Viisi pointtia kirkon ja politiikan suhteesta

Kristillinen kirkko on joutunut luovimaan poliittisten aatevirtausten ja hallitsijoiden kanssa alusta saakka. Kun kristinusko eli ensimmäisinä vuosisatoina alistetussa asemassa, kristittyjen päätavoitteena oli oman uskonnonvapauden turvaaminen vihamielisten hallitsijoiden puristuksessa. Nykyinen uskonnonvapauteen liittyvä käsitteistö onkin peräisin kirkkoisä Tertullianukselta (155–230 jKr.) ja syntynyt vainojen alla. Tämä tilanne on yhä totta kymmenissä maissa ja sadoille miljoonille kristityille erityisesti Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä.

Myöhemmin, kun kristinuskon oikeudellinen asema vahvistui, kristittyjen piti kehittää myös suhtautumistaan erilaisiin poliittisiin aatteisiin ja järjestelmiin ja lopulta myös osallistua yhteiskunnan kehittämiseen. Tämä ei ollut aivan yksinkertaista, sillä vaikka Jeesuksella ja apostoleilla oli paljon yksilöetiikkaan liittyviä korostuksia, evankeliumi ei – esimerkiksi islamista poiketen – näytä edustavan mitään tiettyä yhteiskuntajärjestelmää ja poliittista uudistusohjelmaa. ”Antakaa keisarille mikä keisarin on” ja ”minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta”, sanoi Jeesus.

Heti aluksi on syytä todeta viisi periaatetta, miten Suomen evankelis-luterilainen kirkko asemoi itsensä suhteessa politiikkaan ja puolueisiin.

Ensiksi kirkon opetus, työ ja koko elämä perustuu kirkon tunnustukseen. Se on ilmaistu Raamatussa ja niitä oikein selittävissä ekumeenisissa uskontunnustuksissa ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Jo korkean ikänsä ja käsittelemiensä aihepiirien takia ne eivät anna suoria vastauksia nykyajan eettisiin ja poliittisiin ongelmiin. Tästä huolimatta kirkon tunnustus – ja sen ytimenä Kristuksen kokonaisvaltainen evankeliumi – antaa sävellajin myös kirkon yhteiskunnalliselle osallistumiselle ja sille tavalle, jolla kirkko soveltaa ns. luonnollista moraalilakia. Regimenttiopin mukaan kirkko myöntää mielellään maalliselle elämänpiirille eli regimentille suhteellisen riippumattomuuden kirkon päätösvallasta – tästä on kyllä jaksettu muistuttaa. Mutta maallista regimenttiäkin on hallittava Jumalan tahdon mukaan – ja valitettavasti tämä korostus on luterilaisilta usein unohtunut. Esimerkiksi 1930-luvun Saksassa kehitettiin regimenttiopista tulkinta, jonka mukaan maallinen regimentti on jumalalliseen lakiin nähden täysin autonominen ja omalakinen. Tällaisella Eigengesetzlichkeit-tulkinnalla osa liberaaliprotestanteista vaiensi ja amputoi itsensä teologisesti ja moraalisesti kohtalokkaalla tavalla.

Toiseksi edellisestä seuraa, että kirkko on ja sen tulee olla puoluepoliittisesti sitoutumaton. Kirkon tunnustus ja sen pohjalta lausutut kannanotot ovat itsenäisiä, eivätkä edusta sellaisenaan yhdenkään poliittisen aatteen tai puolueen agendaa. Vain siten kirkolla voi olla itsenäistä annettavaa. Mikäli kirkko omaksuisi vain yhden puoleen agendan, se heikentäisi uskottavuuttaan ja tekisi itsestään poliittisen vastakkainasettelun osapuolen.

Kolmanneksi edellisestä ei seuraa kaiken hyväksyvä relativismi, ei myöskään tuuliviirimäisesti kääntyilevä opportunismi. Kirkolle kaikki maailmankatsomukset, poliittiset aatteet, mielipiteet tai tavoitteet eivät ole yhtä tosia eivätkä yhtä oikeita. Joissakin asioissa läheisyyttä voi olla yhden puolueen tavoitteisiin, toisissa asioissa jonkun toisen. Joskus joku tavoite on yksiselitteisesti torjuttava. Esimerkiksi sellaiset lait, jotka oikeuttaisivat eutanasian tai rotujen asettamisen eri asemaan, ovat itsessään vääriä ja vahingollisia, esittipä niitä kuka tahansa. Sananvapaus ja uskonnonvapaus ovat tärkeitä, puolustipa niitä kuka tahansa. Kirkolle on tärkeämpää se, millaista politiikkaa tehdään kuin se, kuka tai ketkä sitä tekevät. Siksi identiteettipolitiikkaan on järkevä pitää pesäeroa.

Neljänneksi kirkko arvostaa kaikkia sellaisia puolueita ja poliitikkoja, jotka pyrkivät hyväksyttävin keinoin ja demokraattisin periaattein rakentamaan yhteistä hyvää ja parempaa maailmaa. Kaikissa nykyisissä poliittisissa puolueissa on hyvää etsiviä ihmisiä: evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä, toisten kirkkojen kristittyjä ja muita hyvän tahdon ihmisiä. Kirkko toimii politiikassa myös välillisesti – siis vakaumuksellisten jäseniensä kautta.

Suopeuden hermeneutiikka on parempi lähtökohta kuin jyrkkä vastapuolen demonisointi: erimielisyyksienkin keskellä on luotettava siihen, että jokainen poliitikko tahtoo lähtökohtaisesti jotakin hyvää. Tätä lähtökohtaa edellyttää jo luonnollinen moraalilaki, jonka mukaan lankeemuksesta huolimatta jokaisella ihmisellä on jonkinlainen taju oikeasta ja väärästä. Parhaimmillaan yksilön omatunto voi yhteisessä vuorovaikutuksessa ja kamppailussakin jalostua yhteistiedoksi – mikä on omantunto-sanan alkuperäinen merkitys (kreik. syn-eidesis, lat. con-scientia, ruots. sam-vete, engl. con-science). Tästä ei seuraa, että kansan ääni on automaattisesti Jumalan ääni. Raamattu ei tunne tällaista lupausta. Vanhassa testamentissa jopa israelilaisten, siis Jumalan itse valitseman kansan, tahto esitetään usein suorastaan vastakkaisena Jahven tahdolle. Historia on täynnä esimerkkejä vaarallisista ja väkivaltaisista joukkoharhoista. Sitä paitsi ”kansan äänen” korottamisesta ”Jumalan ääneksi” seuraisi se absurdi johtopäätös, että Jumalan tahto muuttuisi vastakkaiseksi aina äänestystulosten mukaan: eilen hän vastusti, tänään kannattaa ja huomenna taas vastustaa. Kirkon kannattaa silti puolustaa suopeuden periaatetta muista syistä. Esimerkiksi eri poliittisten puolueiden yhteistoiminta ja kompromissien hakeminen tekee politiikasta todennäköisesti vähemmän haavoittuvaa vääristymille kuin ehdoton yksinvaltius.

Viidenneksi politiikassa keinojen tulee olla sopusoinnussa päämäärien kanssa. Ei ole oikein edistää oikeaa päämäärää, esimerkiksi ihmisoikeuksia, isänmaanrakkautta tai luonnonsuojelua moraalisesti kyseenalaisilla tai kontraproduktiivisilla keinoilla. Jälkimmäisillä tarkoitan lopputuloksen kannalta negatiivisia keinoja, esimerkiksi jos jokin ilmastotoimi tulee kansantaloudellisesti kohtuuttoman kalliiksi ilman selkeää hyötyä ilmastolle tai jos yksien työtaistelutoimilla aiheutetaan vahinkoa kaikille.

Vahingot voivat kasvaa hyötyjä suuremmiksi myös, kun hyviä arvoja, vaikkapa isänmaanrakkautta, luontoarvoja tai ihmisoikeuksia ajetaan tavalla, joka yhteiskunnan koheesion sijasta lisää polarisaatiota. Esimerkiksi 1930-luvulla Lapuan liike myrkytti isänmaallisuuden ja 1960-luvulla taistolaiset turmelivat rauhanaatteen. Hieman samaan tapaan sellainen 2010-luvulla syntynyt cancel-kulttuuri, joka käyttää keinoina toisin ajattelevien leimaamista, mustamaalausta ja maalittamista, varastaa ihmisoikeuspuheen ja vahingoittaa kaikkea ihmisoikeuksien puolesta tehtävää työtä.

Sopivien keinojen etsimisessä on tärkeää myös tiedollinen nöyryys. Esimerkiksi piispoilta vaaditaan kärkkäästi tukea omille poliittisille mieltymyksille, mutta yhä monimutkaisemmin hallittavassa yhteiskunnassa piispoilla tai muilla kirkon työntekijöillä ei ole useinkaan parasta käsitystä oikeista keinoista vaikkapa finanssipolitiikassa, yritysverotuksessa tai pandemioiden hoidossa. Omat rajat tunnustava on viisas, kaikkitietävää esittävä tekee itsensä naurunalaiseksi.

 

Kommunismin ja kansallissosialismin raskas perintö

Vaihtoehto-oikeistolla ja radikaalilla vasemmistolla on kaukaiset aatteelliset isovanhemmat kahdessa 1900-luvun suuressa liikkeessä, marxilaisuudessa ja kansallissosialismissa. Yhteys ei ehkä ole suora siinä mielessä, että nykyisin radikaalia vasemmistoa tai vaihtoehto-oikeistoa sympatiseeraavat soveltaisivat suoraan ja tietoisesti esimerkiksi Hitlerin tai Marxin kirjoituksia. Silti samankaltaisuuksia on sen verran, että marxilaisuutta ja kansallissosialismia on perusteltua pitää taustasäteilynä ja esivanhempina nykyiselle laitavasemmistolle ja laitaoikeistolle.

Kommunismi ja kansallissosialismi olivat 1900-luvun – ja ehkä koko maailman historian – tuhoisimpia ideologioita. Silti on tärkeä yrittää analyyttisesti ymmärtää, mistä ne kumpusivat ja mitä ne lopulta tavoittelivat.

Niillä oli paljon yhteistä. Molemmat olivat autoritaarisia ja hyperkollektivistisia. Yhteisöllisyydessä ei ole mitään pahaa, päinvastoin ihminen tarvitsee yhteisöä. Kommunismi ja kansallissosialismi veivät yhteisöllisyyden kaipuun kuitenkin äärimmäisyyteen edellyttämällä, että yksilö alistuu yhteisölle. Kommunismissa se tarkoitti alistumista proletariaatin diktatuurille, jota edustaa puolue ja sen johtaja. Kansallissosialismissa se tarkoitti alistumista (Saksan) kansalle, jota edustaa puolue ja diktaattori. Molemmat antoivat epäilemättä huumaavan tunteen kuulumisesta itseä suurempaan yhteisöön ja kertomukseen. Mutta samalla ne nujersivat yksilön järkyttävin seurauksin.

Molempien syntyä selittää, ainakin osittain, katkeruuden ja epäreiluuden kokemus. Kommunismi syntyi työläisten epäinhimillisten olojen synnyttämästä katkeruudesta. Kansallissosialismi oli vastareaktio Versailles’n kohtuuttomien rauhanehtojen synnyttämään katkeruuteen ja köyhyyteen, jota hyperinflaatio ja 1929 puhjennut lama vielä kärjistivät. Edellinen on analyyttinen huomio, ei hyväksyvä tuomio. Molempien reaktiot ja ratkaisut ongelmiin olivat niin äärimmäisiä, ettei edes epäreiluuden kokemus niitä koskaan oikeuta.

Molemmat aatteet olivat vallankumouksellisia. Molempien mukaan reformien sijasta tarvitaan revoluutio. Vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää ei voi kehittää tai uudistaa. Se täytyy tuhota. Kansallissosialistit arvostelivat Habsburgien monarkiaa petturuudesta ja Weimarin tasavaltaa heikkoudesta – molemmat piti kumota. Lenin ja Stalin halusivat tuhota Romanov-suvun monarkian ja korvata sen oman puolueen diktatuurilla. Molemmat ilmoittivat verivihollisikseen ”porvarillisen säädyn”, mitä ne sillä sitten tarkoittivatkaan. Vain tuhoamalla vallitseva järjestys ja niiden edustajat voidaan rakentaa omanlainen yhteiskunta.

Molemmat aatteet olivat väkivaltaisia. Vastustajien tuhoaminen oikeutetaan deterministisellä historiakäsityksellä. Kommunistinen manifesti alkaa toteamalla, että historian läpi kulkee luokkataistelu: ihmiset jaetaan kahteen ikuisesti toisiaan vastaan taistelevaan ryhmään, sortajiin ja sorrettuihin. Teos päättyy kuuluisaan kutsuhuutoon ”kaikkien maiden proletaarit, yhtykää”, millä tarkoitettiin projektia tuhota olemassa oleva yhteiskuntajärjestys ja tappaa omistava luokka. Hitlerin Mein Kampf -teoksessa luokkataistelun korvaa kansojen ja rotujen taistelu. Hänen historiakäsitykseensä on vaikuttanut Darwinin evoluutioteoria: Hitler näkee luonnossa vallitsevan ”logiikan rautaisen lain” (Hitlerin oma ilmaisu) eli luonnon valinnan, jossa voimakkaampi voittaa heikomman ja siten turvaa oikeutensa elää. Niinpä kansojenkaan välisessä kamppailussa häviäjällä ei ole oikeutta elää. Tällaisen historiakäsityksen seurauksena molemmissa ideologioissa sovittelu ja rauhaan pyrkiminen nähdään petturuutena. Yksilön ainoaksi mahdollisuudeksi jää lopulta vain valita oikea puoli. Molemmat ideologiat tuottivatkin tuhoamisleirejä väärin valinneille ja jopa niille, jotka vain yrittivät pysyä puolueettomana ja elää omaa elämäänsä.

Molemmat aatteet olivat antikristillisiä, siis kristinuskon vastaisia. Molemmat haaveilivat jumalattomasta maailmasta. Tässä niillä oli kuitenkin ero, jonka 50 vuotta näitä aatteita tutkinut emeritusprofessori Eino Murtorinne kiteyttää oivallisesti: kommunismi pyrki kieltämään kristinuskon, kun taas kansallissosialismi pyrki varastamaan sen. Esimerkiksi käy vaikkapa joulun vietto: Stalinin Venäjällä joulun vietto kiellettiin, kun taas Hitlerin Saksassa joulurauha rajattiin vain Saksan kansalle kuuluvaksi ja joulusta pyrittiin tekemään valkoisia arjalaisia yhdistävä kansallinen juhla. Selvästi joulun alkuperäinen sanoma juutalaisesta messiaasta ja kaikille kuuluvasta rauhasta koettiin häiritseväksi.

Hitlerin omien kirjoitusten ja hänen elämänkertojensa perusteella siihen kuuluu erityisesti kolme asiaa: suur-saksalaisuus, antimarxilaisuus ja juutalaisvastaisuus. Näillä ei näytä olevan mitään sisäistä loogista yhteyttä. Ne vain sattuivat yhdistymään Hitlerin päässä jo varhain hänen asuessaan Wienissä ennen vuotta 1914. Lisäksi hän todisti oluttupavallankumouksen oikeudenkäynnissä, että hänen ”maailmankatsomukseensa” kuuluvat ylipäänsä kielteiset asenteet ja taistelunhalu. Jo tullessaan Saksaan vuonna 1913 hän vihasi ”juutalaisia, sosiaalidemokraatteja, ammattiyhdistyksiä, parlamenttia, demokratiaa, massoja ja ihmisiä ylipäänsä”, kuten elämänkerturi Werner Maser toteaa. Tähän yhdistyi voiman ja suuruuden ihailu sekä nietzscheläinen ajatus vallanhalusta ihmisluonnon jaloimpana piirteenä. Akateemisen tutkinnon puuttumisesta huolimatta Hitler oli poikkeuksellisen ahkera lukija, mutta hän näyttää lukeneen vain sellaista kirjallisuutta, joka vahvisti hänen edellä kuvattuja näkemyksiään.

Myös kommunismille on tyypillistä yleinen halu purkaa ja tuhota. Puolalainen aatehistorioitsija Leszek Kolakowski, jolla on myös henkilökohtaista kokemusta sosialistisesta järjestelmästä, kiteyttää 1900-luvun kommunismin neljään korostukseen. Se halusi kieltää yksityisomaisuuden, kieltää uskonnon, kieltää miehen ja naisen avioliittoon perustuvan perheen (lapset kuuluvat lähtökohtaisesti kollektiiville) ja tuhota vallitsevan järjestyksen. Visio on siis negatiivinen. Kaikki pitää kieltää, kaikki pitää muuttaa, mutta meille ei kerrota, miten eikä sitä, mitä sen jälkeen tulee. Itse asiassa visio jää epäselväksi jo Marxilla. Kolakowskin (joka siis kirjoitti 1970-luvulla) mukaan on hyvin mahdollista, että 1960-luvulla kehittyneessä uusvasemmistolaisuudessa (New Left) ei ole pohjimmiltaan kysymys syvällisestä filosofiasta tai humaanista visiosta, vaan keskiluokkaisten ihmisten narsistisesta vallanhalusta, joka saa käyttövoimansa järjestelmän epäkohdista ja epäonnistumisista ja pukeutuu ylevältä kuulostavien käsitteiden ja hyveiden kaapuun.

Ei siis ole ihme, että kun nämä aatteet pääsivät valtaan, ne jättivät jälkeensä suuronnettomuusalueen. Ne tuhosivat ihmisarvon, yksilöllisyyden, moraalisen vastuun, talouden ja lopulta myös ympäristön. Ne tuhosivat myös uskonnon. Tunnettua on, että kansallissosialismi pyrki ”juutalaiskysymyksen lopulliseen ratkaisuun” (Endlösung) ja tuhosi kuusi miljoonaa juutalaista. Vähemmän tunnettua on, että Hitler ja hänen kakkosmiehensä, valtakunnanmarsalkka Herman Göring, kaavailivat myös kristillisiä kirkkoja koskevaa ”lopullista ratkaisua”, mutta päättivät palata sen yksityiskohtiin sodan jälkeen, kun Saksa oli ensin voittanut ja valloittanut lisää elintilaa idästä.

Kansallissosialismin tuhot sekä muille kansoille että saksalaisille olivat musertavia. Määrällisesti laskettuna kommunistimaissa harjoitettu valtioterrori oli vieläkin tuhoisampaa ja vaati valistuneiden arvioiden mukaan jopa sata miljoonaa kuolonuhria. Osittain eroa selittää kesto. Kun kansallissosialismi oli vallassa Saksassa 12 vuotta, kommunismi vaikutti noin 70 vuotta ja laajemmalla alueella. Terrorin ja kuolonuhrien määrässä Führer Hitlerin synnit ovat musertavan suuret, Generalissmus Stalinin vielä suuremmat ja puhemies Maon ilmeisesti vielä heitäkin suuremmat. Kiinassa kertomus jatkuu. Maan perustuslaissa todetaan sen olevan eräänlainen ”diktatuuri”. Maon ajoista ihmisoikeustilanne on korjaantunut, mutta ei luonnollisesti ole lähelläkään länsimaisia demokratioita.

Mitä sitten kristityn pitäisi ajatella näistä liikkeistä? On kiistatonta, että ne ovat aiheuttaneet suurta tuhoa ja kärsimystä. Niihin sisään kätketty katkeruus ja viha sekä sen synnyttämä väkivalta ovat rikoksia ihmiskuntaa ja syntiä Jumalaa vastaan. Samalla on kaikesta huolimatta yritettävä ymmärtää niiden syntymekanismeja, jotta niistä voitaisiin oppia ja niitä voitaisiin ehkäistä, uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta.

 

Vaihtoehto-oikeisto ja radikaalivasemmisto kirkon haasteena

Olisi liian yksinkertaista väittää, että nykyinen laita-oikeisto ja laita-vasemmisto seuraisivat suoraan kansallissosialismin ja kommunismin oppeja. Sitä paitsi molemmat liikkeet ovat hyvin löyhiä niin Amerikassa kuin Euroopassakin. Mentaliteetissa ja osin tavoitteissakin on kuitenkin yllättävän paljon samankaltaisuuksia.

Vaihtoehto-oikeistolla (alt-right, alternative right) tarkoitetaan ennen kaikkea Amerikassa 2008 syntynyttä liikettä. Se on löyhästi järjestäytynyt, sisäisesti monimuotoinen ja toimii erityisesti verkossa samanmielisten kanssa, usein trollitilien kautta. Toimivaltaisten johtajien sijasta sillä on keulahahmoja, kuten etnonationalisti Richard Spencer ja Breitbart-sivuston perustaja Steve Bannon.

Se korostaa valkoista ylivaltaa (white supremacy) tai lievemmässä muodossaan puolustaa anglosaksisen kulttuurin juuria ja länsimaisen sivilisaation saavutuksia. Tästä voi jo päätellä, mitä se vastustaa ja lista onkin pitkä: islamia, globalismia, Yhdysvaltojen monikulttuuristumista ja monikansallistumista, erilaisia feminismin muotoja ja sellaisia uusvasemmiston ajattelu- ja toimintatapoja, joissa yleistä mielipidettä ja yliopistokampuksia pyritään hallitsemaan poliittisesti korrektin kielenkäytön valvonnalla. Toisaalta se suhtautuu pilkallisesti myös republikaanipuolueeseen, poliittiseen ”eliittiin” ja maltillisiin oikeisto-konservatiiveihin, mistä kertoo nimi vaihtoehto-oikeisto. Vaikka joukossa on naisia, se on erityisesti vihaisten nuorten miesten liike.

Liikettä tutkineen amerikkalaisen George Hawleyn mukaan tyypillinen Alt-Rightin jäsen on nuori tai nuorehko mies, collegessa tai sen käynyt, uskonnolliselta näkemykseltään maallistunut tai ateisti. Osa suhtautuu juutalaisiin vihamielisesti, osa neutraalisti tai ystävällisesti. Jotkut edustavat niin sanottuja perinteisiä perhearvoja, toiset taas, ehkä enemmistö, elävät pornokulttuurin mukaisesti.

Liike on löyhä ja kätkee monenlaisia, usein vastakkaisiakin tavoitteita, eikä sitä ole yksinkertaista määritellä. On aivan selvää, että liikkeen äärimmäisessä päässä olevat ovat natseja sekä tavoitteiltaan että omalta itseymmärrykseltään. Liikkeen vaarallisuutta Yhdysvalloissa lisää lainsäädännön vapaamielinen aseenkanto-oikeus.

Euroopassa puhutaan useammin oikeistopopulisteista tai identitaareista. Niiden kannattajat arvostavat eurooppalaisen kulttuurin saavutuksia, haluavat korostaa kansallisvaltioiden merkitystä ja suhtautuvat kriittisesti globalismiin tai Euroopan unioniin. He ovat huolissaan siirtolaisuudesta ja erityisesti islamin merkityksen kasvusta Euroopassa, ja arvostelevat maahanmuuttopolitiikkaa. Monia ärsyttää elitismi ja erilaisten vähemmistöjen nousu julkisen keskustelun ytimeen. Jotkut radikalisoituvat kokiessaan, että länsimaalainen, valkoinen, heteroseksuaalinen mies nähdään kollektiivisesti syyllisenä ei-länsimaalaisten, tummaihoisten, seksuaalivähemmistöjen ja naisten kokemiin ongelmiin.

Somessa roihuava kulttuurisota radikaalin vasemmiston ja oikeistopopulismin välillä ei suoranaisesti perustu uskontoon. Monilla kristityillä voi kuitenkin olla samankaltaisia huolenaiheita ja siksi myös kiuaus tuntea sympatiaa ja osoittaa tukea erityyppisille vaihtoehto-oikeiston tai oikeistopopulismin muodoille. Kannattaisi kuitenkin olla varovainen: oikeaoppisen kristinuskon mukaan evankeliumi kuuluu kaikille kansoille ja jokainen ihminen on Jumalan kuva ja siksi arvokas ja pyhä – kansallisuudesta tai ominaisuuksista riippumatta. Tässä on punainen viiva, jota ei voi ylittää ja josta ei ole olemassa välimuotoja. Itse en koe huolta monikulttuuristumisesta, mutta voin ymmärtää, että monia askarruttaa esimerkiksi laajamittaisen siirtolaisuuden ja islamin nousu Euroopassa. Näitä huolia on kuunneltava ja niistä on voitava asiallisesti keskustella. Rasismi on kuitenkin synti eikä muuksi muutu millään teologisella selittelyllä.

Radikaalilla vasemmistolla (radical left, far-left, extreme left, ultra-leftism) tarkoitetaan tavallisesti laajaa kirjoa eri poliittisia korostuksia, joissa sovelletaan suoraan tai satutaan osumaan lähelle marxilaisuuden ja kommunismin korostuksia. Suomessa heitä edustivat erityisesti vähemmistökommunistit eli taistolaiset tai stalinistit, jotka ihailivat kritiikittömästi Neuvostoliittoa Prahan miehityksestä ja monista räikeistä ihmisoikeusloukkauksista tietoisina ja niistä huolimatta. Tämän kollektiivisen harhan vaikutus oli hämmästyttävän vahva suomalaisessa kulttuurielämässä, tiedonvälityksessä ja yliopistossa. Tätä pyykkiä pestään yhä.

Nykyisin somessa ilmenevän woke-kulttuurin mielenmaisema, mindset, yhdistetään tavallisesti poliittiseen radikaalivasemmistoon. Sen taustalla on huoli erityisesti erilaisten etnisten ja sukupuolivähemmistöjen asemasta. Kun vaikkapa Martin Luther Kingin edustaman toisen aallon antirasismissa tavoiteltiin maailmaa, jossa mustille kuuluvat samat oikeudet kuin valkoisillekin ja jossa ihonvärin kaltaisilla synnynnäisillä ominaisuuksilla ei ole yhdenvertaisuuden toteutumisen kannalta merkitystä, kolmannen aallon antirasismissa (jota kutsutaan usein myös termillä ”woke”) ihonvärille, asemalle tai sukupuolelle annetaan ratkaiseva merkitys: vähemmistöön kuuluvien tulee puhua ja enemmistöön kuuluvien tulee kuunnella ja katua.

Oikeuksien lisäämisen sijasta huomio kiinnittyy väitettyjen ”etuoikeuksien” karsimiseen. Kun marxilaisessa ajattelussa yksityinen omaisuus katsotaan etuoikeudeksi, radikaalissa antirasismissa tämän etuoikeutettuuden paikan ottaa valkoinen ihonväri. Koko amerikkalainen yhteiskunta nähdään valkoisen ylivallan, heidän etuoikeuksiensa ja heidän luomiensa ”syrjivien rakenteiden” turmelemana. Jos joku ei tätä lähtökohtaa hyväksy, sen katsotaan osoittavan hänen olevan rasisti ja ihmisoikeuksien vastustaja. Radikaalissa feminismissä etuoikeutettuna olemisen taakka langetetaan miessukupuolelle ja gender-ideologiassa heteroseksuaalisuudelle. Ja koska ”etuoikeudet” sisältävät jo käsitteenä jotakin väärää ja oikeudetonta, niitä vastaan on hyväksyttävää taistella kaikin keinoin. Radikaalin antirasismin muodot ilmenevät usein cancel-kulttuurina: henkilöön tai yritykseen, jonka katsotaan edustavan etuoikeutettuna olemista, syrjiviä asenteita tai vääränä pidettyä kieltä, joka vähänkään vihjaa sellaisesta, kohdistetaan julkinen paheksumiskampanja, jolla pyritään horjuttamaan luottamusta ja saamaan yritys boikottiin tai henkilö irtisanotuksi.

Radikaalin vasemmiston kannattajien huolet sorrosta ja epätasa-arvosta ovat oikeita ja aiheellisia. Myös niitä on kuunneltava. Maailmassa todellakin on syrjiviä rakenteita. Liian usein ihmiset kohtelevat toisiaan epäreilusti. Ja liian usein hyvät ovat hiljaa. Toisaalta vaikuttaa siltä, että jotkut näkevät sortoa sielläkin, missä sen väitetyt kohteet eivät itse koe olevansa sorrettuja. Sosiaalisen Oikeudenmukaisuuden Taistelijan on pakko nähdä sortoa sieltäkin, missä sitä ei ole. Muuten koko oma poliittinen ideologia menettää mielekkyytensä. Sekä vaihtoehto-oikeiston että radikaalin vasemmiston kannattajille tyytymättömyys ja katkeruus ovat tärkeää psykologista polttoainetta. Tyytyväisyys ja kiitollisuus ovat uhka, eivätkä ne oikein sovi kummankaan ideologian mielenmaisemaan.

Woke-kulttuurin toimintatavat näyttävät jatkuvasti ajautuvan sisäiseen ristiriitaan. Halutaan esiintyä suvaitsevaisina, mutta toimitaan itse suvaitsemattomasti. Halutaan antaa ääni yksille, mutta vaientaa toisella kannalla olevat. Halutaan osallistaa marginaaleja, mutta toisaalta eristää toisella kannalla olevat marginaaliin. Arvostellaan uskonnollisia ryhmiä (Suomessa esimerkiksi Jehovan todistajia ja lestadiolaisia) karttamisesta, mutta itse noudatetaan hyvinkin jyrkkiä karttamiskäytäntöjä ja käytetään vallan käytön muotona assosiaatiosyyllistämistä (guilt by assosiation). Vaaditaan turvallista tilaa itselle, mikä tarkoittaa käytännössä toisella kannalla olevien puhdistamista tilasta ulos. Arvostellaan toisia vallan käytöstä, mutta itse käytetään mielellään valtaa, eikä vain mahdollistamistarkoituksessa, vaan myös nitistämistarkoituksessa. ”Valta on aina väärin – paitsi kun se on meidän käsissämme”.

Puhe vasemmisto-liberaalista suvaitsemattomuudesta näyttää saavan tukea tutkimuksesta. Toisen maailmansodan kokemusten jälkeen autoritaarisuutta on pidetty tyypillisesti laitaoikeiston kannattajien piirteenä (mitä se onkin), mutta myös laitavasemmistoa kannattavien psykologinen kartta on käytännössä sama. Montanan yliopiston psykologian apulaisprofessori Lucian Gideon Conway toteaa Political Psychology -aikakauskirjassa julkaistun tutkimuksensa perusteella: “Tutkimusdatamme osoittaa, että poliittista vasemmistoa kannattavat amerikkalaiset ovat keskimäärin aivan yhtä dogmaattisen autoritaarisia kuin poliittista oikeistoa kannattavat. Ja laitavasemmiston (left wing) autoritaarit voivat olla aivan yhtä ennakkoluuloisia, dogmaattisia ja ekstermistisiä kuin laitaoikeiston (right wing) autoritaarit.”

Myös esimerkiksi tutkijat Jordan Moss ja Peter O’Connor osoittavat, että äärioikeiston lisäksi myös laitavasemmistoa kannattavien persoonallisuuden rakenteesta löytyy synkkä kolminaisuus (dark triad), siis narsismin, psykopatian ja machiavellismin yhdistelmä. Viimeksi mainittu tarkoittaa tässä omien ideologisten päämäärien edistämistä kaikilla, myös alistavilla tai muuten arveluttavilla keinoilla.

Myös moraalipsykologi Jonathan Haidtin tutkimukset näyttävät selittävän, miksi vasemmistoliberaaliin maailmaan liittyy suvaitsemattomuuden riski. Haidtin Moral Foundation -teorian mukaan ihmisillä näyttä olevan kulttuurista riippumatta kuusi moraalin kulmakiveä tai perusmakua: hoiva (vastakohtana vahingoittaminen), reiluus (vedätys), vapaus (sorto), lojaliteetti (pettäminen), auktoriteetti (horjuttaminen) ja pyhyys (saastaisuus). Haidtin mukaan liberaalissa keittiössä käytetään moraalin perusmauista vain kolmea (hoiva, reiluus, vapaus), kun taas kolmea muuta kohtaan (lojaliteetti, auktoriteetti, pyhyys) tunnetaan syvää ennakkoluuloa. Konservatiivien keittiössä käytetään kaikkia kuutta moraalin kulmakiveä ja yritetään etsiä tasapainoa näiden makujen välillä. Tästä puolestaan seuraa, että liberaalit suhtautuvat torjuvammin konservatiiveihin kuin toisin päin. Konservatiivien keittiöön sisältyvät myös kaikki liberaalien perusmaut, kun taas liberaalien keittiö tuntee syvää vierautta tai sokeutta osaan konservatiivien arvoista. Siksi liberaaleilla on suurempia vaikeuksia ymmärtää konservatiiveja kuin päinvastoin.

Tästä puolestaan seuraa, että vasemmistoliberaalit näyttäytyvät ulospäin helposti moraalisesti ylimielisiltä. Arvostelijat kutsuvatkin heitä ”paremmistoksi”. Tämä näyttää selittävän myös ainakin osittain sen, miksi varsinkin radikaalivasemmistoon kuuluvat syyllistyvät jatkuvasti ns. kaksoisstandardeihin.

Kun ei ole perisyntioppia eli käsitystä siitä, että kaikki kannamme lankeemuksen haavoja, ajaudutaan helposti harhakuvitelmaan siitä, että hyvän ja pahan välinen raja kulkee ihmisten tai poliittisten puolueiden välillä. Kristillisen uskon mukaan hyvän ja pahan välisen taistelun perimmäinen paikka kulkee jokaisen ihmisen sydämessä, kuten nobelisti Aleksandr Solženitsyn on kiteyttänyt.

Kun ei ole lankeemusta, ei myöskään ole käsitystä sovituksen tarpeesta eikä anteeksiannon mahdollisuudesta. Siksi laitavasemmiston ja laitaoikeiston välisessä kulttuurisodassa armoa ei pyydetä eikä armoa anneta.

Kristityt on kutsuttu pitämään huolta orvoista, leskistä, muukalaisista ja muista heikossa asemassa olevista sekä toimimaan oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Tämän takia kirkko voi joutua helposti radikaalivasemmiston korostusten ja toimintatapojen saaliiksi. On kuitenkin tehtävä selvä ero Kristuksen kokonaisvaltaisen evankeliumin ja radikaalivasemmiston äärimmäisyysajattelun välillä. Kristuksen evankeliumi ei vaadi meitä katsomaan toisiamme sortajina ja sorrettuina, vaan sisarina ja veljinä, siis saman perheen rakkaina jäseninä, sukupuolista ja muista ominaisuuksista riippumatta.

 

Monia syitä pettyä Jeesukseen

Edellisen matkan jälkeen voimme tehdä ajatuskokeen ja kysyä, kumman laidan tai poliittisen aatteen puolella Jeesus olisi. Kirkon uskon mukaan Jeesus Kristus on tosi Jumala ja tosi ihminen. Hänen sanojensa ja tekojensa välityksellä Jumala ilmaisee itsensä ja pelastavan tahtonsa. Kristuksessa heijastuu Jumalan totuus, hyvyys ja rakkaus. Mutta miten evankeliumin yhteiskunnallista sanomaa tulisi soveltaa nykyaikana? Ketä Jeesus äänestäisi?

Tunnetun sanonnan mukaan Jeesus ratsasti aasilla, ja myöhemmin monet aasit ovat ratsastaneet Jeesuksella. Evankeliumi on valjastettu myöhemmin palvelemaan mitä erilaisimpia poliittisia aatteita, usein vastakkaisiakin. Mutta kannattaisi olla varovainen. Moni nykyajan poliittisia muotivirtauksia kannattava joutuu pettymään Jeesukseen ja loukkaantumaan häneen.

Vallankumouksellinen vasemmistolainen joutuu pettymään Jeesukseen, sillä tämä kieltäytyi vallankumouksesta, opetti väkivallan sijasta mieluummin luopumaan omien oikeuksien vaatimisesta ja kehotti kärsimään vainoa – minkä opetuksen hän myös lunasti omalla esimerkillään. Kansallismielinen maahanmuuttokriitikko joutuu pettymään Jeesukseen, sillä hän oli lapsena pakolainen, suhtautui lempeästi vierasmaalaisiin ja puolusti kaikkien ihmisarvoa.

Täysraittiutta kannattava absolutisti joutuu pettymään Jeesukseen, joka joi viiniä ja muutti Kaanan häissä 600 litraa vettä viiniksi – eikä alkutekstin oinos-sana todellakaan tarkoita rypälemehua, kuten kontekstista käy selvästi ilmi (Joh. 2:10). Lihan syömistä ekosyntinä pitävä ympäristöaktivisti joutuu tuomitsemaan Jeesuksen, joka ilmiselvästi söi lihaa ja – mikä vielä pahempaa – kertoi, että taivaassa syödään lihaa: Tuhlaajapojan isä juhlii poikansa paluuta teurastamalla syöttövasikan, ja Kuninkaanpojan häät -vertauksen mukaan taivasten valtakunnan juhla-aterialla meitä odottavat ”härät ja syöttövasikat” (Matt. 22:4). Aikamme puhdasoppisimpien ruokapoliisien, ortorektikkojen, tuomioistuimessa syytettyjen penkille joutuu itse Jumala.

Jeesus teki jotakin sellaista, jolla kännykän välityksellä kotisohvaltaan kantaa ottava woke-aktivisti tai oikeistolainen Twitter-trolli eivät koskaan saastuttaisi itseään: hän aterioi syntisinä pidettyjen kanssa ja kutsui itsensä ”canceloitujen” luo kylään. Jeesuksen ydinsanomaan kuuluvat rauhantahtoiset kehotukset ”rakasta vihollistasi”, ”käännä toinen poski” ja ”rukoile vainoojiesi puolesta” sopivat huonosti yhteen nykyaikaisen identiteettipolitiikan kanssa, olipa se punavihreää tai oikeistopopulistista.

Kiistatonta on, että Jeesus puhui Jumalan oikeudenmukaisesta tuomiosta, kehotti vastustamaan Saatanaa ja pelotteli helvetillä. Tämä on nykytermein hengellistä väkivaltaa, ja lisäksi ristiriidassa vasemmistolle tärkeän lopputuloksen tasa-arvon kanssa. Hän ei esittänyt minkäänlaista yhteiskunnallista uudistusohjelmaa, muttei kannattanut myöskään anarkiaa, minkä takia hän näyttäytyi kommunismin patriarkka Friedrich Engelsille lähinnä taantumuksellisena porvarina. Jeesus puhui kaikkien syrjittyjen puolesta, mutta myös avioliitosta miehen ja naisen välisenä, ja siksi häneltä on vaikeaa saada tukea sen enempää seksuaalivähemmistöjen syrjinnälle kuin sukupuolineutraalille avioliittokäsitykselle. Hippiliike siteerasi mielellään Jeesuksen puheita pyhästä huolettomuudesta (Matt. 6), mutta vaikeni yhtä mielellään viereisiin jakeisiin sisältyvistä kehotuksista seksuaaliseen puhtauteen: ”Jokainen, joka katsoo naista himoiten, on jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan. Jos siis oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se pois.” (Matt. 5.) Eli parempi päästä yksisilmäisenä taivaaseen kuin joutua kaksisilmäisenä helvettiin. Ei tuota kohtaa oikein muutenkaan voi tulkita.

Jeesus osoitti poikkeuksellista arvostusta naisia ja lapsia kohtaan, joten hänestä on mahdotonta saada misogyynistä naisten vihaajaa. Ylösnousemuksen ensi todistajat olivat naisia ja monissa Raamatun kertomuksissa naiset esiintyvät esikuvina, jopa sankareina. Toisaalta Jeesus valitsi virallisiksi lähettiläikseen kaksitoista apostolia, ja tällaisen all male -paneelin valinta saisi nykyaikana monet raivon valtaan.

Jeesuksen vertaus rikkaasta nuorukaisesta on myrkkyä rikkaalle kapitalistille: ”Yksi sinulta puuttuu. Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa, tule sitten ja seuraa minua” (Mark. 10:21). Sydämen ei pidä kiinnittyä rahaan. Kyky antaa köyhille on merkki Kristuksen seuraamisesta.

Jeesuksen vertaus palvelijoille uskotuista rahoista (Matt. 25) taas ei sovi mitenkään yhteen kommunismin tai sosialismin kanssa: vertauksessa Jumalaa kuvaava (sic!) isäntä jakaa ensinnäkin kolmelle palvelijalle talentteja sijoitettavaksi eri määrän, ”kullekin kykyjensä mukaan”, mikä on täysin vastoin vasemmiston suosimaa egalitarismia. Lopulta isäntä palkitsee ne, joiden sijoitusten arvo nousi, siis ne, jotka tekivät sijoituksillaan suurimman voiton. Eikä siinä vielä kaikki: hän rankaisee sitä ”kelvotonta”, joka kaivoi talentin maahan eikä yrittänytkään hankkia isännän sijoituksille voittoa. ”Heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.” Vastoin kommunismin oppeja Raamattu hyväksyy yksityisomaisuuden ja suojelee sitä vahvasti, mistä ovat esimerkkinä vaikkapa Dekalogin käskyt ”älä varasta” tai ”älä tavoittele toisen omaisuutta”.

Kiistatonta on, että Jeesuksen julistuksen ytimeen kuului ”Jumalan valtakunnan” ajatus, mutta tutkijat kiistelevät yhä sen täsmällisestä sisällöstä. Tarkoittiko Jeesus sillä kokonaan tuonpuoleista todellisuutta, joka on murtautumassa esiin (eskatologinen tulkinta) vai maanpäällistä oikeaa Israelia, jossa Jumala hallitsee (ei-eskatologinen tulkinta)? Joidenkin tutkijoiden mukaan ”Jumalan valtakunta” tarkoitti Jeesukselle lähellä olevaa historian käännettä, toisille tutkijoille se on puhetta, jossa tyydytään arvostelemaan maailmassa vallitsevia arvostuksia aforismein. Suomessa jotkut poliittisesta aktivismista innostuneet teologit uskovat Jeesuksen tarkoittaneen ”Jumalan valtakunnalla” yhteiskuntaa, jossa vallitsee tasa-arvo ja rajat ylittävä rakkaus. Vaikka tällainen yhteiskunnallinen visio voi meistä tuntua miellyttävältä ja tavoiteltavalta, historiallinen Jeesus ei tällaista ”kansanomaista” käsitystä valtakunnalla tarkoittanut, kuten Heikki Räisänen argumentoi.

Jeesusta Kristusta on vaikea palauttaa suoraan mihinkään nykyisen poliittisen liikkeen ohjelmaan. Siksi kaikkiin yrityksiin valjastaa Jeesus vetämään omien poliittisten mieltymysten vankkureita on suhtauduttava äärimmäisen epäilevästi. Tällaiset Jeesus-tulkinnat lankeavat käytännössä aina rusinat pullasta -menetelmään ja joutuvat tekemään väkivaltaa evankeliumien Jeesukselle. Sisäisesti johdonmukaisiksi vaihtoehdoiksi näyttää lopulta jäävän palvonta tai loukkaantuminen: voimme joko nähdä hänessä Jumalan representaation, kumartua hänen edessään ja seurata häntä tai kääntää hänelle selkämme ja kävellä pettyneenä pois. Aavistiko Jeesus itse tämän kysyessään kahdeltatoista apostolilta: ”Tahdotteko tekin mennä pois?” (Joh. 6:67.)

Kristityt elävät maailmassa, mutta eivät maailmasta. Evankeliumi lupaa iankaikkisen pelastuksen, mutta kutsuu myös rakentamaan hyvää elämää jo tässä ajassa. Se ei sisällä yksityiskohtaista yhteiskuntamallia tai poliittista uudistusohjelmaa. Siksi on luonnollista, että kristittyjä toimii sekä maltillista oikeistoa, keskustaa ja maltillista vasemmistoa edustavissa liikkeissä. Evankeliumi asettaa kuitenkin rajat: omaa ylemmyyttä korostavat ajattelutavat ja toisia sortavat toimintatavat eivät kuulu kristityille, tulivatpa ne vasemmalta tai oikealta laidalta.