Artikkeli Aamunkoitto -lehdessä 24.1.2017

Luterilainen reformaatio ja ortodoksinen kirkko

Martti Lutherin aneteeseistä alkanut luterilainen reformaatio on muuttanut varsinkin läntistä maailmaa perusteellisesti. Se on piirtänyt Euroopan kartan uudestaan ja muovannut suomalaista kulttuuria.

Se on vaikuttanut roomalaiskatoliseen kirkkoon ja synnyttänyt monia protestanttisia suuntauksia, jotka katsovat liittyvänsä tavalla tai toisella reformaation perintöön. Luterilaisia on 70 miljoonaa, mutta reformaation perintönä syntyneisiin kirkkokuntiin kuuluu yli 500 miljoonaa kristittyä.

Reformaation merkkivuosi koskettaa siis historiallisesti katolilaisia ja monia vapaiden suuntien kristittyjä. Mutta mitä ortodoksin pitäisi ajatella luterilaisesta reformaatiosta? Miten ymmärtää sitä oikein?

Siitä päättävät tietenkin ortodoksit itse. Reformaation tutkijana rohkenen esittää joitakin tulkinnan avaimia.

Hengellisen elämän ongelmia lännen kirkossa

Ensiksi on ratkaisevaa ymmärtää, että varsinkin 1000-luvulta lähtien idän ja lännen kirkkojen teologinen kehitys kulki eri suuntaan. Luterilainen reformaatio on 1500-luvulla syntynyt vastareaktio nimenomaan lännen kristikunnassa 1100–1500 välisenä aikana tapahtuneeseen kehitykseen ja tapoihin, jotka olivat idässä pitkälti tuntemattomia. Reformaatio on lännen kirkon sisäinen perheriita aiheista, joita idässä ei juuri tunnettu.

Kyse ei ollut siitä, että luterilaiset halusivat perustaa uuden kristinuskon light-version, vaan usein päinvastoin juuri vastareaktiosta uusiin oppeihin ja tapoihin, kuten Augsburgin tunnustuksesta käy ilmi: ”Seurakuntamme eivät missään uskonkohdassa poikkea katolisesta kirkosta, vaan ovat ainoastaan poistaneet muutamia väärinkäytöksiä, jotka ovat uusia ja vastoin kirkkolain henkeä omaksuttuja.” Ponnekkaasti todetaan, että ”me olemme mitä suurimmalla huolella pyrkineet estämään uusien epäkristillisten oppien leviämisen seurakunnissamme.”

Pääsyynä ongelmiin luterilaiset pitivät 1100-alkanutta kristillisen aristotelismin projektia, siis sitä, että kristillistä uskoa ja sakramentteja oli alettu selittää pakanallisen Aristoteleen filosofian avulla. Tämän seurauksena esimerkiksi oppi vanhurskauttamisesta eli siitä, kuinka Jumala toimii saattaakseen syntisen ihmisen pelastavaan yhteyteensä, oli vääristynyt – ja sen mukana moni muu asia.

Aristoteleen mukaan hyväksi ihmiseksi tullaan tekemällä hyviä tekoja. Tämän ujuttaminen kristilliseen teologiaan oli johtanut käsitykseen, että ihminen kykenee tulemaan Jumalalle kelpaavaksi tekemällä hyviä tekoja, jotka Jumala lukee ansioiksi. Luterilaisten mielestä tällainen oppi teki Jumalan armon turhaksi, loukkasi Kristuksen sovituskuolemalle kuuluvaa kunniaa ja oli ristiriidassa Paavalin opetuksen kanssa.

Reformaattoreiden mielestä ansioiden tavoittelu oli synnyttänyt arveluttavia tapoja. Tällaisina pidettiin esimerkiksi anekauppaa ja tapaa ostaa ja myydä messuja kiirastulessa olevien puolesta. Ne näyttivät tekevän Jumalan armosta kauppatavaraa. Koettiin, että kirkon käytännön elämässä Raamattu oli menettänyt ohjaavan merkityksensä. Maallikoilta oli kielletty ehtoollisviini vastoin Kristuksen asetusta ja papeilta oikeus perheeseen vastoin alkukirkon käytäntöä. Luterilaisten mielestä paavi verotti pohjoisia hiippakuntia kohtuuttomasti ja käytti varoja omiin sotajoukkoihin ja ylelliseen elämäntyyliin.

Ongelma ei sinänsä ollut tapojen ikä, vaan sisältö: monet tavat näyttivät olevan ristiriidassa Kristuksen evankeliumin tai varhaiskirkon käytännön kanssa.

Luterilaisuus on reformikatolilaisuutta

Ongelmista huolimatta reformaatio ei halunnut perustaa uutta kirkkoa, vaan uudistaa katolista kirkkoa sisältä päin. Luterilaisuus oli katolisen kirkon sisäinen reformiliike. Tämä käy selvästi ilmi vaikkapa Augsburgin tunnustuksen esipuheesta: ”Toivomme on, että niin kuin me elämme ja taistelemme yhden ainoan Kristuksen alaisina, me voisimme myös elää yhdessä ja yksimielisinä yhdessä ainoassa kristillisessä kirkossa.” Kirkosta puhutaan aina yksikössä.

Lutherin korostukset saivat nopeasti kannattajia tavallisen kansan, papiston ja maallisten ruhtinaiden piiristä, mutta reformaatiolla oli kannattajia myös katolisen kirkon hierarkian huipulla. Esimerkiksi vaikutusvaltaiset kardinaalit Gasparo Contarini, Jacopo Sadoleto, Reginald Pole ja taidemaalari Michelangelo kuuluivat Spirituali-nimiseen uudistusliikkeeseen, joka korosti monia samoja asioita kuin luterilainen reformaatio: Jumalan armoa, vanhurskauttamista yksin uskosta ja Raamatun arvovallan vahvistamista kirkon hengellisessä elämässä. Siksi heitä on joskus kutsuttu Italian ”evankelisiksi”. Reformaattoreiden lailla he arvostelivat myös kirkon väärinkäytöksiä, kuten armon kaupallistamista, sukulaisten suomisista ja virkojen myyntiä.

Reformikardinaali Pole hävisi paavin vaalin vain yhdellä äänellä 1550. Kun Polen ankarin kriitikko, kardinaali Carafa voitti paavin vaalin 1555, kardinaali Pole menetti asemansa ja joutui pakenemaan inkvisitiota Englantiin. Reformaation korostuksia sympatiseeraava liike masennettiin.

Reformaation ja ortodoksisen teologian yhteisiä korostuksia

Luterilaiset reformaattorit vetosivat melko harvoin ortodoksisen kirkon auktoriteetteihin puolustaessaan korostuksiaan. Tuolloin idän ja lännen kirkot elivät omaa elämäänsä, eikä niiden välillä ollut juurikaan vuorovaikutusta.

Tästä huolimatta monet luterilaisen reformaation korostukset näyttävät samansuuntaisilta ortodoksisen teologisen perinteen kanssa.

Näkyvin niistä oli kysymys paavin vallasta. Paavi Bonifacius VIII oli julistanut vuonna 1302 bullassaan Unam sanctam, että paavin vallan alaisuudessa oleminen (subesse) on jokaiselle ihmisolennolle pelastuksen välttämätön ehto. Luther arvosteli jyrkästi tällaista ehtoa ja piti sitä paitsi Raamatun myös vallitsevien faktojen vastaisena: ”Moskovalaisilla, valkovenäläisillä ja kreikkalaisilla” on oikea oppi, sakramentit ja virka, vaikka he eivät ole koskaan olleet paavin alaisuudessa eivätkä tunnustaneet oppia Jumalan erityiseen käskyyn perustuvasta Rooman paavin ylivallasta.

Luterilaiset tunnustuskirjat vetosivat ortodoksiseen liturgiaan puolustaessaan Kristuksen todellista läsnäoloa ehtoollisen leivässä ja viinissä ja vastustaessaan reaalipreesenssin kieltäviä radikaalireformaattoreita: ”Tiedossamme on, ettei ainoastaan Rooman kirkko pidä kiinni siitä, että Kristus on ruumiillisesti läsnä, vaan myös kreikkalainen kirkko on samaa mieltä. Senhän todistaa heidän ehtoollisliturgiansakin: siinä pappi selvin sanoin rukoilee, että leivästä sen muututtua tulisi itse Kristuksen ruumis.”

Raamattu on ylin normi ja sisältää Jumalan ilmoituksen. Toisaalta se tarvitsee oikeita tulkinnan avaimia, joista yksi on kirkon traditio. Esimerkiksi luterilaiset tunnustuskirjat alkavat liittymisellä vanhan kirkon kolmeen uskontunnustukseen. Augsburgin tunnustuksessa viitataan kirkkoisiin, ekumeenisiin kirkolliskokouksiin, ja liturgisiin teksteihin osoituksena Jumalan sanan oikeasta tulkinnasta. Samalla torjutaan vanhan kirkon hylkäämät harhaopit ja radikaalireformaation ”uudet harhat”.

Reformaatio halusi luopua monista keskiajan katolisista käytännöistä, jotka olivat suhteellisen uusia ja idässä tuntemattomia. Se myös puolusti kuvia ja kirkkotaidetta radikaalireformaation piiristä nousseita kuvainraastajia vastaan.

Toisaalta luostarilaitosta, pyhien avuksihuutamista ja ankaria paastosäädöksiä koskeva kritiikki oli sen luontoista, että ortodoksisen patriarkan oli niitä vaikea ymmärtää 1570-luvulla käydyissä oppikeskusteluissa.

Lännen kirkon perillinen

Vaikka luterilaisten kritiikki ”uusia” katolisia tapoja vastaan voi sopia monessa asiassa yhteen ortodoksisen opin ja käytännön kanssa, luterilaisuus on historiallisesti lännen kirkon lapsi. Ekumeenisen strategian mukaan Suomen evankelis-luterilainen kirkko katsoo olevansa osa yhtä, pyhää, apostolista ja katolista kirkkoa ja ”jatkaa maassamme lännen kristillistä perintöä”.

Se liittyy lännen kirkon liturgiseen perinteeseen. Messun rakenne on käytännössä sama kuin anglikaaneilla ja katolilaisilla. Avoimuus nykyajan aatevirtauksille on pitänyt luterilaisia kiinni ajassa, mutta valitettavasti joskus vienyt myös vääränlaiseen mukautumiseen. Kirkko on aina semper purificanda, puhdistusta kaipaava, kuten Vatikaanin toisen konsiilin kirkko-asiakirja osuvasti sanoo.

John Meyendorff, 1900-luvun merkittävä ortodoksiteologi, katsoi, että luterilainen teologia palasi myös pelastusopissa vanhaan käsitykseen pelastuksesta Jumalan ja Saatanan välisenä taisteluna: “Luterilainen teologia palautti tämän raamatullisen ja patristisen käsityksen pelastuksesta draamana takaisin keskukseen. Lutherin kantoi huolta kirkon katolisesta traditiosta ja myös Augsburgin tunnustus väittää olevansa pelkästään varhaisen apostolien uskon puhdistus kaikenlaisista inhimillisistä filosofisista malleista” (Catholicity and the Church, 68–69).