piispa Jari Jolkkosen kolumni Savon Sanomissa 28.8.2014

Myönteisen julkisuuskuvan vaaliminen ja kiillotus kuuluvat nykyisin jokaisen yhteisön toimenkuvaan. Yritykset ja yhteisöt vaalivat brändiä ja korostavat saavutuksiaan.

Tavallaan sen ymmärtää. Voidakseen toteuttaa tehtäväänsä poliitikko ja yritys tarvitsevat yleistä luottamusta. Pelkkä epäily väärinkäytöksestä voi nakertaa luottamusta niin, että toimintaedellytykset romahtavat. Pörssiyhtiön toimitusjohtajan tahaton lipsautus saattaa aiheuttaa yhtiölle miljoonatappiot.

Asialla on myös inhimillinen puoli. Ihmiselle on tärkeää tunne siitä, että voi kuulua kunniallisena pidettyyn työpaikkaan tai yhteisöön. Kun tapasin Talvivaaran kaivoksen työntekijöitä pian kipsisakka-altaan vuoto-onnettomuuden jälkeen, jotkut heistä kertoivat kätkevänsä firman asut auton takakonttiin heti portista ulos ajettuaan. Semmoisen media­ryöpytyksen jälkeen Sotkamon kylällä ei enää kehdannut kävellä Talvivaara-lippiksessä. Ei, vaikka työntekijä itse oli viaton.

Kun lestadiolaisessa herätysliikkeessä paljastui hyväksikäyttötapauksia, monet lestadiolaisäidit kertoivat pelkäävänsä lapsen viemistä koulun terveystarkastukseen, varsinkin jos lapsella sattui olemaan kaatumisesta johtuva arpi. Kielteisen julkisuuden takia monet kunnialliset lestadiolaisäidit ja -isät joutuivat kantamaan häpeää ja pelkäämään huostaanottoa, vaikka oma koti oli oikein hoidettu, täynnä rakkautta ja huolenpitoa.

On monia ymmärrettäviä syitä sille, miksi yritykset ja yhteisöt haluavat käydä kunniallisista toimijoista. Toisaalta imagon kouristuksenomaisessa kiillotuksessa on jotakin outoa ja alentavaa. Viime vuosina myös kirkkoon on luikerrellut jonkinlainen imagopuhe. Päätöksiä saatetaan yhä enemmän perustella sillä, miltä asian kuvitellaan näyttävän julkisuudessa.

Huolipuhetta kirkon julkisuuskuvasta käydään joskus niin totisella vakavuudella, että Vanha Vihtahousu varmaan nauraa partaansa. Voisin liittyä hihitykseen, ellen kuuluisi vastakkaiseen leiriin.

Media ja julkisuus on otettava huomioon realiteettina. Kirkko ei elä irrallaan tästä todellisuudesta. Totuudellinen tiedonvälitys on Jumalan palveluksessa silloin, kun se todella palvelee totuutta eikä vain toimittajan ennakkoluuloja tai kunnianhimoa. Tähän läpivalaisuun on kaikkien suostuttava, kirkonkin.

Mutta hyvää tahtova yritys tehdä kirkon sanomasta ja työstä jotenkin trendikästä sisältää monia ongelmia. Kaikenlaisessa imagon rakentamisessa tuppaa olemaan se vaara, että piirretty kuva irtaantuu todellisuudesta. Ennen pitkää valheellinen kupla puhkeaa, niin kuin pitääkin.

Muistelen, että jossakin sisäisessä asiakirjassa Kirkon tiedotuskeskukselle annettiin tehtäväksi kirkon myönteisen julkisuuskuvan rakentaminen. En tiedä, onko tehtävä enää voimassa. Mutta salaisesti säälin niitä, jotka näin epäteologista ja epärealistista tehtävää joutuivat hoitamaan.

Paradoksi ja ongelma on tämä: kirkolle on vaikeaa rakentaa myönteistä imagoa, koska se rakastaa ristiä ja häpeää. Iva kuuluu identiteettiin. Kirkon tavallaan kuuluu olla vieras ja vinoon katsottu.

On yllättävää, miten tämä ristin kantamisen identiteetti tulee esille niin monissa kristinuskon lähteissä eri vuosisadoilta. Jeesus lupaa seuraajilleen vainoa: ”Maailmassa te olette ahtaalla”. Paavalin mielestä sanoma ristille alentuvasta ja kärsimykseen suostuvasta Jumalasta kuulostaa juutalaista loukkaavalta ja kreikkalaisista hulluudelta.

Kirkkoisä Johannes Khry­sostomos varoitti 300-luvulla pappeja kuulijoiden mielistelystä: ”Papin on hallittava puhetaito, mutta ylenkatsottava ihmisten ylistyksiä. Jos pappi on kultakurkku, mutta kättentaputusten orja, kohtaa suuri vahinko sekä häntä itseään että kansaa. Sillä ylistyksiä kerjätessään hän pyrkii enemmän puhumaan kuulijoidensa mieliksi kuin heidän hyödykseen.”

Martti Luther liitti todellisen kirkon tuntomerkkeihin yllättävästi ristin eli vainon. Vuonna 1537 julkaisemassaan kirjoituksessaan hän väittää, että aidon ja alkuperäisenä säilyneen kirkon voi tunnistaa sakramenttien, Raamatun, julistuksen ja jumalanpalveluksen lisäksi myös ristin kantamisesta. Sillä hän tarkoitti, että tässä maailmassa todellista kirkkoa katsotaan aina vinosti ja vieroksuen. Tässä ajattelussa liian myönteistä julkisuuskuvaa olisi pidettävä epäilyttävänä.

Yksi vaikuttavimpia muistutuksia sisältyy virteen 164: ”Ja vaikka maailmassa on kirkko vieras niin, häväisty, haavoitettu, revitty uuvuksiin, sen pyhät vartiossa kuitenkin odottaa, yön valta milloin päättyy ja aamu aukeaa.”

Kirkossa on tietysti niitäkin, jotka haluavat itse sovittaa päällensä profeetan viittaa ja marttyyrin kruunua. Ehkä silloin on unohtunut tärkeä ero: Jeesus Kristus sanoi itseään loukkauskiveksi, mutta ei hän tarkoittanut, että kaikkien muiden pitää itsestä semmoinen tehdä. Karkea puhe ja tuomitseva asenne ei ole hurskautta, vaan huonoa käytöstä.

Uskonnottomat filosofit Julia Kristeva ja Jürgen Habermas ovat muistuttaneet, että sekulaarissakin yhteiskunnassa kirkoissa on kiinnostavaa juuri niiden toiseus. Vain alkuperäisinä ja omista lähtökohdistaan käsin niillä voi olla myönteistä annettavaa kulttuurillemme.

Se, että jatkuvasti murehtii, mitähän muut ajattelevat minusta tai meistä, ei ole erityisen hyvän itsetunnon merkki. Joka menee naimisiin ajan hengen kanssa, jää pian leskeksi. Toivon, että Kuopion hiippakunnan seurakunnissa tehdään kirkon työtä iloisesti ja hyvällä itsetunnolla, kirkon uskon innostamana ja lähimmäisen rakkauden koskettamana. Uskollisuus omalle kutsumukselle ja ihmisten palvelutyölle on vapauttavaa. Aitous tuottaa kestävämpiä hedelmiä kuin laskelmoiva mielikuvien rakentaminen.

Kirjoittaja on Kuopion hiippakunnan piispa.