisten kustannuksella. Sen vastakohta onkin vedätys tai huijaus (cheating). Reiluus-kulmakivi herkistää tunnistamaan luottamuksen arvoisen lähimmäisen ja toisaalta rankaisemaan huijaria. Jos haluat juoda vettä kaivosta, sinun pitää osallistua sen kantamiseen. Reiluus-kulmakiven positiivinen puoli aktivoituu meissä, kun havaitsemme puolison tekevän kotitöitä tai kun sairauslomallani työtoveri ottaa tehtäväni hoitaakseen. Negatiivinen puoli taas aktivoituu, kun siivotessamme havaitsemme puolison makaavan sohvalla tai kun työnantaja kohdistaa palkankorotuksen juuri sille laiskalle tiimin jäsenelle, jonka hommat kaatuvat aina muiden niskaan. Reiluus vastavuoroisena altruismina heijastuu kultaisessa säännössä ”kohtele toisia niin kuin toivot toisten kohtelevan sinua”. Sen vastakohta, vedätys, heijastuu vaikkapa iskulauseissa ”veropakolaiset tuomiolle”, ”optiopomot ulos” tai ”sosiaalipummit kuriin”.
  3. Lojaalisuus-kulmakivi (loyality) kehittyi luomaan ja ylläpitämään liittoumia, jotka palvelevat yhteisön selviämistä. Se herkistää tunnistamaan hyvät ja huonot tiimipelaajat. Se herkistää luottamaan ja palkitsemaan luotettavia yhteisön rakentajia ja toisaalta paljastamaan ja eristämään pettureita. Lojaalisuus-kulmakivi heijastuu esimerkiksi kolmen muskettisoturin iskulauseessa ”Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta”. Se on erityisen tyypillinen urheilujoukkueiden iskulauseissa kuten ”HIFK forever!” tai ”Meijän Joma!” tai FC Liverpoolin ”You will never walk alone”. Lojaalisuuden vastakohta on petoksellisuus (betrayal). Yhteisö järkyttyy pahiten silloin, kun yksittäinen sotilas vakoilee vihollisvaltiolle, poliisi ryhtyy huumekauppiaaksi, lääkäri surmaa potilaan tai lapsityöntekijä jää kiinni pedofiliasta. Kovin lynkkaus pettureille tulee usein läheltä, kollegoiden piiristä: ”Hän häpäisi ammattikuntamme.”
  4. Auktoriteetti-kulmakivi (authority) kehittyi luomaan ja vahvistamaan yhteisön menestystä edistävää sosiaalista järjestystä ja traditioita. Toisin kuin ehkä haluaisimme myöntää, kehittyneissäkin sosiaalisissa yhteisöissä vallitsee aina jonkinlainen käytännön hierarkia. Valta- ja vastuusuhteet pitää järjestää – ja vaikkei niin tehtäisi tietoisesti, ne muotoutuvat itsestään. Auktoriteetti-kulmakivi herkistää tunnistamaan asemansa arvoisen ja luotettavan johtajan. Samalla se herkistää tunnistamaan yksilön oman aseman hierarkiassa ja käyttäytymisen sopivuuden tai sopimattomuuden tässä asemassa. Sen vastakohta onkin auktoriteetin horjuttaminen (subversion). Auktoriteetti-kulmakivi tulee näkyväksi vaikkapa presidentin virkaan asettamisessa, armeijan komentajanvaihtoparaatissa tai kirkkoherran virkaan asettamisessa: tämän ihmisen johdolla pysymme nyt yhdessä ja kuljemme eteenpäin kohti hyvää tulevaisuutta.
  5. Pyhyys-kulmakivi (sanctity) kehittyi alun perin elämää ylläpitäväksi hygieniakoodistoksi, käyttäytymisen immuunijärjestelmäksi patogeeneja vilisevässä maailmassa. Siksi sen toinen nimi on Puhtaus (purity). Se koskee erityisesti kehoa, sen käyttöä ja siihen liittyviä eritteitä: mitä syömme eli mitä laitamme kehoomme, millaista seksuaalisuutta toteutamme, miten kohtelemme vainajia ja niin edelleen. Tämä ulottuvuus on tyypillistä uskonnoissa, mutta ilmenee myös niistä riippumatta esimerkiksi lipun tapaisissa kansallisissa symboleissa. Pyhyys-kulmakivi on laajentunut vähitellen määrittämään kaikkia yhteisölle elintärkeitä ja ehdottomia arvoja. Sen vastakohta onkin rappio, epäpyhyys, saasta (degradation). Tyypillisiä ruokaan liittyviä uskonnollisia esimerkkejä ovat juutalainen kosher-keittiö tai islamilainen halal-säännöstö, mutta sama mekanismi ilmenee esimerkiksi sekulaareissa ortoreksian muodoissa. Puhdasoppiselle ympäristöaktivistille maito tai liha ovat haram, kiellettyä ja epäpyhää, joka saastuttaa kehon. Pyhyys-kulmakivi on läsnä, kun joku sanoo, että ”seksuaalisuus kuuluu avioliittoon” tai ”kehoni on pyhäkkö, ei huvipuisto”. Pyhyys-kulmakivi voi liittyä myös objekteihin: ortodoksi suutelee ikonia, katolilainen rukoilee pyhitetyn ehtoollisleivän edessä, muslimi varoo laittamasta Koraania lattialle ja kansallismielinen patriootti (joka voi olla uskonnoton) liikuttuu nähdessään maansa lipun nousevan salkoon kansallislaulun soidessa. Suomessakin on voimassa eduskunnan säätämä ei-uskonnollinen pyhyyslaki: ”Joka julkisesti turmelee Suomen lipun tai käyttää sitä epäkunnioittavasti taikka luvattomasti ottaa paikaltaan yleisesti nähtäville asetetun Suomen lipun, on tuomittava Suomen lipun häpäisemisestä sakkoon”.
  6. Vapaus-kulmakivi (liberty) on kehittynyt suojelemaan yksilöä ja yhteisöä erilaisilta vallan väärinkäytön muodoilta. Se herkistää tunnistamaan alistajan ja liittoutumaan vertaisten kanssa alistajan nujertamiseksi. Sen vastakohta on sorto (oppression), ja siinä mielessä se tasapainottaa Auktoriteetti-kulmakiveä. Siinä missä Auktoriteetti-kulmakivi auttaa tunnistamaan asemansa arvoisen johtajan, Vapaus-kulmakivi laukeaa päälle, triggeröityy, jos johtaja tai eliitti ryhtyy sortamaan ja muuttuu yhteisölle vahingolliseksi: silloin yhteisö syöksee johtajan vallasta, jopa tappaa tämän. Haidt täydensi tutkimusaineistonsa pohjalta teoriaansa lisäämällä Vapaus–Sorto-ulottuvuuden itsenäiseksi kulmakiveksi.

 

Vapaus–sorto-kulmakivi kaikuu Ranskan vallankumouksen iskulauseessa ”vapaus, veljeys, tasa-arvo” ja vasemmistolaisten työväenlaulujen retoriikassa: ”Työn orjat sorron yöstä nouskaa”. Se ei kuitenkaan ole vain kommunistien yksinomaisuutta, vaan hyvin perustava myös Amerikan uskonnolliselle oikeistolle, joka on Yhdysvaltojen perustamisesta saakka halunnut puolustaa ihmisten oikeutta elää (usein uskonnollisen) vakaumuksensa mukaan ja vastustanut yrityksiä vahvistaa liittovaltion holhoavaa otetta kansalaisten elämään. USA:n perustivat Euroopan kuninkaiden ja valtiokirkkojen vainoja paenneet protestanttiset uskontopakolaiset.

Tämä vapaudenkaipuu voi olla tyypillistä myös uskonnollisesti välinpitämättömille. Kun äärioikeistolainen terroristi Timothy McVeight aiheutti 168 kuolonuhria vaatineen liittovaltion rakennuksen räjähdyksen Oklahomassa 1995, hän kertoi vastustavansa USA:n liittovaltion liian suureksi kasvanutta roolia. Hänen paitansa teksti ”Sic semper tyrannis!”, Näin käy tyranneille, on Virginian osavaltion motto. Iskulauseella on oikeutettu moni muukin attentaatti. Kertomuksen mukaan sanat lausui Brutus iskiessään tikarin Julius Caesarin kylkeen vuonna 44 eKr. Sen huusi John Wilkes Booth ampuessaan Yhdysvaltain presidentin Abraham Lincolnin vuonna 1865. Valko-Venäjän presidentti Lukashenka onnistui syksyllä 2020 aktivoimaan kansalaistensa vapaus–sorto-kulmakiven itsekkäällä politiikallaan ja väärennetyillä vaaleilla. Samaan aikaan Vladimir Putinia vastustavat Venäjän opposition mielenosoittajat huutavat: ”Venäjä ilman tsaaria, Venäjä ilman Putinia!”. Tätä kirjoitettaessa sekä Lukashenka että Putin ovat onnistuneet väkivaltakoneistollaan vaientamaan opposition.

 

Kun Haidt oli poiminut moraalin kulmakivet, hän selvitti, millä eri tavoilla niitä käytetään. Miten niitä soveltavat ne, jotka määrittelevät itsensä jonkin verran, paljon tai hyvin liberaaleiksi? Miten niitä käyttävät ne, jotka identifioivat itsensä jonkin verran, paljon tai hyvin konservatiiveiksi? Jos näitä termejä pidetään liian leimaavina (kuten itse olen taipuvainen pitämään), voidaan liberaali korvata yksilökeskeisellä ja konservatiivi ryhmäkeskeisellä. Lukijan ei pidä nyt kompastua termeihin: ne poimivat aina jonkin korostuksen ja ovat siten aina yksipuolisia. Mutta ilman termejä emme voi keskustella, eritellä ja ymmärtää.

 

Liberaalien Tosi makujen keittiö

Liberaaliksi identifioituva rakentaa moraalin perusmauista erityisesti kahden, Hoivan (care) ja Reiluuden (fairness) varaan sekä tietyin varauksin Vapaus-kulmakiveen (liberty). Hänelle on tärkeää – kaikkein tärkeintä – että kaikista pidetään huolta eikä ketään vahingoiteta. Tämä selittää, miksi liberaali on huolissaan uhreista. Hän on valmis ottamaan vastaan maahanmuuttajia, edistämään erilaisten vähemmistöjen oikeuksia ja jakamaan sosiaalisia etuuksia heikossa asemassa oleville. Tämä korostus on niin voimakas, että se saa hänet näkemään muita herkemmin uhreja sielläkin, missä uhrit eivät itse ymmärrä olevansa uhreja tai missä kuvitellun sortajan sijasta vastuu ihmisen ongelmista lankeaa selvästi hänelle itselleen. Hoiva-kulma saa liberaalin suhtautumaan penseästi eläinten hyötykäyttöön, huolestumaan metsien tilasta ja vaatimaan turkistarhauksen tai avohakkuiden kieltämistä.

Yhtä tärkeää on hänelle myös Reiluus-kulmakivi. Liberaali tulkitsee sitä egalitaristisesti: kaikkia pitää kohdella yhdenvertaisesti ja tasa-arvoisesti. Hän inhoaa ”sortavia rakenteita” ja pitää yksilön vapautta tärkeänä, vaikkakin tietyin varauksin. Hän nimittäin hyväksyy, että valtio säätelee talouselämää, kerää korkeita veroja, ohjaa ihmisten käyttäytymistä normeilla – kunhan se vain sopii yhteen hänen arvostamiensa Hoiva- ja Reiluus-kulmakivien kanssa. Liberaalia ei kannata sekoittaa libertaariin. Molemmat ovat arvoliberaaleja, mutta liberaali on suopea valtion voimakkaalle ohjausvallalle, kun taas libertaari inhoaa kaikkea valtion puuttumista ihmisten, yhteisöjen tai yritysten elämään. Siksi libertaari äänestää tavallisesti maltillisia keskusta-oikeiston puolueita, Yhdysvalloissa republikaaneja. Riippumattomuutta yli kaiken arvostava libertaari sanoo ”antakaa minun elää rauhassa elämääni, älkääkä puuttuko siihen”, eikä häntä erityisesti huoleta kärsivien asema. Libertaareja on USA:ssa melko vähän. Suomessa libertaarien korostuksia myötäileviä puheenvuoroja ovat käyttäneet dosentti Jari Ehnrooth ja toimittaja Ivan Puopolo, ehkä myös kokoomuspoliitikot Elina Valtonen ja Juho Romakkaniemi.

Yksilökeskeisesti ajattelevalla liberaalilla on suuria vaikeuksia ymmärtää ryhmän etua palvelevia kulmakiviä, Lojaliteettia, Auktoriteettia ja Pyhyyttä. Niissä hän kuulee yksilön vapauden kannalta arveluttavia arvostuksia. Parhaimmillaan hän sietää, pahimmillaan inhoaa niitä. Vaikka liberaali kuulee ryhmäarvoissa hierarkkisuuden ja patriarkaalisuuden tapaisia sortavia rakenteita, myös hän voi kätketysti vannoa omien auktoriteettien nimeen, vaatia lojaalisuutta omalle sisäryhmälleen ja pitää tiettyjä arvoja pyhinä tai tiettyjä ruokia epäpuhtaina. Liberaalin suhde ryhmäarvoihin on siten kompleksinen.

 

Konservatiivien Joustava ruokakulttuuri

Haidtin mukaan ”konservatiivisessa keittiössä” käytetään kaikkia kuutta perusmakua. Konservatiivi pitää siis liberaalien tavoin tärkeänä Hoiva-, Reiluus- ja Vapaus-kulmakiviä. Näiden rinnalla hänen moraaliseen makumaailmaansa kuuluvat myös Lojaliteetti, Auktoriteetti ja Pyhyys-kulmakivet. On hyvä huomata, että Haidtin teoriassa konservatiivi voi olla myös uskonnollisesti välinpitämätön, jolle Pyhyys tarkoittaa esimerkiksi isänmaan pyhyyttä, kunnioittavaa suhtautumista kansallisiin symboleihin tai luonnon koskemattomuutta.

Liberaalin tavoin myös konservatiivi tahtoo, että lapsista pidetään huolta eikä ketään vahingoiteta. Kaduilla voi liikkua turvallisesti ja palkat maksetaan reilusti. Siinä missä Reiluus-kulmakivi tarkoittaa liberaalille ennen kaikkea yhdenvertaisuutta (egalitarismia), konservatiiville Reiluus tarkoittaa jokaiselle-osansa-mukaan-periaatetta (proportionalismia): perussuorittajalle reilu palkka, ahkeralle suurempi palkka ja vapaamatkustajalle palkan sijasta potkut. Konservatiivin nenä on erityisen herkkä haistamaan, jäljittämään ja paljastamaan toisten kustannuksella loisivia vapaamatkustajia. ”Niin makaat kuin petaat” ja ”kanna vastuusi itsestäsi, äläkä tule minun lompakolleni”. Tämä selittää, miksi hän voi joidenkin silmissä vaikuttaa kovasydämiseltä.

Yksilöarvojen lisäksi hän arvostaa myös ryhmäarvoja. Omalle yhteisölle tai työnantajalle pitää olla lojaali, vaikka siitä koituisi joskus harmia yksilölle. Hyvät tavat ja lakien kunnioitus pitävät yllä turvallista järjestystä, ja siksi kaikkien pitää olla valmiita tarvittaessa pikkuisen joustamaan omista oikeuksistaan. Yhteiskunnan rauha ja vakaus ovat tärkeämpiä kuin se, että jokaisen yksilön oikeudet toteutuvat aina maksimaalisesti. Koska ihminen on 90-prosenttisesti ”katkarapu” eli mukavuudenhaluinen individualisti, ja vain 10-prosenttisesti yhteisen pesän puolesta ponnisteleva ”mehiläinen”, konservatiivin mielestä tarvitaan yhteisiä traditioita ja esimerkillisiä johtajia, jotka hillitsevät yksilön itsekkyyttä ja aktivoivat yksilöissä pesä-kytkimen (hive switch), siis saavat ponnistelemaan ja uhrautumaan mehiläisen tavoin yhteisen pesän puolesta. Siksi konservatiiville vahva johtaja merkitsee lähtökohtaisesti turvallisuutta, joka auttaa yhteisöä pysymään koossa ja edistämään yksilöiden ponnistelua yhteisen hyvän puolesta.

Teoria vaikuttaisi selittävän hyvin esimerkiksi vastakkaisen suhtautumisen kansalaistottelemattomuuden muotoihin. Lokakuussa 2020 järjestettiin Helsingin Kaisaniemessä Elokapina-mielenosoitus, jossa ilmastonmuutoksesta ja luonnon tilasta huolestuneet ympäristöaktivistit osoittivat mieltä istumalla Kaisaniemen liikenneympyrän risteyksessä ja sulkemalla liikenteen kolmeksi tunniksi. Kadulla tapahtuvaan mielenosoitukseen ei luonnollisesti ollut lupaa. Avatakseen liikenteen poliisi kehotti ensin mielenosoittajia siirtymään pois kadulta, ryhtyi sitten kantamaan heitä pois, ja kun tämäkään ei toiminut, käytti pippurisumutetta kymmentä mielenosoittajaa vastaan.

Toiset suhtautuivat ymmärtävästi kansalaistottelemattomuuteen: he samaistuivat mielenosoittajiin, korostivat heidän hyviä tarkoitusperiään ja pitivät ”natsikaasuttajien” voimatoimia pöyristyttävinä. Toiset taas katsoivat, että hyvätkään päämäärät eivät oikeuta rikkomaan lakia: vaikka luonnonsuojelu on arvokasta, poliisi toimi oikein turvatakseen yleistä järjestystä, ja sivullisten matkantekoa häiriköivät veneenkeikuttajat saivat mitä tilasivat. Edelliset lähestyvät asiaa Hoiva-kulmasta, jälkimmäiset taas Lojaliteetti- ja Auktoriteetti-kulmista. Sama toistui kesällä 2021 eduskuntatalon edessä. Erityisen kiusallinen tilanne oli Vihreitä edustavalle Maria Ohisalolle, joka toimi sisäministerinä. Voiko poliisiasioista ja sisäisestä turvallisuudesta vastaava sisäministeri antaa moraalisen tukensa lakia rikkovalle mielenosoitukselle, jonka tarkoitus on tukea luonnonsuojelua?

Kun huhtikuussa 2021 oman elinkeinon menettämistä ja talousahdinkoaan ilmaisseet turvetuottajat järjestivät Convoy-traktorimarssin Helsinkiin, argumentit puolesta ja vastaan säilyivät samoina, mutta ymmärtäjien ja paheksujien osat vaihtuivat. Monet aikaisemmin Elokapinaa moitiskelleet ymmärsivät turvetuottajien ahdinkoa, muistuttivat monien tuottajien ajautuneen jopa itsemurhaan ja puolustivat heidän oikeuttaan mielenilmaisuun. Aikaisemmin Elokapinaa ymmärtäneet kutsuivat nyt tuottajia ”turvenuijiksi”, moittivat heitä liikenteen haittaamisesta ja vaativat mielenosoituksen estämistä.

Jos Moraalin kulmakivien teoriaa sovelletaan vaikkapa vuonna 2015 Suomessa virinneeseen maahanmuuttokeskusteluun, eroja voisi selittää seuraavasti. Sekä liberaali että konservatiivi inhoavat vainoa ja haluavat suojella kaikkia, myös turvapaikanhakijoita (Hoiva). Molempien mielestä turvapaikanhakijoita pitää kohdella reilusti, mutta tässä alkavat jo erot. Liberaali näkee turvapaikanhakijan apua tarvitsevana uhrina, jolta olisi kohtuutonta odottaa itsensä elättämistä, ainakaan aluksi. Hädässä olevan auttaminen on tärkeintä, haittojen tai hyötyjen laskeminen on sivuasia.

Konservatiivi on huolissaan maahanmuuttajan lähtömaassa kokemasta vainosta, mutta vielä enemmän hän pelkää, että maahanmuuttaja tulee jäädäkseen elämään sosiaaliturvan varassa, mikä tuntuu epäreilulta työssäkäyviä suomalaisia kohtaan. Hänen mielestään vaarallisessa maailmassa yksi valtio ei voi auttaa kaikkia ja siksi on oltava lojaali ensi sijassa oman maan asunnottomille. Lisäksi islamilaisista tai afrikkalaisista kulttuureista tulevilla voi olla vieraat auktoriteettijärjestelmät, jotka poikkeavat omastamme, mikä heikentää yhteiskunnan koheesiota ja horjuttaa yhteiskuntarauhaa (subversion). Näin konservatiivi kyllä aloittaa yhteisestä Hoiva-kulmakivestä, mutta jatkaa muihin arvoihin, mikä saa vaa’an kääntymään kriittiseksi suhteessa maahanmuuttoon.

Erityisen teräviä erot ovat suhtautumisessa seksuaalisuuteen. Yksilökeskeisesti ajattelevalle liberaalille oma keho on huvipuisto, täynnä houkuttelevia mahdollisuuksia nautinnon hankkimiseksi. Kaikki on lähtökohtaisesti sallittua, kunhan se tapahtuu omasta suostumuksesta eikä vahingoiteta toista (Reiluus). Konservatiivinen seksuaalietiikka näyttäytyy hänelle rajoittavana. Ryhmäkeskeisesti ajattelevalle konservatiiville keho on puolestaan temppeli, jonka pyhää käyttöä ohjaavat omien valintojen lisäksi myös yhteisön normit, uskonnollisissa yhteisöissä myös pyhien kirjoitusten jumalalliset lait (Pyhyys). Ne asettavat seksuaalisuuden toteuttamisen yksilöä laajempaan viitekehykseen – seksin tarkoitus on lujittaa puolisoiden pitkäaikaista parisuhdetta ja tuottaa jälkikasvua – ja hillitsevät seksuaalivietin väärinkäyttöä. Liberaali seksuaalietiikka näyttäytyy hänelle rappiollisena.

Selvää on, että uskonnot tuovat seksuaalietiikkaan aivan erityisen latauksen. Kaikki puhuvat mielellään siitä, kuinka Jeesus suhtautui köyhiin myötätuntoisesti, mutta eivät enää yhtä mielellään kohdista, joissa hän kehottaa seksuaaliseen puhtauteen voimakkain kielikuvin: ”Jos silmäsi katsoo himoiten, revi se irti. Jos kätesi viettelee, hakkaa se poikki. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden jäsenen, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin.” Tässä kohden Jeesus ei poikkea juutalaisesta, islamilaisesta tai hindulaisesta seksuaalietiikasta – paitsi ehkä ankarampaan suuntaan.

 

Hyviä ja kiusallisia johtopäätöksiä

Jos Haidtin Moraalin kulmakivien teoria onnistuu selittämään poliittisia ristiriitoja, siitä voi tehdä ainakin kaksi johtopäätöstä. Hyvänä uutisena voi pitää sitä, että konservatiiveilla ja liberaaleilla on sittenkin yhteinen pohja (Hoiva, Reiluus, Vapaus). Kaikista on pidettävä huolta eikä toisia saa vahingoittaa. Kaikkia pitää kohdella reilusti. Vapaamatkustajat ja hyväksikäyttäjät pitää torjua. Molemmat arvostavat yhteiskunnallista vapautta ja inhoavat sortoa. Tällainen yhdistävä Hoiva–Reiluus–Vapaus-silta voi kuulostaa vähäiseltä, mutta sillä on äärimmäisen suuri merkitys. Yhteinen pohja antaa mahdollisuuden elää sovinnossa ja tehdä yhteistyötä erimielisyyksistä huolimatta. Tällä on suuri arvo.

Toiseksi Haidtin teoriasta näyttää seuraavan, että poliittisesti liberaaleilla on suurempia vaikeuksia ymmärtää konservatiiveja kuin päinvastoin. Tämän Haidt myös itse toteaa. Liberaalissa Tosi makujen keittiössä vain kolme maustetta on sallittu, ja siksi siellä ei kerta kaikkiaan ymmärretä konservatiivien Joustavan keittiön makuja, joihin taas sisältyvät kaikki liberaalien käyttämät maut. Tämä näyttää myös selittävän, miksi liberaalit ovat usein ylimielisen besserwisserin, paremmiston, maineessa. Se, että liberaalit koetaan ylimielisiksi ja suvaitsemattomiksi toisin ajattelevia kohtaan, sopii yhteen Haidtin teorian kanssa. Autoritaarisuus voi oikeistolaisten muotojen lisäksi saada myös vasemmistolaisia muotoja. Äärioikeiston lisäksi myös laitavasemmistoa kannattavien persoonallisuuden rakenteesta löytyy synkkä kolminaisuus (dark triad), siis narsismin, psykopatian ja machiavellismin myrkyllinen yhdistelmä.

Yllättävä johtopäätös näyttää olevan, että liberaalit ovat suvaitsemattomampia ja konservatiivit suvaitsevampia. Itse asiassa Haidt puhuukin (vuonna 2012) ”konservatiivien etulyöntiasemasta”. Tutkijan näkökulmasta Yhdysvalloissa konservatiivipoliitikot ovat menestyneet pitkällä aikavälillä liberaaleja paremmin: he ovat käyttäneet retoriikassaan laajempaa moraalin makumaailmaa ja ehkä siksi kyenneet puhuttelemaan useampia äänestäjiä, myös horjuvia tai poliittisesti kodittomia. 93 Kannattaa ottaa huomioon, että Yhdysvalloissa liberaali–konservatiivi-jako ei vastaa täysin demokraatti–republikaani-jakoa. Molemmat puolueet ovat sateenvarjoja, joiden alle kerääntyy monenlaisia äänestäjiä. Arvoliberaalit ja yksilönvapautta äärimmäisyyksiin asti korostavat libertaarit äänestävät usein odotusten vastaisesti republikaaneja, koska nämä tukevat pientä valtiota eli haluavat asettaa patoja liittovaltion vallankäytölle. Konservatiiviset mustat baptistit äänestävät puolestaan odotusten vastaisesti usein arvoliberaaleina pidettyjä demokraatteja, joille etnisten ryhmien yhdenvertaisuus on tärkeä. Esimerkiksi ihmisoikeusaktivisti Martin Luther Kingin ja varapresidentti Kamala Harrisin hengellinen koti on uskonnollisesti konservatiivinen musta baptismi ja poliittinen koti arvoliberaali demokraattipuolue.

Joku voi erehtyä kuittaamaan Haidtin teorian ajattelemalla, että hän olisi piilorepublikaani tai että hänen tutkimuksensa olisi vain piilokonservatiivin ideologinen mittatilaustyö. Tämä on ad hominem -virheargumentti. Emme voi kumota Haidtin empiirisiä tutkimustuloksia vetoamalla hänen henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa. Sitä paitsi Haidt ilmoittaa olevansa vasemmistoliberaali sekulaari-juutalainen, jonka tutkimusryhmän enemmistö on kallellaan liberaaleihin.

Politiikan ei pitäisi olla vastustajan nitistämistä, vaan yhteisten asioiden hoitamista. Se on välttämätöntä, koska pelkästään selvitäksemme hengissä meidän on pakko tulla toimeen keskenämme ja tehtävä yhteistyötä. Mutta se on myös vaikeaa, koska olemme kaikki lähtökohtaisesti ryhmäkuntaisia lahkolaisia ja koska tunteet määrittävät moraaliamme enemmän kuin myönnämme. Tunteet saavat sitoutumaan niin puolisoon kuin aatteeseen, mutta ne myös sokaisevat rationaalista harkintaamme. Morality binds and blinds.

Silti voimme oppia ymmärtämään toisen lähtökohtia ja olla eri mieltä rakentavalla tavalla. Konservatiivien tulisi myöntää itselleen, ettei tasapainoilu kuuden kulmakiven kanssa aina onnistu. Joskus yksilö voi oikeasti jäädä muiden hyvien arvojen jalkoihin. Liberaalien tulisi oppia näkemään, miten myös heille vieraat ulottuvuudet Lojaliteetti, Auktoriteetti ja Pyhyys eivät ole itsessään pahoja, vaan ne ovat yksi osa moraalisia resurssejamme ja niillä on mielekäs tarkoitus: ne ovat kehittyneet tukemaan ihmisyhteisön kokonaisvaltaista hyvinvointia, kuten hyvää järjestystä, rauhaa, yhteiskunnallista vakautta, jatkuvuutta ja ennustettavuutta. Sitä kautta ne palvelevat myös kulttuurista ja taloudellista kehitystä. Sellaisessa viitekehyksessä yksilökin voi kokea huolenpitoa, yhteyttä, rakkautta, reiluutta, vapautta ja iloa.

Onko Haidtin teoria sukupuolisidonnainen? Voisi kuvitella, että uuden elämän hoivaamiseen biologisesti suuntautuneella naisella Hoiva-kulma korostuu. Kun kaikista pidetään hellää huolta, kaikilla on mahdollisuus kasvaa ja kukoistaa, voimaantua, kuten sanotaan. Vastaavasti puolustamiseen ja metsästämiseen suuntautunut mies ymmärtää helposti Lojaliteetin ja Auktoriteetin myönteisen merkityksen. Ne palvelevat yhteisöä, joka haluaa kaataa hirven tai torjua hyökkäävän vihollisen, olipa vastustaja sitten konkreettinen (sotajoukko) tai symbolinen (jääkiekkojoukkue). Ei ole sattumaa, että Lojaliteettia ilmaiseva Semper fidelis! on juuri merijalkaväen motto. Voisi kuvitella, että mitä enemmän naiset pääsevät valta-asemaan, sitä enemmän yksilöarvot, Hoiva ja Reiluus, korostuvat, ja ryhmäarvot jäävät katveeseen. Tämä voisi selittää ”valkoisen miehen ahdistuksen” länsimaisissa yhteiskunnissa (ahdistuksen, josta itse koen olevani vapaa). Tämä sopisi myös yhteen esimerkiksi sen tosiasian kanssa, että vihreissä valtaa pitävät naiset, kun taas perussuomalaiset on miehinen puolue.

Nämä johtopäätökset voivat olla mahdollisia. Tätä askelta Haidt ei kuitenkaan näytä ottavan. Liberaaleja ja konservatiiveja on molemmissa sukupuolissa. Ehkä erot palautuvat evoluutioon, niin sanottuun sekasyöjän dilemmaan: sopeutuakseen ympäristönmuutoksiin esi-isiemme piti kokeilla uusia ravinnonlähteitä. Mutta silloin vaarana oli myrkytyskuolema. Jotkut esi-isistämme taas halusivat pelata varman päälle ja käyttää turvallisiksi tiedettyjä ravinnonlähteitä. Mutta jos ympäristön muuttuessa nuo tutut ravinnonlähteet häviävät, silloin on vaarana nälkäkuolema. Esiliberaalit halusivat estää nälkäkuoleman etsimällä uusia ravinnonlähteitä, kun taas esikonservatiivit halusivat estää myrkytyskuoleman käyttämällä turvallisiksi tiedettyjä ravinnonlähteitä. Voiko olla niin, että tämän jännitteen ansiosta olemme säilyneet elossa?

Pahimmillaan konservatiivien ja liberaalien välinen kulttuurisota on johtanut oikeaan sotaan ja tappamiseen. Parhaimmillaan se voi johtaa luovaan jännitteeseen: toiset auttavat sopeutumaan muutoksiin käyttämällä luovuutta ja keksimällä uutta, toiset taas paljastamalla koeteltua viisautta, joka kätkeytyy ihmisyhteisön historialliseen muistiin ja jatkuvuuteen. Teologisesti arvioiden edelliseen kuuluu Jumalan ihmiselle antama luova järki ja mielikuvitus, jälkimmäiseen taas hänen antamansa Ilmoitus, Jumalan sana ja siihen perustuva koeteltu viisaus.

Haidtin teoriaa on jonkin verran arvosteltu esimerkiksi siitä, että se ylikorostaa kokemuksen merkitystä ja aliarvioi rationaalisen päättelyn merkitystä eettisessä ajattelussamme. Pääsääntöisesti teoria on kuitenkin kestänyt tiedeyhteisön kriittisen arvion. Haidt on tutkimusryhmineen myös pyytänyt kriittistä palautetta ja vastannut siihen melko onnistuneesti. Moraalin kulmakivien teoria vaikuttaa siis selittävän uskottavasti poliittisten ja uskonnollisten ristiriitojen taustalla vaikuttavia syitä. Vaikka teorian avulla ei ehkä voi poistaa moraalista kiistelyä eikä sovittaa yhteen erilaisia poliittisia vakaumuksia, se voi kuitenkin lisätä vastakkaisten näkökantojen ymmärtämistä – ja siten lisätä luottamusta ja yhteistyötä vastakkaisten leirien kesken.

Jollakin merkillisellä tavalla onnistunut teoria tuo myös tyyneyttä ja mielenrauhaa. Haidtin teoria tuo minulle jonkinlaista tieteiden harjoittamiseen kätkeytyvää filosofista lohdutusta, mistä jo antiikin filosofit puhuivat. Ehkä teoria on myös työväline, jonka avulla voin yrittää silloittaa eri puolella olevien näkemyksiä kirkossa ja yhteiskunnassa.