Kolumni Warkauden lehdessä 9.3.2019

Muistatteko vielä neljännen käskyn siinä ikivanhassa Kymmenen käskyn kokoelmassa, jota melkein jokainen suomalainen on paukutellut ulkoa rippikoulussa? Arvelen, että monen mielessä neljäs käsky ”kunnioita isääsi ja äitiäsi” on kohdistettu vikuroiville lapsille ja teini-ikäisille: heidän pitää totella vanhempiaan, kun nämä hyvää tahtoen vaativat lapsia pesemään hampaat, petaamaan sängyn ja auttamaan kotitöissä.

Lapsille on aivan paikallaan opettaa ahkeruutta ja hygieniaa. Mutta alun perin neljännen käskyn ydin on muualla: se on osoitettu meille keski-ikäisille aikuisille, jotka havahdumme siihen, että harmaantuneen isäni muisti alkaa pätkiä eikä nivelrikon kuluttama äitini enää selviä yksin ylös vuoteestaan. Se vaatii meitä keski-ikäisiä pitämään huolta vanhuuden heikentämistä vanhemmista tilanteessa, jossa nämä eivät enää selviä ilman apua. Tämä käy jo käskyn perusteluosasta ”jotta kauan eläisit maassa, jonka Herra sinulle antaa”.

Neljännen käskyn sanoma on pyörinyt mielessäni seuratessani keskustelua vanhusten hoidosta. Vuoden alussa paljastuneet vakavat laiminlyönnit tuskin tulivat monelle yllätyksenä. Moraalinen paheksunta on ollut paikallaan. Kovat korjausliikkeet tulevat tarpeeseen, ja niitä tullaan näkemään lisää.

Selitystä on haettu siitä, että kunnat ovat rahapulassa siirtäneet vanhusten hoidon yksityisille hoivayrityksille. Mutta alun kuohuntavaiheen jälkeen näyttää siltä, ettei selitys ole tarkka. On hoivayrityksiä, joissa vanhuksista pidetään huolta esimerkillisellä tavalla. On julkisesti rahoitettuja osastoja, joiden toiminnassa on vakavia puutteita. Ja päinvastoin. Kysymys julkisen ja yksityisen palvelun paremmuudesta on monimutkaisempi kuin kirkuvista otsikoista voi päätellä.

Kirkko ei ota kantaa siihen, tulisiko vanhusten hoito järjestää yksityisen vai julkisen palveluntarjoajan välityksellä. Tämä järjestelykysymys kuuluu poliitikoille ja asiantuntijoille.

Mutta asiaan liittyy myös inhimillinen ja moraalinen ulottuvuus. Tärkeintä on, että vanhusten ihmisarvoa kunnioitetaan, heistä pidetään huolta ja heille taataan turvallinen vanhuus aina kuolemaan saakka, ja ylikin.

Moraalinen vastuu vanhuksista kuuluu kaikille. Päättäjien tehtävä on luoda järkevä järjestelmä. Hoitohenkilökunta esimieheen vastaa käytännön hoidosta, olipa työnantaja julkinen tai yksityinen. Meitä keski-ikäisiä työssä käyviä huojentaa, että hoivakodit pitävät huolta vanhuksista, meidän vanhemmistamme.

Mutta myös meidän omaisten on katsottava peiliin ja kysyttävä, mikä on meidän vastuumme omista vanhemmistamme ja muista omaisistamme silloinkin, kun hoivakodit kantavat heistä päävastuun. Käymmekö katsomassa heitä? Voisinko hoitajan pyytämisen sijasta ajaa parran tai leikata kynnet itse?

Neljäs käsky sanoo ääneen sen, minkä tiedämme oikeaksi: meidän on pidettävä huolta vanhuuden heikentämistä vanhemmista, heistä, jotka ovat joskus pitäneet huolta meistä. ”Kuule isääsi, jolta olet saanut elämän, älä halveksi äitiäsi, kun hän on vanha” (Sananl. 23:22).

Neljäs käsky muistuttaa, että vanhuus asettaa lopulta meidät kaikki samaan avuntarvitsijan asemaan. Jonakin päivänä huomamme, että emme selviydy arjesta omin voimin. Silloin odotamme, että joku pitää meistä huolta. Sitä huolenpitoa sopii odottaa heiltä, joita me olemme joskus hoivanneet.

Jari Jolkkonen