Luterilaisen yhteiskunnallisen osallistumisen perusteet

Suomalaiset arvostavat laajasti uskonnon ja politiikan erottamista. Tiedämme erityisesti, miten politiikkaa ja uskontoa ei pitäisi sotkea: eduskunnan puhujakorokkeella ei pitäisi vedota pyhiin teksteihin tai uskonnollisiin auktoriteetteihin. Valtion tulee olla avoin eri tavoin uskoville ja myös uskonnottomille. Vastaavasti kirkon saarnatuolissa ei pitäisi antaa äänestysohjeita tai suosia yhtä poliittista aatetta. Seurakunnan tulee olla avoin eri puolueiden kannattajille. Monet kirkot kieltävät pappien osallistumisen politiikkaan tietyn puolueen edustajana. Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous asetti erään papin toimituskieltoon sen jälkeen, kun hän oli tullut valituksi Euroopan parlamentin jäseneksi yhden puolueen ehdokkaana.

Näille erottautumistoiveille ja puolueettomuus-odotuksille hieman jännitteisesti kyselyissä toisaalta esitetään myös osallistumis-odotus: monet toivovat, että kirkko tai kirkot osallistuisivat nykyistä aktiivisemmin yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vaikka tätä odotusta on pidettävä myönteisenä, ei ole aivan helppo tulkita, mitä sillä konkreettisesti tarkoitetaan. Mitä lopulta toivotaan? Onko niin, että monet toivovat kirkon osallistuvan poliittiseen keskusteluun vain ja vain jos piispojen kannanotot ja pappien toimet vastaavat juuri omia poliittisia mieltymyksiä? Osallistukaa, kunhan tyydytte säestämään minua?

 

Sielun pelastus vai yhteiskunnallinen aktivismi?

 

Edellisestä ei seuraa, että evankeliumi ja siihen perustuva kristinuskon sanoma olisi yhteiskunnallisesti merkityksetön tai että se häviäisi erilaisten tulkintojen sekamelskaan. Siitä seuraa ensiksi se, että Kristuksen evankeliumin soveltaminen nykypolitiikkaan vaatii paljon malttia ja vastuullista hermeneutiikkaa. Evankeliumiin pitää yhdistää ihmisen luonnollinen moraalitaju. Siitä seuraa myös, että kirkon ja politiikan suhde on mutkallinen, paljon monimutkaisempi kuin pinnalta katsoen näyttää. Millaisia vaihtoehtoja jää?

Toiset sanovat, että kirkon perimmäisenä tehtävänä on keskittyä sielun pelastukseen. Joskus näin sanova on huolissaan kirkon sisäisestä maallistumisesta: ”Älkää keskittykö immanenssiin, tämän puoleiseen maailmanparannuspuuhailuun, vaan evankeliumin julistamiseen.” Joskus taas näin sanottaessa halutaan osoittaa kirkolle kaapin paikka: ”Älkää tyrkyttäkö uskon ja moraalin kysymyksiä yhteiseen keskusteluun, ne häiritsevät bisneksiä tai politiikkaa, joista ette muutenkaan mitään ymmärrä.” Tässä ajattelussa kirkon kaapin paikka on ullakolla tai saunan takana, siis näkymättömissä.

Mitä tästä ”sielun pelastukseen keskittymisen” hokemisesta pitäisi ajatella?

Siinä on totta toinen puoli. ”Sielun pelastus” on raamatullinen termi, sitä sanotaan uskon päämääräksi (1. Piet. 1:9). Uuden testamentin mukaan kristillinen kirkko ei ole poliittinen ideologia, vaan vaeltava Jumalan kansa (1. Piet. 2:10), jonka katse on suunnattu taivasten valtakunnan juhlailoon. Yhdysvalloissa on esimerkkejä modernistisista protestanttisista kirkoista, jotka ovat jättäneet rukouselämän vähemmälle ja lähteneet Amnestyn ja Punaisen Ristin toimialalle keskittyen lähes yksinomaan humanitaariseen työhön. Nämä kirkot tunnistaa helposti: ne kumisevat tyhjyyttään.

Silti hokemassa on totta vain toinen puoli – ja siksi se on pahasti vajaa. Ihminen on myös ruumis, kehollinen olento. Eikä hänen kehonsa ole mikään lumppuvaate, vaan jotakin pyhää ja arvokasta, teologisella kielellä sanottuna Pyhän Hengen temppeli. Sellaisesta on pidettävä huolta. Mitä tahansa Jeesus tarkoittaa Jumalan valtakunnalla, tarkoitus on, että sen arvoista ja juhlailosta voisi saada esimakua jo tässä elämässä, ei vain tulevassa.

Isossa kuvassa ja yleisellä tasolla on selvää, että kaiken oikeaoppisen teologian mukaan – ja vain siitä me olemme nyt kiinnostuneita – usko johtaa rakkauteen. Tarkemmin sanoen usko hyvään (good) Jumalaan (God), joka luo ihmisen ja luomakunnan, ja jolle ihminen on vastuussa, johtaa aina rakkauteen, edistämään oikeudenmukaisuutta, rauhaa ja luomakunnan eheyttä. Sosiaalieettisen vastuun kantaminen ei ole Kristuksen ruumiiseen kasvanut liikavarvas, vaan sen perimään kuuluva alkuasetus, ei vieras myrkky, vaan itse elämää antava verenkierto. Kristitty on velvollinen suojelemaan luomakuntaa, koska ”viljellä ja varjella” on itse Jumalan antama tehtävä. Kirkon ja sen jäsenten kuuluu puolustaa ihmisarvoa, koska ihminen on luotu ”Jumalan kuvaksi”, huolehtia köyhistä ja huono-osaisista, koska Kristus samaistui heihin, edistää rauhaa ja sovintoa, koska Jumala on rauha ja sovinnon Jumala, ja puolustaa perhettä, koska avioliitto on Jumalan asettama ja antaa turvallisen kasvuympäristön lapsille.

Luterilaisen yhteiskunnallisen vastuun ja vaikuttamisen locus classicus on Augsburgin tunnustuksen 16 artikla. Ensin sanotaan positio, oikea opetus näin:

 

”Yhteiskunnallisen elämän asioista seurakuntamme opettavat, että yhteiskunnan lailliset järjestykset ovat Jumalan hyviä tekoja ja että kristityillä on lupa toimia esivallan viroissa, käyttää tuomiovaltaa, ratkaista oikeusasioita keisarillisen tai muun voimassa olevan lain mukaan, tuomita lain vaatimiin rangaistuksiin, käydä oikeutettuja sotia, olla asepalveluksessa, tehdä laillisia sopimuksia, omistaa yksityistä omaisuutta, vannoa vala esivallan sitä vaatiessa sekä solmia avioliitto.”

 

Sen jälkeen torjutaan eskapistinen kristinuskon tulkinta, jonka mukaan evankeliumissa olisi kyse vain sielun pelastuksesta. Tällainen yksipuolinen pakotulkinta johtaa erottautumaan maailmasta ja karttamaan politiikan saastuttavaa vaikutusta. Luterilaiselle osallistumiskorostukselle vastakkainen erottautumiskorostus löytyy sveitsiläisten uudestikastajien 17.4.1527 hyväksymästä Schleitheimin tunnustuksesta:

”Neljänneksi olemme sopineet erottautumisesta. Siitä pahuudesta ja synnistä, jonka paholainen on istuttanut maailmaan, on irtauduttava. […] Meille Herran käsky on selkeä. Hän kutsuu meitä erottautumaan pahasta, sillä hän on meidän Jumalamme ja me olemme hänen poikiaan ja tyttäriään.”

 

Erottautumisella tarkoitettiin, ettei tosi kristitty voi osallistua yhteiskunnallisiin tehtäviin eikä hoitaa esimerkiksi tuomarin virkaa, jossa joudutaan tuomitsemaan rikollisia jopa kuolemaan tai sotilaan tehtävää, joissa saatetaan joutua tekemisiin väkivallan kanssa. Augsburgin tunnustus näyttää ottavan kantaa juuri Schleitheimin tunnustukseen, kun se torjuu uudestikastajien eskapistisen tulkinnan ja esittää luterilaisten näkemyksen:

 

”Ne [seurakuntamme] tuomitsevat kasteenuusijat, jotka kieltävät kristittyjä osallistumasta näihin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Ne tuomitsevat myös ne, jotka opettavat, ettei kristillinen täydellisyys ole jumalanpelkoa ja uskoa, vaan yhteiskunnallisten velvollisuuksien hylkäämistä; evankeliumihan opettaa iankaikkista sydämen vanhurskautta. Se [evankeliumi] ei kumoa valtiota eikä perhettä, vaan vaatii nimenomaan, että ne on säilytettävä jumalallisina järjestyksinä ja että rakkautta tulee harjoittaa näiden järjestysten puitteissa. Sen tähden kristittyjen tulee välttämättä totella esivaltaansa ja sen lakeja, mikäli ne eivät käske tekemään syntiä, sillä siinä tapauksessa heidän tulee totella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä (Ap. t. 5:29).”

 

Selvää on, että tämä Augsburgin tunnustukseen sisältyvä kritiikki ei osu kastajaliikkeen perillisiin nykyaikana, sillä helluntailaiset, baptistit ja evankelikaalit ottavat erittäin aktiivisesti osaa politiikkaan Pohjois-Amerikassa ja maailmanlaajuisesti.

 

Luterilaisen kirkon kiusaukset

Isossa kuvassa ja yleisellä tasolla on siis selvää, että luterilaisen käsityksen mukaan kristillinen usko johtaa kantamaan vastuuta yhteiskunnasta ja koko luomakunnasta. Nykyajan moniarvoisessa ja monimutkaisessa yhteiskunnassa kirkolla ja sen ääntä käyttämään mielivillä on kuitenkin monia kiusauksia.

Ensimmäinen kiusaus on vetäytyminen. Kun kirkkona tai piispoina otamme kantaa, aina joku suuttuu tai ymmärtää väärin. Kirkosta eroaminen on tehty helpoksi ja tietokoneen hiirtä saatetaan painaa niin sanotusti keskisormella ja hetken mielijohteesta, siis irtisanoutumisnappina jostakin yksittäisestä lehtiotsikosta tai jopa sanasta. Joskus protestin syy liittyy kirkon elämään vain löysästi, joskus ei ollenkaan. Luterilaisesta paikallisseurakunnasta on erottu, koska eduskunta on säätänyt Yle-veron tai katolinen pappi saanut tuomion lasten hyväksikäytöstä Amerikassa. Tällaisessa ilmapiirissä strateginen vetäytyminen voi olla houkuttelevaa.

Toinen kiusaus on yksinkertaistavien vastausten antaminen monimutkaisiin asioihin. Kansantalous on äärimmäisen monimutkainen kokonaisuus, ja vaikeuskerrointa lisää, että Suomessakin joudumme ohjailemaan kaarnavenettämme kansainvälisten virtausten koskessa. Kukapa meistä ei haluaisi olla lasten, vanhusten ja haavoittuvassa asemassa olevien puolella. On helppo vaatia, että lisätään sosiaalietuuksia, korotetaan eläkkeitä, palkataan lisää hoitajia, perustetaan uusia kouluja ja lisätään julkisia menoja. Ei kuitenkaan osoita erityistä luovuutta tai moraalista vastuunkantoa, jos ainoina keinoina nähdään aina lisävelan ottaminen tai valtion omaisuuden myynti. Ylivelkaantuminen on varastamista tulevilta sukupolvilta. Joskus kirkon ääntä käyttävillä on kiusauksena unohtaa, että politiikka on vaikeaa, hidasta ja monimutkaista. Erityisen vähän kirkon piirissä on asiantuntemusta valtiontalouden hoitamisen lainalaisuuksista. Meidän tulee kunnioittaa puoluetaustasta riippumatta niitä, jotka uskaltavat lähteä politiikan mankeliin ja jotka eturyhmäetiikan tai identiteettipolitiikan sijasta jaksavat jatkuvasti etsiä kokonaisetua.

Tästä on lyhyt matka kolmanteen kiusaukseen, populismiin. Tarkoitan tässä populismilla poliittisen suosion kalastelua ja massojen kosiskelua vetoamalla tunteisiin, kuten pelkoihin tai moraaliseen tuohtumukseen. Oikeistopopulismi on vanhastaan vedonnut vierasmaalaisia koskeviin pelkoihin ja kansallistunteeseen. Toisia kansoja halveksiva puhe on avannut tietä väkivallalle. Vasemmistopopulismi on perinteisesti vedonnut ”herravihaan”, jakanut maailman sortajiin ja sorrettuihin ja käyttänyt uhriutumista oman vallankäyttönsä muotona. Sekä oikeisto- että vasemmistopopulismilla on pitkä ja väkivaltainen historia. Molempien jäljet pelottavat. 1900-luvun alussa työväen laulut ja puheet tihkuivat väkivaltafantasiaa ja vihapuhetta, ja vuonna 1917 se lopulta purkautui ryöstelynä, kartanoiden polttamisina ja mielivaltaisina teloituksina. Laitaoikeisto puolestaan lankesi valkoiseen terroriin 1920-luvulla ja muilutuksiin 1930-luvulla. Voittajien tilastot jäivät rumemmiksi. Sekä kommunismi että saksalainen kansallissosialismi olivat pohjimmiltaan antikristillisiä ideologioita ja jättivät jälkeensä moraalisen ja inhimillisen katastrofialueen. Annettakoon molempien levätä rauhattomuudessa.

Populismin kiusauksesta on lyhyt matka neljänteen kiusaukseen, nykykielellä moraaliposeeraukseen ja hyvesignalointiin.  Tällöin halutaan vilpittömästi olla hyvien asioiden puolella, mutta myös muiden yläpuolella ja oikeutettuja arvostelemaan muita. Taustalla on usein splittaus, tapa jakaa ihmiset mustavalkoisesti kahtia niihin, jotka ovat edistyksellisiä ja hyviä ja toisaalta niihin, jotka ovat tyhmiä ja pahoja. Hyvesignalointi-termin yksi alkuperä on sosiobiologiassa: kuten kärpässieni signaloi punaisella värillään ja riikinkukko suurella pyrstöllään, myös ihmiset viestivät sekä omalle sisäryhmälleen että omille vihollisilleen. Signalointi viittaa myös sodassa käytettyyn signaali- eli merkinantotorveen: siihen puhaltamalla ilmoittaudutaan omien joukkoon ja erottaudutaan pahoista vihollisista. Tämä on sekulaaristunut versio Schleitheimin tunnustuksen (1527) uskonnollisesti motivoidusta erottautumis-puheesta: ”Meillä ei yksinkertaisesti voi olla osallisuutta niiden kanssa, jotka ovat pahoja. Emme voi rientää heidän kanssaan heidän moninaisiin iljetyksiinsä. Ei ole mahdollista, että heistä kasvaa ja virtaa mitään muuta kuin kauhistuttavia tekoja. Sillä on vain kahdenlaisia ihmisiä: hyviä ja pahoja, uskovia ja ei-uskovia, pimeydessä ja valossa olevia […] eikä sillä, joka kuuluu toiseen joukkoon, voi olla osaa toiseen joukkoon kuuluvan kanssa.”

Tämä dikotomia tulee esille esimerkiksi siinä, että se, joka kertoo puolustavansa laajaa sananvapautta, pudotetaan oikeistopopulismin monttuun ja leimataan fasistiksi. Vastaavasti se, joka kertoo vastustavansa vihapuhetta tai rasismia, pudotetaan vasemmistoliberalismin monttuun ja leimataan suvakiksi, joka ei kestä kritiikkiä, vaan yrittää vaientaa toisinajattelijat. Onko mitään mahdollisuutta puolustaa yhtä aikaa sekä laajaa sananvapautta että sen vastuullista käyttöä?

Moraaliposeeraus on uusi sana, mutta vanha ilmiö. Sen yksi ajaton kuvaus on evankeliumiin sisältyvä Jeesuksen kertomus kahdesta rukoilevasta miehestä. Fariseus ylisti rukouksessaan omaa hurskauttaan ja kiitti Jumalaa, ettei ole niin kuin tuo syntinen publikaani. Publikaani puolestaan oli niin aralla tunnolla, ettei tohtinut katsoa taivaaseen, vaan rukoili nöyrästi: ”Ole minulle syntiselle armollinen.” Luterilainen uskonpuhdistus puolusti Jumalan lahjavanhurskautta ja kohdisti koko murskaavan tykistönsä omavanhurskautta vastaan. Kirkon sisällä vaikuttavat herätysliikkeet, ja aivan erityisesti herännäisjohtaja Paavo Ruotsalaisen yhdistämä körttiläisyys, ovat olleet herkälle viritettyjä aistimaan, paljastamaan ja torjumaan uskonnollisesti motivoitua moraaliposeerausta. Siksi on outoa, että kirkollisessakin keskustelussa saatetaan langeta moraaliposeeraukseen ja vielä oudompaa, että siihen lankeavat myös Ukko-Paavon hengelliset perilliset. Piispoja houkutellaan usein tuomareiksi, jotka tuomitsevat pahat poliitikot ja sanoutuvat heistä irti. Mikään ei olisi yhtä helppoa, kuin kirjoittaa hyvää tarkoittavia someviestejä ja julkilausumia.

Signalointia tärkeämpää on kuitenkin saada aikaan tuloksia, jotka parantavat aidosti haavoittuvassa olevien asemaa tai vahvistavat vaikkapa uskonnonvapauden kaltaisia perusoikeuksia. Hieman pelkistäen kirkon yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa käytännön vaihtoehdot ovat usein joko 1) kärkevä julkilausuma, suuri näkyvyys, heikko vaikutus tai 2) henkilökohtainen neuvotteleminen, pieni näkyvyys, vahva vaikutus. Barrikaadeille nousemalla saa näkyvyyttä, kulississa neuvottelemalla saa tuloksia. Itse uskon, että kärkevien julkilausumien sijasta tuloksiin päästään usein sen luottamuksen kautta, joka syntyy henkilökohtaisen yhteydenpidon, siihen perustuvan luottamuksen ja neuvottelujen kautta. Julkilausuttujen sanojen sijasta uskottavinta työtä köyhien, kärsivien ja maahanmuuttajien puolesta kirkko tekee silloin, kun se elää haavoittuvassa asemassa olevien kanssa.

Demokraattisessa yhteiskunnassa kirkon sopii toimia kuten lääkäri, valtakunnansovittelija tai perheneuvoja, joka yrittää saada eri mieltä olevat keskustelemaan järkevästi, kuuntelemaan toista osapuolta ja – mikäli suinkin mahdollista – toimimaan yhdessä yhteiseksi hyväksi.

 

Valtakunnan sovittelijaksi polarisoitumisen keskellä?

Polarisaatio eli yhteiskunnallinen vastakkainasettelu on yksi oman aikamme kivuliaimpia ongelmia. Siitä on myös kirkolla pitkä ja raskas kokemus. Kristuksen ylimmäispapillinen rukous seuraajiensa puolesta, ”että he kaikki olisivat yhtä”, ei ole maailmanlaajassa kristikunnassa toteutunut. Epäluuloja, kyräilyä, riitaa ja vihamielisyyttä ovat kristityt harjoittaneet veljiään ja sisariaan kohtaan verrattoman paljon ja tähän ”jakaantumisen syntiin” ovat syyllisiä myös uskonpuhdistuksen perilliset. Silti viimeisen sadan vuoden aikana liikkeen suunta on vaihtunut kohti yhteyttä ja toisen etsimistä.

Ekumeeninen liike on ottanut Jeesuksen rukouksen ohjenuorakseen ja saattanut eri tavoin uskovia kristittyjä yhteen. Tämä yhteyden etsiminen on myös nostanut esille olennaisen piirteen kirkon olemuksessa: vaikka erimielisyydet eivät ratkeaisikaan, voimme kuitenkin tunnustaa toisemme saman Isän lapsiksi. Olemme saman perheen jäseniä, eroinemmekin. Tämä ei millään tavoin tarkoita lumpsahtamista relativismin hyllyvälle suolle. Luterilaiset ovat 1970-luvulta edustaneet ekumeenista metodia, jota kutsutaan termillä ykseys sovitetussa erilaisuudessa (unity in reconciled diversity). Mallissa kirkot pyrkivät toteamaan yksimielisyyden perustotuuksissa ja sen jälkeen painotuserot korostuksissa, kielessä, rukoustavoissa tai kirkon hallinnossa siten, että ne on ”sovitettu yhteen” perustotuuksien kanssa eivätkä kumoa niihin perustuvaa ykseyttä.

Kohtaaminen, pysähtyminen, kuuntelu, toisen ymmärtäminen ja yhteinen rukous ovat itsessään arvokkaita. Olisiko tässä jotain, mitä kirkko voisi tarjota myös polarisaatiosta kärsivälle yhteiskunnalle?

Ekumeenisen työskentelyn olennainen lähtökohta on oppia ymmärtämään toista: miksi toinen ajattelee ja uskoo, niin kuin ajattelee ja uskoo. Toinen lähtökohta on suopeuden hermeneutiikka, siis pyrkimys luottaa toisen vilpittömyyteen ja etsiä hänen tavoitteistaan hyvää: toisin uskova tai ajatteleva ihminen ei ole paha, vaan hänellä on vilpitön pyrkimys hyviin asioihin, kuten minullakin.

Samalla aaltopituudella liikkuu eräs moderni moraaliteoria, joka johdattaa ymmärtämään ihmisten vakaumusten eroavaisuuksia yhteiskunnassa ja siten johdattaa sovittelemaan erimielisyyksiä.

Esittelen lyhyesti moraaliteorian, joka auttaa ymmärtämään, miksi politiikka ja uskonto jakaa hyviä ihmisiä. Uskon sen auttavan sovittelemaan erimielisyyksiä. Pidän sitä kiinnostavana myös siksi, että se näyttää sopivan melko hyvin yhteen luterilaisten korostaman luonnollisen moraaliteorian kanssa. Kyse on yhdysvaltalaisen sosiaalipsykologin Jonathan Haidtin kehittämästä Moraalin kulmakivien teoriasta (Moral Foundation Theory). Taustaltaan sekulaari-juutalainen ja vasemmisto-liberaali Haidt tutki lapsen moraalikäsityksiä ja törmäsi kysymykseen: mistä lapsi oppii tietämään, että yksi asia on oikein ja toinen väärin? Hän ryhtyi kartoittamaan ihmisten perustavia moraalikäsityksiä (moral foundations) eri kulttuureissa 30 muun tutkijan kanssa. Menetelmänä on ollut käyttää lyhyitä moraalisääntöjä rikkovia kertomuksia, taburikkomuksia.

Haidt pyrkii korjaamaan teoriallaan Lawrence Kohlbergin kuuluisaa teoriaa moraalisen harkinnan portaista, jota meillä opetetaan vieläkin psykologian ja etiikan koulukirjoissa. Haidt pitää Kohlbergin tulkintaa ihmisen moraalisesta ajattelusta yksipuolisen rationalistisena ja pyrkii korjaamaan sitä korostamalla intuition merkitystä.

Kirjassaan The Righteous Mind: Why Good People are Divided by Politics and Religion (Penguin 2012) Haidt osoittaa massiiviseen evidenssiin nojaten, että ihmisellä on jo evoluution pohjalta moraalisessa ajattelussa kuusi kulmakiveä tai perusmakua hieman samoin kuin kielessämme on viisi perusmakua tai kehossamme viisi perusaistia.

Moraalin ensimmäinen kulmakivi, Hoiva, on kehittynyt alun perin suojelemaan pieniä lapsia. Se herkistää ihmisen reagoimaan kärsimykseen ja hätään sekä inhoamaan julmuutta. Pelkistäväksi esimerkiksi käy äidin ja vauvan suhde. Toinen kulmakivi, Reiluus, kehittyi edistämään vastavuoroisuutta ja torjumaan vapaamatkustusta. Se edistää yhteistyötä ja torjuu oman edun tavoittelua toisten kustannuksella Se herkistää tunnistamaan luottamuksen arvoisen lähimmäisen ja rankaisemaan huijaria. Tämä kulmakivi heijastuu vaikkapa kristinuskon ja monien muiden uskontojen tuntemassa Kultaisen säännön periaatteessa: Kohtele toisia niin kuin toivot toisten kohtelevan sinua. Kolmas kulmakivi, Lojaalisuus, uskollisuus omalle sisäryhmälle, on kehittynyt luomaan ja ylläpitämään yhteisön kannalta edullisia liittoumia. Se herkistää tunnistamaan hyvät ja huonot tiimipelaajat: haluamme palkita luotettavia jäseniä ja toisaalta paljastaa ja eristää pettureita. Pelkistäväksi esimerkiksi sopii muskettisoturien periaate ”Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta”. Neljäs kulmakivi, Auktoriteetin kunnioittaminen, kehittyi vahvistamaan yhteisön menestystä edistävää sosiaalista järjestystä ja traditioita. Se herkistää tunnistamaan luotettavan johtajan, yksilön oman aseman hierarkiassa ja käyttäytymisen sopivuuden tai sopimattomuuden tässä asemassa. Se ärsyyntyy havaitessaan yhteisössä veneenkeikuttajia, jotka haluavat horjuttaa yhteiskuntarauhaa ylläpitävää järjestystä. Viides kulmakivi, Vapaus, on puolestaan kehittynyt tasapainottamaan edellistä: jos johtaja eli Auktoriteetti lankeaa yhteisön hyvän sijasta ajamaan omaa etua ja sortamaan yhteisöä, meissä aktivoituva Vapaus-kulmakivi saa meidät liittoutumaan tasavertaisten kanssa sortavaa johtajaa vastaan.

Viimeinen kulmakivi, Pyhyys, on kenties monimutkaisin: se kehittyi alun perin elämää ylläpitäväksi hygieniakoodistoksi, käyttäytymisen immuunijärjestelmäksi näkymättömiä taudinaiheuttajia vilisevässä maailmassa. Se liittyy erityisesti siihen, mikä koskettaa kehoamme, kuten syöminen, seksuaalisuus, hautaus ja ruumiin eritteet. Se on laajentunut ilmaisemaan yhteisölle elintärkeitä ja ehdottomia arvoja. Esimerkiksi käyvät juutalaisen ja islamisen keittiön puhtaussäädökset, mutta aivan samaa puhtauden ja saastaisuuden logiikkaa noudattavat myös ei-uskonnollinen terveysfasismi tai tiukimpien vegaanien hyökkäykset ympäristösyistä ”saastaisena” pidettyä ravintoa vastaan.

Haidtin johtopäätös on, että niin sanotut poliittiset liberaalit eli yksilökeskeiset korostavat harkinnassaan kahta ensimmäistä, Hoivaa ja Reiluutta, ja tietyin varauksin Vapautta. Sen sijaan niin sanotut konservatiivit eli ryhmäkeskeiset pitävät tärkeinä näitä kaikkia ja pyrkivät tasapainoilemaan niiden välillä. Tämä näyttäisi selittävän, miksi liberaaleilla on suurempia vaikeuksia ymmärtää konservatiiveja kuin toisin päin.

Hyviä merkkejä dialogin edistämisestä ja ihmisten tuomisesta yhteen on ilmassa. Esimerkiksi Erätauko-säätiö on tehnyt konkreettisia malleja ja ohjeita tällaisten kohtaamisten järjestämiseen. Yle käynnisti vuonna 2021 viisivuotisen Hyvin sanottu – Bra sagt -hankkeen, jolla pyritään vahvistamaan suomalaisen keskustelukulttuurin parhaita puolia ja luomaan turvallisia keskusteluympäristöjä. Samalla pyritään vahvistamaan suomalaisten luottamusta ja ymmärrystä toisiaan kohtaan.

Sen lisäksi, että kirkko järjestää konkreettisia keskusteluita, kirkko voi pitää yllä tärkeää viestiä: kehotusta purkaa viholliskuvia, lisätä keskinäistä ymmärtämystä ja kohdella toinen toisiamme lähimmäisinä, joita tulee rakastaa. On sanottu, että Jeesus poikkesi oman aikansa juutalaisesta eettisestä opetuksesta oikeastaan vain yhdessä asiassa. ”Teille on opetettu: ’rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi’. Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia.” (Matt. 5:43.)

Mitä enemmän ajattelen sanomaa vihollisrakkaudesta, sitä ajan kohtaisemmalta se tuntuu. Omaa aikaamme sävyttää kaiken pirstaloituminen. Näyttää siltä, että emme enää ymmärrä toistemme kieltä tai ajattelua. Emme luota toistemme hyviin lähtökohtiin ja vilpittömiin tavoitteisiin. Vanhan testamentin kertomus Baabelin tornin rakentamisesta ja hajoamisesta kuvaa tätä kaiken fragmentoitumista. Kun sosiaalisen median piti lopulta yhdistää koko maailma, siitä näyttääkin tulleen väline, joka ruokkii polarisaatiota ja lopulta hajottaa kaiken pirstaleiksi.

Maailma, jossa ihmisiä revitään moniin fraktioihin, ja pelot ja kyräily saavat sijaa, kristinuskon sanoma sekä lähimmäisen rakkaudesta että vihollisrakkaudesta voivat olla valon ja toivon merkki. Eikä kirkko toimisi tässä(kään) asiassa oppimestarina, vaan yhtä lailla kirkko olisi oppimassa ihmisten toiveista, peloista, arvoista ja unelmista.