Ovatko usko ja tiede vihollisia vai kumppaneita?

Kristillisen uskon ja tieteellisen maailmankuvan yhteentörmäyksestä tuli 1800-luvun lopulla osa länsimaisen ihmisen sielunmaisemaa. Vaikka aatteelliset muotivirtaukset tulevat ja menevät, uskonnon ja tieteen vastakkainasettelusta on kehittynyt harvinaisen pinttynyt dogmi ja perususkomus, niin pinttynyt, että tuntuu melkein toivottamalta sitä purkaa. Mitä nuorempi ihminen, sitä vaikeampaa kristillisen uskon ja tieteellisen maailmankuvan yhteensovittaminen vaikuttaa olevan. Ilmiö rajoittuu länsimaihin, muualla maailmassa tieteen ja uskonnon vastakkainasettelu on lähes tuntematon.

Myös omat havaintoni tukevat käsitystä, että myytti uskonnon ja tieteen vastakohtaisuudesta on syvälle pinttynyt modernin ihmisen sielunmaisemaan. Sain kerran ystävällisen kutsun skeptikkoja kokoavan Skepsis-järjestön paikallisosaston kokoukseen hiippakuntani alueella. Keskustelu uskon ja tieteen suhteesta pidettiin heidän kokoussalissaan, Joensuun torin kulmalla toimivassa pubissa. Ajattelin, että isäntä päättää paikan eikä vieraan kuulu arvostella toisen kokoustilaa, joten hyväksyin kutsun mielihyvin. Sitä paitsi oli laskiainen, jolloin kaikkien hurskaiden kristittyjen pitää valmistautua paastonaikaan ottamalla Lutherin sanoin ”tuoppi olutta Perkeleen pilkaksi”.

Tarjosin ensimmäisen ja ryhdyin kuuntelemaan; mitään rippisalaisuuden alaan kuuluvaa ei puhuttu. Ihmiset olivat hienoja ja keskustelu reipasta. Kuulin näkökohtia, joita olin odottanutkin. Monien mielestä tieteen ja uskonnon välillä on ristiriita. ”Uskonto” perustuu jumalallisille ilmestyksille ja epävarmoille uskomuksille, kun taas ”tiede” perustuu empiirisille havainnoille ja varmoille faktoille. Kun alkuehdot viritetään näin, on helppo päätyä johtopäätökseen, jonka mukaan tiede tulee vääjäämättä voittamaan tämän kilpailun ja ajamaan uskonnon romukoppaan.

Nämä ystäväni eivät olleet käsityksineen yksin. Moni ihminen länsimaissa, vuoden 2016 tiedebarometrin mukaan jopa 47 % suomalaisista, ajattelee, että uskonnon ja tieteellisen maailmankuvan välillä on jonkinlainen ristiriita. Heidän joukossaan on sekä militanttiateisteja että fundamentalistiuskovia, ja varmaan myös ihmisiä siltä väliltä. Erityisen vahvasti edustettuja ovat teknisellä alalla opiskelevat nuoret miehet. Heille maailma näyttää itse itsensä luoneena ja itsensä varassa toimivana koneena, joka ei tarvitse seppää eikä suunnittelijaa. Fysiikka ratkaisee, metafysiikka sivuutetaan liian vaikeana tai liian tulkinnanvaraisena.

Kuuntelukierroksen jälkeen ylistin tieteen lahjaa, mutta pyysin myös anteeksi, että joudun muistuttamaan tähän suurenmoiseen lahjaan liittyvistä rajoituksista. Onko skeptikkojen kokouksessa lupa esittää epäilyksiä naiivista uskosta tieteen rajattomiin mahdollisuuksiin? Hieman yllättävää oli, että näiden skeptikkojen joukossa oli vain yksi, joka oli itse suorittanut akateemisen perustutkinnon. Totesin mielessäni (ja vain mielessäni), että tuossa joukossa minulla oli korkein akateeminen oppiarvo ja laajin tieteellinen kokemus, mutta samalla myös varovaisin ja kriittisin käsitys tieteen mahdollisuuksista. Se, että uskon ja tieteen suhde ymmärretään tavallisesti väärin, ei ole yllättävää. Kysymys uskon ja tieteen suhteesta on abstrakti, eikä sitä ole aivan helppo hahmottaa. Helpointa olisi esimerkiksi erottaa usko ja tieto kokonaan toisistaan, mutta se tekisi väkivaltaa molemmille. Platonin filosofiaan palautuvan klassisen tiedon määritelmän mukaan ”tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus”. Uusi testamentti on puolestaan kirjoitettu vakuuttamaan ihmisiä siitä, että uskolle on hyviä perusteita, ja se varoittaa uskomasta järjettömyyksiä. Toisin sanoen: uskossa on tietoa ja tiedossa on uskoa. Mutta miten niiden suhde tulisi ymmärtää?

 

Uskon ja tieteen vuorovaikutusmallit

Tieteen ja uskon välinen suhde jaetaan tavallisesti neljään eri vaihtoehtoiseen vuorovaikutusmalliin amerikkalaisen fyysikon ja teologin Ian Barbourin (1923–2013) jaottelun pohjalta. Tieteen ja uskonnon välillä katsotaan olevan joko 1) ristiriita (conflict) tai 2) erillisyys (independence) tai 3) vuoropuhelu (dialogue) tai 4) yhteneväisyys (integration).

Vaikka se on pelkistys, se toimii silti hyvin karkeana erittelynä. Barbourin jaottelun esittelevät myös professori Alister McGrathja dosentti Aku Visala omissa johdatuksissaan tieteen ja uskon väliseen suhteeseen. Tunnen tarvetta tehdä heti sen käsitteellisen huomautuksen, että sana ”uskonto” on merkitykseltään epämääräinen ja käytännössä tyhjä käsite. Uskontotieteilijät eivät ole löytäneet yksimielisyyttä käsitteen sisällöstä. Epätarkkuuden takia se ei kykene syventämään ymmärrystämme. Siksi puhun nyt epämääräisen uskonto-termin sijasta tarkemmin kristillisestä uskosta ja vielä tarkemmin juutalais-kristillisestä teismistä.

 

Konfliktimalli ja sen ongelmat

Konfliktimallia kannattavat katsovat, että tiede ja uskonto ovat sotatilassa ja toistensa vastustajia. Ne ovat vaihtoehtoisia ja toisensa poissulkevia tapoja tulkita todellisuutta ja etsiä vastauksia perimmäisiin kysymyksiin. Vaikka näkemystä kannattavien joukossa on joitakin fundamentalistiuskovia, pääosa kannattajista on erilaisia ateisteja ja agnostikkoja.

Monet konfliktiteesiä kannattavat edustavat samalla myös fysikalismia, jonka mukaan vain fysikaalinen luonto on olemassa ja luonnontiede on käytännössä ainoa keino saada siitä tietoa. Luonto on syntynyt sattumalta tai synnyttänyt itse itsensä. Tätä käsitystä kutsutaan usein myös naturalismiksi. Näkemykseen liittyy usein biologinen reduktionismi: ajatellaan, että kaikki elävien olioiden ominaisuudet, kuten tietoisuus, moraali ja uskonto voidaan selittää tyhjentävästi biologian pohjalta.

Tästä puolestaan seuraa usein tiedeusko eli skientismi, jonka mukaan ”tiede selittää kaiken”, jos ei vielä, niin tulevaisuudessa. Näin puhuttaessa ”tieteellä” tarkoitetaan käytännössä vain luonnontiedettä ja aivan erityisesti fysiikkaa ja biologiaa – osa tiedeuskovista edustaakin luonnontieteellistä imperialismia, jossa vain luonnontieteet nähdään tosi tieteinä ja humanistiset alat oikeina vain siinä määrin kuin ne muistuttavat luonnontieteitä. Tiedeuskovaisuuttakin on monta eri lajia, kuten episteeminen, ontologinen, aksiologinen ja eksistenttinen, mutta yhteistä niille kaikille on vahva usko tieteen rajoittamattomiin mahdollisuuksiin: niiden kannattajat uskovat, että vain tiede voi vastata kaikkiin tai ainakin kaikkiin olennaisiin ihmiselämän kysymyksiin.

Tiedeuskon olemassaolo on pyritty joskus kiistämään, ja näin ovat tehneet usein ne, jotka siihen sattumoisin ovat itse kallellaan. Suomessa esimerkiksi fyysikko Kari Enqvist on epäillyt koko ajattelumallin olemassaoloa, vaikka hän itse näyttää sitä edustavan. Kuten alkoholiongelma ei poistu kieltämällä, myöskään tiedeusko ei muutu olemattomaksi kieltämällä. Alan perusteoksessa ruotsalainen uskonnonfilosofi Mikael Stenmark erittelee erityisesti neljä skientismin muotoa niitä edustavien ajattelijoiden, esimerkiksi kosmologi Carl Saganin ja biologi Richard Dawkinsin omien tekstien pohjalta.

 

Konfliktimallin ongelmia

Esitän lyhyesti ja pintapuolisesti joitakin ongelmia, joita näihin käsityksiin mielestäni liittyy. Ensinnäkin käsitys tieteen ja kristinuskon historiallisesta konfliktista on virheellinen ja vanhentunut. Konflikti-teesi tai myytti kristinuskon ja tieteen välisestä sotatilasta perustuu ennen muuta kahteen teokseen, Andrew Dickson Whiten kirjaan A History of the Warfare of Science with Theology in Christendom (1869) ja John William Draperin teokseen History of the Conflict between Religion and Science (1874). Tieteenhistorian tutkijat ovat osoittaneet, että sekä White että Draper puhuvat pikemminkin omista paikallisista konflikteistaan kilpailevien yliopistojen ja tutkijoiden kanssa. He ikään kuin universaalistavat omat henkilökohtaiset ongelmansa. Sodankäyntimyyttiä puretaan esimerkiksi Ronald Numbersin toimittamassa kirjassa Galileo tyrmässä ja muita myyttejä tieteestä ja uskonnosta. Numbersin mukaan ”tieteenhistorioitsijat ovat ymmärtäneet jo vuosia, että Whiten ja Draperin tekstit ovat enemmän propagandaa kuin historiallisia totuuksia”.

Nykyaikainen yliopisto on katolisen kirkon lahja ihmiskunnalle. Luonnontieteen historiaa tutkineet Noah J. Efron ja David Lindberg katsovat, että 1100-luvulta läpi keskiajan katolinen kirkko tuki taloudellisesti ja institutionaalisesti yliopistoa, myös luonnontieteellistä tutkimusta, enemmän kuin mitkään muut instituutiot yhteensä. Kyse ei ollut vain filosofiasta ja teologiasta, sillä yliopiston kaikille yhteisistä opinnoista keskimäärin peräti 30 % oli luonnontieteitä.

Ristiriitamalli on myös filosofisesti ongelmallinen. Se edellyttää essentialistisen käsityksen, jonka mukaan ”tiede” ja ”uskonto” ovat pysyviä ja olemuksellisia luokkia, kuten lehmä ja hevonen. Tosiasiassa molemmat ovat varsin liukuvia ja monimerkityksellisiä yleiskäsitteitä. Näkemys ei myöskään kykene tekemään eroa lukemattomien yksittäisten teologien ja kirkon opetusviran kannanottojen välillä. Amerikkalaisen kreationistin tölväisy ei edusta kristillisiä kirkkoja aina ja kaikkialla, aivan samoin kuin dosentti Johan Bäckmannin lausunnot Suomen valtiollisesta sorrosta suomenvenäläisiä kohtaan eivät sellaisenaan edusta Helsingin yliopiston, Suomen valtion tai kansainvälisen tiedeyhteisön näkemystä.

Rautaisia luonnonlakeja korostavassa naturalismissa ei johdonmukaisesti kehitettynä näytä olevan tilaa ihmispersoonan tietoisuudelle ja vapaalle tahdolle, minkä esimerkiksi biologi Edward Wilson myöntää. Naturalismin pohjalta tietoisuutemme on lopulta vain atomien liikettä ja tahtomme on fysiikan lakien ennalta ohjelmoima. Naturalismista johtaa suora tie moraalisesti kohtalokkailta tuntuviin johtopäätöksiin: puhe ihmisarvosta, elämän arvokkuudesta tai ihmistä kaikkialla velvoittavista moraaliperiaatteista ovat illuusiota, minkä taas Carl Sagan myöntää. Edelleen näkemyksen kriitikko Alvin Plantinga katsoo, että naturalismi joutuu kieltämään kykymme saada luotettavaa tietoa maailmasta, mikä johtaa skeptisismiin. Johdonmukainen naturalisti joutuu siis hylkäämään arkiajattelumme kannalta erittäin tärkeitä perususkomuksia.

Tiedeuskoon liittyy puolestaan monia ongelmia. Perustavin niistä on se, että tiedeuskon perusteet ovat ei-tieteellisiä. Kaikki tiedeuskon muodot olettavat, että vain tieteellisesti todistettu tieto on oikeaa tai että se vastaa kaikkiin ihmisen elämän alkuperää, tarkoitusta ja moraalia koskeviin eksistentiaalisiin kysymyksiimme – ja juuri tätä oletusta ei voi mitenkään todistaa tieteellisesti tai edes tieteelliseksi. Filosofi Ludwig Wittgensteinin kerrotaan sanoneen, että vaikka kaikki tieteelliset kysymykset olisi ratkaistu, ihmisen perimmäisiä ongelmia ei ole vielä edes sivuttu. Muun muassa näistä syistä myös monet ateistit, kuten John Searle ja Thomas Nagel hylkäävät tiedeuskon ja naturalismin tässä muodossa.

 

Erillisyysmalli korostaa molempien itsenäisyyttä

Lukuisten ristiriitamalliin liittyvien ongelmien johdosta monet ovat ryhtyneet kannattamaan erillisyysmallia, jossa tiede ja uskonto nähdään kokonaan itsenäisinä ja toisistaan riippumattomina. Teologia puhuu ei-fysikaalisista asioista, kuten sielusta, merkityksistä ja moraalista. Luonnontiede taas puhuu fysikaalisesta maailmasta, kuten kasvien kehityksestä ja avaruudessa vaikuttavista laeista. Nämä ovat kokonaan erilliset ja riippumattomat. Siksi luonnontiede ei vaikuta mitenkään kirkon oppeihin, kieleen ja käytäntöihin. Hienostunut muoto tästä on paleontologi Stephen Jay Gouldin malli, jossa luonnontiedettä ja teologiaa pidetään yhtä tärkeinä ja toisiaan täydentävinä, mutta myös toisistaan kokonaan irrallisina. Tätä mallia onkin kutsuttu NOMA-malliksi (Non-Overlapping-Magisteria).

Liberaaliprotestantismi osti tämän mallin ja korosti tieteen ja uskonnon erillisyyttä 1800-luvulla apologeettisista syistä, siis pelastaakseen kristinuskon nousevien luonnontieteiden kritiikiltä. Itsenäisyysmallin edustajat tulkitsevat uskonnollista kieltä antirealistisesti ja pitävät sitä non-kognitiivisena: teologia ei väitä mitään maailmasta, se vain kuvaa meidän sisäisiä kokemuksiamme ja antaa mielessämme asioille merkityksiä. Teologia on erityisesti kokemuksen ja runouden kieltä, jonka totuutta ei ole mielekästä arvioida.

Toisaalta myös liberaaliprotestantismille lähes vastakkaiset uusortodoksit, esimerkiksi Karl Barth, ovat mielellään korostaneet uskon riippumattomuutta tieteestä, ja siten näiden erillisyyttä.

Erillisyysmallin eri versioissa on eräitä hyviä puolia. Malli tunnistaa ja tunnustaa aivan oikein tieteen ja uskon eroja. Ne suuntautuvat eri asioihin eli niillä on eri tiedonintressi. Tiede pyrkii selittämään kasvien fotosynteesin ja planeettojen liikkeiden kaltaisia fysikaalisia ja biologisia ilmiöitä ja muodostamaan niistä teorioita, kun taas kristillinen usko pyrkii pelastamaan ihmisen itsekkyyden, yksinäisyyden, toivottomuuden, kuoleman ja kadotuksen keskeltä uskoon ja rakkauteen. Siksi myös niiden ”tieto” eli tiedon hankinnan menetelmät ja sen auktoriteetit poikkeavat toisistaan.

Lisäksi on aivan luterilaista oppia ajatella, että pelastava usko, joka on luottamusta ja turvautumista Jumalan, syntyy Jumalan sanan kuulemisesta ja sakramenttien vastaanottamisesta, ei niinkään tutkimalla mikroskooppia tai tähtien syntyyn liittyviä teorioita. Luonnonilmiöiden tutkiminen ja luonnontieteellisiin teorioihin perehtyminen voi poistaa esteitä uskolta, mutta tuskin pystyy synnyttämään sydämen luottamusta armolliseen Jumalaan.

 

Erillisyysmallin ongelmista on tullut myös kirkon ongelma

Monissa kirkoissa, myös Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, on ollut vallalla erillisyysmalli. Vaikka asiasta ei ole mitään opetusviran päätöstä tai empiiristä tutkimusta, käsitykseni mukaan moni teologi edustaa erillisyysmallia tiedostaen tai tietämättään. Siinä pääsee helpolla jakamalla todellisuuden kahtia, uskontoon ja tieteeseen, niin ettei näiden keskinäisellä suhteella tarvitse vaivata mieltä, ei keskustella, ei myöskään haastaa ja tarkistaa omia käsityksiään.

Erillisyysmalliin liittyy kuitenkin monia ongelmia. Ensinnäkin koemme todellisuuden jakamattomana, ja tuntuu oudolta halkaista se ajattelemalla, että teologiset ja luonnontieteelliset väitteet puhuisivat kokonaan toisistaan irrallisista todellisuuksista. Malli on myös teologianhistoriallisesti epärehellinen ja kaventava. On historiallisesti aivan liian kaventavaa rajata kristillinen puhe koskemaan vain mielen sisäisiä kokemuksia ja merkityksiä.

Jo uskontunnustuksen ensimmäinen lause esittää tosiasiaväitteen maailmasta: Jumala on maan ja taivaan Luoja. Toinen, Kristusta ja lunastusta käsittelevä uskonkohta edellyttää ihmisluonnon langenneisuuden. Kolmas, Pyhää Henkeä ja pyhitystä käsittelevä uskonkappale puhuu konkreettisesta seurakunnasta, ruumiin ylösnousemuksesta ja niin edelleen. Ei niillä pelkkää fiilistelyä tarkoiteta.

Kristillisen kirkon kannalta erillisyysmalli näyttää kyllä tuovan näppärän apologeettisen keinon sanomalla, että kirkon usko, kieli ja käytännöt ovat täysin immuuneja tieteellisen tutkimuksen tuloksille. Tosiasiassa hinta tulee liian korkeaksi. Teologia pääsee ghettoon suojaan ja saa, mitä tilaa: elämää ghetossa ja yksinäisyydessä. Jos kristillinen usko ei lausu mitään tosiasiaväitteitä luomakunnasta, ihmisluonnosta tai Jumalasta, voi kysyä, mitä sanottavaa sillä on yhtään mihinkään. Jumalapuheesta, jossa korostetaan Jumalan kätkeytymistä ja saavuttamattomuutta, on vain kukonaskel Jumalaan, jota ei ole.

Malli näyttää johtavan vertauskuvallisen eli allegorisen raamatunlukutavan suosimiseen, mitä taas historiallis-kriittinen eksegetiikka on pitänyt väkinäisenä ja epähistoriallisena. Edesmennyt eksegetiikan professori Heikki Räisänen moitti fundamentalisteja siitä, että heidän selityksensä ”eivät ole tarpeeksi kirjaimellisia”. Hän siis puolusti kirjaimellis-historiallista lukutapaa, kun etsitään kunkin tekstin alkuperäistä merkitystä. Tämä kannattaa muistaa, ennen kuin liian nopeasti pilkataan kirjaimellista lukutapaa suosivia Raamatun tulkitsijoita.

Voi tuntua näppärältä selittää, että Jeesuksen ylösnousemus merkitsi hänen ”asiansa” jäämistä symbolisesti elämään, mutta on rehellistä sanoa, että silloin on irtauduttu Uuden testamentin tekstien alkuperäisestä tarkoituksesta ja historiallisen kristinuskon alkuperäisestä sanomasta. Mitä tahansa me ajattelemme ylösnousemuksesta tai neitseestäsyntymisestä, Uuden testamentin kirjoittajat puhuvat asiasta hyvin konkreettisesti, eivät allegorisesti: Jeesus ruumiillisena persoonana heräsi kuolleista, ei vain hänen ”asiansa”.

 

Vuorovaikutus ja yhtenevyys

Kaksi muuta vuorovaikutuksen mallia ovat vuoropuhelu ja yhtenevyys. Yhtenevyysmallissa tiede ja uskonto palautuvat lopulta yhteen ja samaan totuuteen. Se herättää kysymyksen, johtaako se filosofian ja teologian puolella niin sanottuun evidentialismiin.

Evidentialisti ajattelee, että ilmoitukseen ei ole syytä uskoa, jos ei ole ensin olemassa jonkinlaisia todisteita Jumalan olemassaolosta ja hänen tahdostaan olla yhteydessä ihmisten kanssa. Evidentialismin mukaan ajatus kaikkivaltiaasta ja hyväntahtoisesta Jumalasta on filosofinen hypoteesi, joka selittää ateismia paremmin monia sellaisia todellisuuden piirteitä, joihin luonnontiede ei pysty antamaan vastausta: miksi on olemassa jotakin kontingenttia (sen sijasta, että olisi ei-mitään), miksi on maailmankaikkeus, miksi se on niin järjestäytynyt, miksi luonnonlakien keskinäiset tasapainosuhteet ovat orgaanisen elämän kannalta juuri oikein hienosäädettyjä, miksi tiedostamattomasta massasta on kehkeytynyt tiedostava mieli, miksi meidän on mahdollista saada maailmasta tietoa ja niin edelleen.

Itse en usko, että voisimme ”todistaa” Jumalan olemassaolon kenellekään, joka ei halua uskoa. Siksi minusta näyttää, että tässä kohden evidentialismi menee liian pitkälle. Yhdenlaisesta evidentialismista saa hyvän käsityksen perehtymällä Kauhajoen oppineen kirkkoherran Jouko Ala-Prinkkilän väitöskirjaan filosofi Richard Swinburnen ajattelusta. Anglikaanista ortodoksiksi kääntynyt Swinburne oli tiukka rationalisti, joka piti teismiä filosofisten perusteiden ja luonnontieteellisten todisteiden valossa parempana selityksenä kuin ateismia.

Kysyn myös, avaako yhtenevyysmalli oven supranaturalismille, jonka mukaan Jumala on otettava huomioon yhtenä tekijänä etsittäessä selityksiä eri ilmiöille. Tällaiselle en osaa lämmetä. Tieteessä riittää metodinen naturalismi, pidättyminen selittämästä ilmiöitä yliluonnollisella, kunhan tunnustamme, että tällaisen metodin ulkopuolelle jää monia tärkeitä ja järkeviä asioita. Metodinen naturalisti voi yhtä aikaa uskoa Jumalaan ja käyttää vakuuttavasti tieteellistä metodia viittaamatta Jumalaan, kun taas ideologinen naturalisti kieltää Jumalan jo etukäteen ideologisista syistä.

Käsitykseni mukaan lupaavin malli on teologian ja luonnontieteen vuoropuhelu, suhde, jota Aku Visala kutsuu osittaiseksi päällekkäisyysmalliksi. Siinä molemmat puhuvat samasta todellisuudesta, vaikka ovatkin itsenäisiä. Joskus luonnontiede haastaa teologian, joskus teologia luonnontieteen, joskus taas molemmat näyttävät kapuavan eri polkua samalle kukkulalle.

Tällaisen mallin kuvaukseksi sopisi hyvin Albert Einsteinin toteamus: ”Ilman uskontoa tiede on rampa. Ilman tiedettä uskonto sokea.” Tosin on huomautettava, että Einsteinin määritelmä uskonnolle on niin villi ja omintakeinen, että emme voi pitää sitä erityisen käyttökelpoisena.

Erityisesti yhteiset rajapinnat käsittelevät maailman rakennetta ja ihmisluontoa koskevia asioita. Professori Alister McGrath esittää kirjassaan Tieteen ja uskonnon diaologi monia hyviä esimerkkejä luonnontieteen ja teologian yhteisistä rajapinnoista. Esimerkiksi alkuräjähdys, järjestäytynyt maailmankaikkeus, orgaanisen elämän synnyn kannalta täydellisesti yhteensopivat ”luonnonlait”, eliökunnan hämmästyttävä kyky puskea elämää ja sopeutua muutoksiin sekä kognitiivisen uskontotieteen standardikäsitys jumalauskon ”luonnollisuudesta” eri kulttuureissa näyttävät sopivan yhteen juutalais-kristillisen teismin kanssa. Kyse ei ole siitä, että voisimme todistaa Jumalan ihmiselle, joka on päättänyt olla uskomatta. Kyse on siitä, millaista maailmaa voimme odottaa, jos otamme lähtökohdaksi kristillisen teismin. Näyttää, että aika lailla tämmöistä.

 

Lyövätkö kirkkoisän ja nyky-ateistin ihmiskäsitys kättä toisilleen?

Rohkenen täydentää McGrathin mainitsemia rajapintoja ottamalla yhden ihmisluontoa koskevan esimerkin. Kristillisen teismin mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, mikä antaa hänelle suunnattoman arvon. Toisaalta tästä tietoisina Paavali ja myöhemmin erityisesti Tertullianus ja Augustinus korostavat myös ihmisen langenneisuutta.

Augustinuksen mukaan lankeemus ilmenee siinä, että ihminen on jatkuvasti taipuvainen oman hyvän etsimiseen, jopa niin syvästi, että ei kykene omin voimin vapautumaan tästä itsekkyyden kierteestä (non posse non peccare). Augustinus kutsui tätä perisynniksi tai oikeastaan alkusynniksi (peccatum originale). Se ei ole vain teko, jonka ihminen tekee, vaan kohtalo, jonka hän saa annettuna ja jonka kanssa hän joutuu eri tavoin kamppailemaan.

Luther liittyi myöhemmin tähän käsitykseen oman kokemuksensa pohjalta. Hänen polttava kysymyksensä ei ollut niinkään, kuinka voin löytää armollisen Jumalan, vaan kuinka voin rakastaa Jumalaa puhtaasti ja oikein, kuten Jumalan laki vaatii. Luther havaitsi, että rakastaessaan Jumalaa hän samalla yrittää välttää rangaistusta tai saavuttaa palkinnon – eli lopulta hän etsii omaa hyväänsä. Hyveellisimpien tekojemme takaa löytyy lopulta alhaisia motiiveja.

Valistuksen ajalla ajatus perisynnistä hylättiin lannistavana, negatiivisena ja taikauskoisena, kunnes 1900-luvulla maailmansotien kauhut pakottivat kohtaamaan uudella tavalla ihmiseen kätkeytyvän raadollisuuden. Ihmiskäsityksen muuttumista realistisemmaksi vahvisti myös Freudin oppi ihmismielen kellareissa ulvovista susista, siis mielen synkistä ja tiedostamattomista kerroksista, jotka heittelevät hyveellistäkin ihmistä.

 

Kiinnostavaa on, että ateismin saarnamies, evoluutiobiologi piirtää kirjassaan Geenin itsekkyys ihmisestä vielä Augustinustakin raadollisemman kuvan. Dawkinsin mielestä ihmisen toimintaa ohjaavat lopulta geenit, joiden toimintalogiikkaa hän vertaa Chicagon gangstereihin. Heitä kiinnostaa vain oma hyvä ja oma eloonjääminen, ja sen varmistamiseksi nämä gangsterit ovat valmiita ajamaan omaa etuaan loppuun saakka. Dawkins vie teoriansa inhottavaan päätyyn: ihmisen altruistiset teot kyllä näyttävät kauniilta, mutta tosiasiassa ne ovat pelkkää teeskentelyä ja ”kätkettyä egoismia”. Egoismi selittää ja sävyttää lopulta altruisminkin. Ihminen on kone, jota itsekkäiksi ohjelmoidut geenit ohjaavat toimimaan itsekkäästi.

Dawkinsin malli näyttää tulevan hyvin lähelle Augustinuksen raadollista kuvaa ihmisluonnosta. Vapaata tahtoa vastaan kirjoittava Dawkins myöntää, ettei biologiasta ole apua, kun halutaan rakentaa myötätuntoista ja inhimillistä yhteiskuntaa. Dawkinsista poiketen Augustinus ja Luther esittävät lääkkeen: kertomus Jeesus Nasaretilaisesta osoittaa, että ihmisen rakkaudesta poiketen Jumalan rakkaus voi kohdistua heikkoon, halpaan, rumaan, sellaiseen, joka on mitätöntä ja ei-mitään. Kun ihminen pääsee kosketuksiin tällaisen rakkauden kanssa ja tämän rakkauden uudistamaksi, hän voi vapautua itsekkyyden kierteestä ja alkaa rakastaa heikkoja ja rumia.

 

Luterilaisuus tarjoaa keskitien rationalismin ja irrationalismin välille

Miten evankelis-luterilainen kirkko sitten asemoituu tieteen ja uskon väliseen vuorovaikutukseen? Sodankäyntimyytin kannattaja Richard Dawkins käyttää Martti Lutheria esimerkkinä kristinuskon tiedevastaisuudesta ja kristittyjen pelokkaasta suhtautumisesta järjen käyttöön. Dawkinsin mukaan ”Martti Luther tiesi tarkkaan, että järki on uskonnon arkkivihollinen ja hän varoitti usein sen vaaroista”. Dawkins väittää Lutherin sanoneen, että ”järki tulee tuhota kaikista kristityistä”. Reformaattorin suuhun hän on löytänyt myös seuraavan väitteen: ”Sen, joka haluaa olla kristitty, tulee repiä silmät järjeltään.” Lutherin omien tekstien sijasta Dawkins käyttää lähteenään erään fundamentalisti-saarnaajan blogia, joka on hävinnyt bittiavaruuteen ja jonka tarkastaminen ei enää ole mahdollista. Mitä Luther oikeasti sanoi ja ajatteli? Wittenbergin yliopistossa 1536 pidetyssä disputaatiossa Luther puolusti Aristoteleen käsitystä järjestä ihmisen suurimpana kykynä, jolla tulee olla määräävä asema maallisen elämän alueella, kuten politiikassa, tieteissä ja oikeudenkäytössä:

 

”Järki on kaikkien asioiden pää, kaikista tämän elämän asioista paras – suorastaan jumalallista. Se on kaikkien tieteiden äiti ja johtajatar, oikeustieteen, lääketieteen ja kaiken sellaisen, missä ihmisellä tässä ajallisessa elämässä on viisautta, voimaa ja kunniaa. Myös Raamattu asettaa järjen hallitsijattareksi maan päälle vallitsemaan lintuja, kaloja ja karjaelämiä sanoessaan: ’Vallitkaa.’ Järki on aurinko ja jumaluus, annettu tätä elämää varten ja tämän maailman asioiden hallitsemiseen. Eikä Jumala ottanut järjeltä pois sen majesteettisuutta Adamin lankeemuksen jälkeen, vaan pikemminkin vahvisti sen.”

 

Samassa disputaatiossa Luther pohtii toisaalta myös inhimillisen järjen rajoituksia. Yhteisen hyvän sijasta se voi vääristyä etsimään omaa etua ja kunniaa (mikä sopii hyvin yhteen Dawkinsin egoismi-teesien ja gangsteri-vertauksen kanssa). Järkevien päämäärien sijasta se keskittyy usein pelkkiin järkeviin keinoihin, jolloin järki voi vääristyä tuhovoimaksi: se etsii nerokkaan keinon tuhota vastustaja, mutta unohtaa kysyä, onko tämä päämäärä järkevä tai oikea. Luther siis näytti tuntevan eron päämäärä- ja keinorationalismin välillä. Järki on väline, jolla arvioidaan, mutta jota itseään on vaikea arvioida. Järki voi ylpistyä ja pitää omaa totuuttaan ainoana oikeana. Tämä lienee totta myös nykyajan akateemisessa maailmassa.

Nämä rivit kuvaavat hyvin sitä, että luterilaisuus arvostaa tiedettä ja tutkimusta. Yliopisto on reformaation kehto, jossa uskonpuhdistusliike syntyi. Toisaalta luterilaisuus tunnustaa myös järjen rajoitukset. Se tarjoaa keskitien järkeä halveksivan irrationalismin ja järjen kaiken yli korottavan rationalismin välille.

 

Piispojen puheenvuoro Tieteiden lahja vuorovaikutusmallin puolustajana

Tieteen ja uskonnon suhde on siis melko monimutkainen kokonaisuus, eikä ole ihme, että se on länsimaissa ymmärretty usein ongelmallisilla tavoilla. Erityisen virheellinen ja vahingollinen on länsimaissa pinttynyt konfliktimalli, käsitys tieteen ja uskonnon sotatilasta.

Tämän johdosta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat julkaisivat marraskuussa 2019 tieteen ja uskonnon suhdetta käsittelevän teoksen Tieteiden lahja – piispojen puheenvuoro tieteiden arvosta ja merkityksestä Jumalan luomakunnassa. Sillä oli monta tarkoitusta. Siinä haluttiin torjua sodankäyntimyytti historiallisesti virheellisenä ja myös luterilaisen uskonkäsityksen vastaisena. Myös tiedeusko torjutaan kaikissa muodoissaan. Samoin problematisoidaan erillisyysmalli, joka lienee ollut pitkään standardikäsitys monien kirkon työntekijöiden piirissä.

Jos edellä kuvattu Barbourin malli hyväksytään, piispojen tiedepuheenvuoro rakentuu vuoropuhelumallille eli osittaisen päällekkäisyyden mallille. Siinä halutaan korostaa, että vaikka tiede ja usko ovat erilaisia ja niillä on osittain erilaiset tehtävät, ne kuitenkin puhuvat samasta todellisuudesta. Jos piispoista on kiinni, tiede ja usko halutaan nähdä kahtena raiteena, jotka vievät samaan suuntaan. Tämän takia puheenvuoro on myös vilpitön kutsu tiedeyhteisön edustajille – uskoville ja uskonnottomille vakaumukseen katsomatta – käydä avointa dialogia ja etsiä yhdessä ratkaisuja ilmastonmuutoksen, polarisaation ja pakolaisuuden kaltaisiin kohtalonkysymyksiin. Kirjoittajajoukko huomioon ottaen on kyse myös kirkon virallisesta opetuksesta.

Yleensä piispojen puheenvuoroihin suhtaudutaan nuivimmin kirkon ’’valistuneissa’’ piireissä, ja innostuneemmin kirkollisten piirien ulkopuolella. Niin kävi nytkin. Helsinkiläisen seurakuntalehden päätoimittaja Jaakko Heinimäki näki puheenvuoron lähinnä kreationisteja vastaan suunnatuksi. Se, että kreationismin sijasta fokus on kokonaan muualla, käy ilmi jo piispojen puheenvuoron esipuheesta. Kreationismin muotoihin viitataan myöhemmin vain parilla rivillä. Paljon tärkeämpi lähtökohta oli se tutkimukseen perustuva tieto, että lähes puolet suomalaisista – ja siis myös suuri osa kirkon omista jäsenistä – pitää kristinuskoa ja tiedettä toistensa vastustajina. Eikö päätoimittaja halua nähdä tätä ongelmaa?

Rovasti Jukka Hautala katsoi Kotimaa-lehdessä (5.12.2019), että piispojen puheenvuorossa on ”unohdettu akateeminen teologia”. Väite on väärä, mikä ilmenee jo pelkästään vilkaisemalla puheenvuoron kirjallisuusluetteloa. Se käsittää noin 50 julkaisua. Kirjallisuusluettelosta käy helposti ilmi, että puheenvuorossa on hyödynnetty uusinta ja kansainvälisesti parhainta akateemista uskonnonfilosofista ja teologista keskustelua – luonnontieteitä unohtamatta. En ole nähnyt merkkejä siitä, että Hautala olisi itse perehtynyt näihin tutkimuksiin.

Arkkipiispa Tapio Luoma on tehnyt väitöskirjan juuri uskon ja tieteen suhteesta. Akateemisen teologian asiantuntijoina valmistelutyöryhmään kuuluivat dosentit Aku Visala, Olli-Pekka Vainio ja Kimmo Ketola. Luonnontieteiden asiantuntemus pyrittiin varmistamaan kutsumalla työryhmään ilmastotutkija Laura Riuttanen ja evoluutiopaleontologian professori Mikael Fortelius, edellinen on fyysikko ja jälkimmäinen biologi. Mikäli Hautala odotti, että piispat olisivat esiintyneet teologisen tiedekunnan edustajina, tämä olisi merkinnyt lankeamista alkeelliseen kategoriavirheeseen ja johtanut sivuraiteille turhanpäiväiseen keskusteluun siitä, kuka saa edustaa yliopistoteologiaa ja puhua sen nimissä. Vaikka lähes kaikki puheenvuoroon osallistuneet piispat olivat tohtoriksi väitelleitä, piispat puhuvat kollegiona aina kirkon opetusviran nimissä ja edustavat siten kirkollista teologiaa (joka luonnollisesti hyödyntää akateemista tutkimusta), ja tämä haluttiin puheenvuorossa tehdä reilusti selväksi.

Kirkkoherra Tuomas Hynynen piti Kotimaa-lehdessä 12.12.2019 julkaisemassaan kirjoituksessa piispojen puheenvuoroa ”hämmentävänä”, mutta kirjoituksesta ei käynyt tarkemmin, mitä hämmentävää hän siitä löysi. Jos hänen huolensa koski sitä, otettiinko Kirkon tutkimuskeskus (KTK) huomioon, tämä huoli ei liity puheenvuoron sisältöön mitenkään. Sitä paitsi huoli on turha. Puheenvuorosta käy selvästi ilmi, että sen yksi laukaiseva tekijä oli Kirkon tutkimuskeskuksen teettämä Gallup Ecclesiastica -kysely, ja että valmistelutyöryhmän kuudesta jäsenestä kaksi edusti Kirkon tutkimuskeskusta. Hynysen kirjoituksen loppunousun perusteella hän ei sittenkään tainnut pitää piispojen puheenvuoroa erityisen hämmentävänä: ”Piispojen kannanotto Tieteiden lahja on kaunis asiakirja. Siksi toivoisin sen olevan totta kirkossamme.”

Korkeatasoisempaa keskustelua piispojen puheenvuoron sisällöstä käytiin luonnontieteiden, teologian ja filosofian risteykseksi kutsutulla Areiopagi-verkkosivustolla. Siellä piispojen puheenvuoroa kommentoivat teoreettisen filosofian professori Leila Haaparanta, evoluutiobiologi Mikael Fortelius, historioitsija Jaakko Tahkokallio, ilmastotutkija Laura Riuttanen, teologi Eero Junkkaala, kosmologi Syksy Räsänen, bioprosessitekniikan emeritusprofessori Matti Leisola, uskonnonfilosofi Leo Näreaho, filosofi ja fyysikko Tarja Kallio-Tamminen, sekä teologi Sammeli Juntunen. Jälkikäteen arvioiden voi olla, että piispojen puheenvuoro oli kielellisesti liian vaativa ainakin kouluopetuksen tarpeisiin. Asian takana on kuitenkin helppo seisoa.

Erilaisista käsityksistä tiedon hankinnassa ja sen käytöstä huolimatta tiede ja kristillinen usko puhuvat samasta todellisuudesta. Jo tämä haastaa uskon ja tieteen vuoropuheluun. Tiede antaa luotettavaa tietoa todellisuudesta, mutta se ei anna sellaisenaan vastauksia ihmiselämän syvimpiin eksistenttisiin ja moraalisiin kysymyksiin. Kristinusko tahtoo pelastaa maailman, mutta käsityksen maailmasta täytyy olla uskottava ja parhaimpaan tietoon perustuva. Siksi uskon, että tieteellinen maailmankuva ja kristillinen usko ovat yhteensopivia ja toisiaan täydentäviä. Ja vielä enemmän: tiede ja usko tarvitsevat toisiaan.

Olen identiteetiltäni kristitty ja tutkija. En ole tehnyt itsestäni piispaa enkä dosenttia, molemmat tehtävät ovat toisten antamia. Enkä tahdo erottaa itsestäni näitä puolia. Ne kuuluvat yhteen ja täydentävät toisiaan.

Kun keskustelu skeptikkojen kanssa päättyi itäsuomalaisessa pubissa laskiaistiistaina, toimitin seuraavana päivänä tuhkamessun Joensuun kirkossa ja siirryin rukoushiljaisuuteen Ilomantsin korpeen Suomen itäpisteen tuntumaan. Siellä sain välillä hiihtää ja tarkkailla luonnon ihmeitä, susien jälkiä, hirvien kulkureittejä ja tähtitaivaan kauneutta, ja välillä taas hiljentyä Jumalan sanan mietiskelyyn ja rukoukseen. Tällainen vuorovaikutus saa elämän tuntumaan ehyeltä ja kokonaiselta.