Esitelmä Kuopion seurakuntien Nikea 1700 vuotta -juhlassa 26.10.2026

Nikean uskontunnustus on kristikunnan arvovaltaisin ja ekumeenisin, siis eniten kirkkoja yhdistävä kristillisen uskon tiivistelmä. Sitä käyttävät roomalaiskatoliset, ortodoksit, orientaaliortodoksit, idän assyrialaiskristityt, anglikaanit, luterilaiset, reformoidut ja niin edelleen. Sitä käytetään jumalanpalvelustunnustuksena ehtoollisliturgian edellä: ennen kuin vietetään ehtoollista ja osallistutaan pyhään sakramenttiin, tunnustaudutaan kirkon yhteiseen uskoon. Myös monet protestanttiset vapaakirkot pitävät sitä oikeana Jumalan sanan selityksenä, vaikka eivät käytä sitä säännöllisesti jumalanpalveluselämässään. Nikeaan liittyviin kirkkoihin kuuluu arvioilta 2,2–2,6 miljardia kristittyä.

Suomessa evankelis-luterilainen kirkko käyttää jumalanpalveluksessa ja kirkollisissa toimituksissa pääasiassa apostolista uskontunnustusta. Se on muotoutunut 200-luvun Roomassa kastetunnustukseksi. Sen sisältö vastaa Nikean tunnustusta, mutta historiallisista syistä sen käyttö rajoittuu lähinnä lännen kristikuntaan. Nikeaa käytetään suurina juhlapyhinä sekä diakonin, papin ja piispan virkaan vihkimissä.

Miten se syntyi?

Vuonna 325 noin 318 piispaa (tarkkaa lukua ei tiedetä) eri puolilta Rooman valtakuntaa kokoontui Nikeaan, nykyisen Turkin alueella, sopimaan kaikkia kristittyjä yhdistävän uskon tiivistelmästä. Samalla oli tarkoitus vetää rajaa siihen, kuka Jeesus Kristus on ja kuka hän ei ole. Samalla piti linjata, miten Isän ja Pojan välinen suhde tulisi ymmärtää. Tarkemmin sanottuna kysymyksiä oli monia ja ne olivat perustavia.

Mikä oli Kristus-uskon suhde juutalaisuuteen? Kristinusko omaksui juutalaisuuden pohjalta ehdottoman monoteismin – on vain yksi Jumala – mutta toisaalta kristittyjen pyhät kirjotukset ja liturgiset rukoukset puhuivat jatkuvasti Ylösnousseesta Jeesuksesta jumalallisena persoonana. Ovatko nämä käsityksen yhteensopivia vai ristiriidassa? Juutalaisuuden pohjalta eräät opettaja päätyivät siihen, että Jeesus oli vaikuttavilla kyvyillä varustettu persoona, mutta sellaisinakin vain ihminen.

Entä mikä oli Kristus-uskon suhde kreikkalaiseen eli hellenistiseen ajatteluun, erityisesti niin sanotun keskiplatonismin muotoihin. Monet hellenistit uskoivat yhteen jumaluuteen, vaikka olivatkin ei-juutalaisia. Näin perustavanlaatuisiin kysymyksiin oli pakko vastata. Tie Nikeaan oli vaikea, mutta sitä ei olisi voitu välttää.

Miksi piispat kokoontuivat Nikeaan juuri vuonna 325?

Aikaisempina vuosisatoina kristinusko oli elänyt vainottuna vähemmistönä. Oli liian vaarallista kokoontua. Monet Nikean piispoista kantoivat kidutuksen jälkiä kehossaan. Vainot olivat loppuneet vasta vuosikymmen aikaisemmin, kun keisari Konstantinus Suuri oli kokenut Kristus-näyn ja tehnyt Milanon ediktissä 313 kristinuskosta sallitun. Lännen hallitsijana aiemmin toimineena hänestä tuli 324 myös idän ja siten koko valtakunnan keisari. Hän kutsui nyt koolle kaikki Rooman valtakunnan piispat. Ainakin pari piispaa tuli valtakunnan ulkopuolelta Persiasta ja Skytiasta Mustanmeren pohjoispuolelta – kyse ei siis ollut vain Rooman imperiumin poliittisesta projektista. Rooman valtakunnan latinankielisistä länsiosista tuli vain viisi piispaa, suurin osa tuli kreikankielisestä itäosasta nykyisen Palestiinan, Syyrian ja Turkin alueelta, he lukivat Uutta testamenttia äidinkielellään ja tunsivat läpikotaisin sekä Raamatun että oman aikansa aatevirtaukset. Paavi ei osallistunut huonon terveyden vuoksi, mutta lähetti avustajansa, ja lopulta myös liittyi päätöksiin allekirjoituksellaan.

Nikean isät eivät aloittaneet tyhjästä. Heillä oli käytössään muun muassa Jerusalemissa ja Kesareassa käytetyt uskontunnustukset sekä Roomassa käytetty kastetunnustus, jonka sanamuoto vastaa pitkälle meidän tuntemaamme Apostolisena uskontunnustusta.

Nikea ei syntynyt helposti. Sen taustalla oli pitkä ja traaginen kamppailu. Vaikka kamppailu jatkui vielä ainakin vuoden 415 Khalkedonin kirkolliskokoukseen saakka, Nikea toi siihen perusratkaisun. Tämä perusratkaisu on osoittautunut hämmästyttävän kestäväksi. On käsittämätöntä, että kirkot, joihin kuuluu yli kaksi miljardia kristittyä eri puolilla maailmaa, liittyvät siihen yhä. On hämmästyttävää, että kristityt eri puolilla maailmaa kokevat sen omakseen ja tunnistavat siinä uskonsa.

Mitä Nikean uskontunnustus sanoo ja opettaa?

Ensiksi tunnustetaan usko ”kaikkivaltiaaseen” (kreik. pantokrator) Jumalaan. Jumala on yksi ja hän on maan ja taivaan, kaiken näkyvän ja näkymättömän luoja. Tämä sulkee pois esimerkiksi Markionin käsityksen. Hän edusti käsitystä, että Jeesuksen Isä on eri kuin Vanhan testamentin Jumala. Jälkimmäinen oli alhainen lurjus. Markionin ajattelu oli yhteydessä antisemitismiin. Kristinuskosta olisi tullut aivan erilainen, jos se olisi omaksunut käsityksen, että Vanhan testamentin Jumala on eri kuin Jeesuksen Isä.

Edelleen Nikean ensimmäinen lause sulkee pois muutkin gnostilaiset käsitykset, joiden mukaan alempiarvoinen jumaluus on luonut näkyvän todellisuuden, kun taas todellinen Jumala oli luonut vain näkymättömän todellisuuden. Tällaisen uskomuksen taustalla oli käsitys, että aineellinen maailma, materia, ja siis myös ihmisen kehollisuus on jotakin alempiarvoista, saastunutta ja pahaa. Tällöin pelastus on sitä, että näkymätön sielu vapautuu lumppuvaatteestaan. Nikean mukaan kristityt uskovat Jumalaan, joka on sekä näkyvän että näkymättömän Luoja, koko universumin Herra.

Toinen, Pojasta eli Jeesuksesta puhuva uskonkohta on pisin. Juuri Jeesuksen persoonasta tuolloin kiisteltiin. Libyalaissyntyinen pappi Areios (256–336) korosti Jumalan absoluuttista tuonpuoleisuutta ja ykseyttä: Jumala on olemukseltaan tuonpuoleinen ja jakamaton. Jos hän antaisi olemuksensa jollekin toiselle, hän olisi jakaantuva ja muutoksen alainen. Vaikka Areios oli kristitty ja tunsi kristittyjen pyhät kirjoitukset, tässä hän sovelsi nimenomaan kreikkalaista keskiplatonismia. Tästä hän päätyi ajatukseen, että Jeesus ei voi olla osa Jumalan olemusta. ”Hän on jumala vain nimeltään.” Tästä seurasi, että Jeesus oli luotu, ehkä korkeampi kuin ihminen, mutta kuitenkin alempi kuin Jumala. ”Oli aika, jolloin häntä ei ollut.”

Tästä syntyi 300-luvun alussa vaikea kiista kirkon sisällä. Arvostelijoiden mukaan Areioksen käsitys Jeesuksesta oli ristiriidassa kristittyjen pyhien kirjoitusten kanssa. Se näytti myös vetävän maton kristillisen pelastuskäsityksen alta, sillä jos Jeesus on luotu, hän on jollakin tavoin osallinen myös langenneisuudesta tai ainakin katoavaisuudesta. Tällainen hahmo ei voi lunastaa ihmiskuntaa. Areioksen arvostelijoihin kuulunut Aleksandrian piispa Aleksanteri kutsui koolle ensin pappinsa ja sitten Egyptin ja Libyan piispat. Sadasta piispasta 80 äänesti Areioksen opin torjumisen puolesta, ja tämä pakeni Kesareaan. Kuitenkin hänellä oli myös kannattajia.

Nikean uskontunnus on selvästi anti-areiolainen. Tunnustuksen mukaan Jeesus on ”tosi Jumala, tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, samaa olemusta kuin Isä”.

Jos Areios kielsi Jeesuksen tosi jumaluuden, toisaalta jotkut kielsivät Jeesuksen tosi ihmisyyden. He pitivät Jeesusta vain valepukuisena ihmisenä, jolla on jonkinlainen eetteriruumis. Tällaisen käsityksen taustalla oli myös kreikkalainen antropologia, jossa ruumiillisuutta pidetiin niin pahana ja saastaisena, ettei Jumalan majesteetin kunnialle sopinut ”tulla lihaan” eli syntyä ihmiseksi. Myös tämä käsitys asetti vaakalaudalle inkarnaation ja kristillisen pelastuskäsityksen. Jos Jumala ei ole syntynyt ihmiseksi, siitä näytti seuraavan, että silloin ihmissukua ei myöskään ole lunastettu.

Tämä käsitys torjutaan Nikean uskontunnustuksessa, kun sen mukaan Jeesus ”meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista ja tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi”. Jeesuksesta sanotaan, että hän todellisesti, siis meidän ihmisten tavoin, kärsi, kuoli ja haudattiin. Myös lopussa oleva viittaus ”odotamme kuolleiden ylösnousemusta” tai apostolisen uskontunnustuksen vielä konkreettisempi ”uskon ruumiin ylösnousemisen” edellyttää käsityksen, että Jeesus on tosi ihminen ja että hän on tullut pelastamaan koko ihmisen, siis sielun, ruumiin ja hengen.

Nikean uskontunnustuksen Kolminaisuutta koskeva kohta päättyi ilmaukseen ”Ja Pyhään Henkeen”. Tuolloin ei ollut tarvetta kuvata tarkemmin kirkon uskoa Pyhään Henkeen, vaikka jo tunnettiin Pyhän Hengen jumaluuden kieltävä käsitys. Noin 50 vuotta myöhemmin tämä kohta sai jatkoa Konstantinopolin kirkolliskokouksessa, jossa muotoiltiin, että ”me uskomme Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään, joka lähtee Isästä ja jota Isän ja Pojan kanssa palvotaan ja joka on puhunut profeettojen kautta.” Viimeksi mainittu viittaa siihen, että kristityt omaksuivat myös Heprealaisen Raamatun pyhäksi kirjakokoelmakseen. Pyhä Henki on puhunut jo ennen Jeesusta ja apostoleja Vanhan testamentin profeettojen kautta.

Lopuksi Nikea puhuu Pyhän Hengen hedelmistä eli kirkosta, kasteesta ja iankaikkisesta pelastuksesta. Kirkko on yksi eli jakamaton, pyhä eli Jumalan kirkko, katolinen eli yleismaailmallinen ja kaikkialle levinnyt (eikä nationalistinen projekti) ja apostolinen eli apostolien opin ja julistuksen varaan rakentuva.

Kaste on vain ”yksi”, sitä ei toisteta. Ja kaste toimitetaan ”syntien anteeksiantamiseksi” – Pietarin helluntaisaarnasta tuleva ilmaus.

Nikea päättyy toivon näköaloihin. Kristittyinä odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää. Kuolema ei ole piste, vaan kaksoispiste. Sen jälkeen seuraa uusi elämä Jumalan luona taivaassa. Pelastus ei koske vain sielua, vaan koko ihmistä ja itse asiassa koko luomakuntaa.

Mitä tarkoituksia Nikean uskontunnustus palvelee?

Nikean tunnustus on ennen kaikkea kiitoshymni. Se on tunnustuksen muotoon puettu kiitoslaulu, jossa kiitetään kolmiyhteistä Jumalaa kaikista hänen lahjoistaan. Juuri siksi se lausutaan tai lauletaan yhteisessä jumalanpalveluksessa. Nikea kertoo siitä, että kolmiyhteinen Jumala on itsensä lahjoittava rakkaus. Luther kiteyttää tämän osuvasti Isossa Katekismuksessaan: ”Isä antaa meille koko luomakunnan, Kristus koko työnsä ja Pyhä Henki kaikki lahjansa.” Tässä mielessä Nikean uskontunnustukseen sisältyy itse evankeliumi, ilosanoma Jumalan itsensä lahjoittavasta rakkaudesta.

Nikea on myös opasviitta. Se on tiivistelmä kristittyjen Raamattuun perustuvasta uskon sisällöstä. Kuka tahansa haluaa perehtyä kristilliseen uskoon, se käy kätevästi perehtymällä Nikean uskontunnustukseen. Juuri siksi se kehitettiin palvelemaan kasteopetusta. Kun yhä uusia ihmisiä kiinnostui kristinuskosta ja halusi tulla kasteen kautta kristityiksi, kasteen edellä järjestettiin katekumenaattiaika, jolloin kristilliseen uskoon perehdyttiin Nikean uskontunnustuksen kautta. Sama toteutuu myös rippikoulussa, vaikka Suomessa pohjana onkin pedagogisista syistä vähän lyhyempi Apostolinen uskontunnus.

Nikea on myös taistelulippu, joka yhdistää kristittyjä ja jonka ympärille he ovat järjestäytyneet erityisesti vainojen aikana. Esimerkiksi Idän Assyrian kirkon kristityt ovat joutuneet vuosisatojen ajan manikealaisten, zarathustralaisten ja islamilaisten vallanpitäjien väkivaltaisten sortotoimien alle. Niiden keskellä Nikea on yhdistänyt ja auttanut säilyttämään oman identiteetin halki vuosisatojen, myös vaikeina aikoina.

Nikea on myös rajapyykki. Se osoittaa positiivisesti keskukseen eli kolmiyhteiseen Jumalaan, mutta myös sulkee pois sen kanssa ristiriitaiset opetukset ja väärät opettajat. Jos Jeesus sanoo olevansa tie, totuus ja elämä, ja ainoa tie Jumalan yhteyteen, silloin kaikki opit ja opetukset eivät voi olla sopusoinnussa hänen evankeliuminsa kanssa.

Suomessakin diakonian, papin ja piispan virkaan vihittävä tunnustaa aina ensin Nikean uskon ja sen jälkeen häneltä kysytään: tahdotko Jumalan armon avulla ”pysyä” tässä kirkon uskossa. Siihen sisältyy myös lupaus olla edistämättä sen kanssa ristiriidassa olevia oppeja. Nikean funktio rajapyykkinä käy ilmi vaikkapa uskontunnustuksen perään sisällytetystä anateemasta eli oppituomiosta, jossa torjutaan areiolainen käsitys Jeesuksesta. ”Ja Pyhään Henkeen. Mutta ne, jotka sanovat ’oli aika jolloin häntä ei ollut’ tai ’häntä ei ollut ennen syntymäänsä’ tai että hän ’tuli olevaksi ei-olevasta’ tai että Jumalan Poika on eri hypostaasia (hypostasis) tai olemusta (ousia) kuin Isä tai että hän on muuttuva tai vaihteleva – ne katolinen ja apostolinen kirkko tuomitsee.”

Millaisia vastaväitteitä voidaan esittää Nikean uskontunnustusta vastaan ja miten niihin voidaan vastata?

Pinnallisen ja populistisen tulkinnan mukaan kyse oli vain sanamuotoihin liittyvästä saivartelusta. Tästä ei ollut kyse. Sanamuotojen taustalla oli perustavanlaatuisia kysymyksiä: miten Isän ja Pojan suhde oli ymmärrettävä. Jos kristityt rukoilevat Jeesusta ”kuten Jumalaa rukoillaan”, eikö se ole ristiriidassa juutalaisuuteen kuuluvan ehdottoman monoteismin kanssa? Mikä oli kristinusko suhde juutalaisuuteen ja kreikkalaiseen filosofiaan?

Kyynisen tulkinnan mukaan kyse oli vain keisari Konstantinuksen poliittisesta projektista, jolla hän halusi saada valtakunnan rivit suoriksi ja alistaa kirkon piispoineen valtansa alle. Tässä väitteessä on monta ongelmaa. Keisari osallistui aktiivisesti keskusteluihin, mutta hänellä oli vain läsnäolo- ja puheoikeus, ei äänioikeutta. Kristinusko erosi huomattavasti roomalaisesta sotilasetiikasta ja sopi erittäin huonosti keisarin valtapyyteiden pönkittäjäksi. Nikean usko alistaa keisarin Kristuksen alle. Toisin ajattelivat tappion kärsineet areiolaiset: heidän mukaansa Jeesus oli eräänlainen puolijumala, ja tätä sovellettiin politiikkaan ajattelemalla, että Kristus hallitsee vain kirkossa, kun taas maallisessa valtiossa hallitsee keisari. Areiolaisuuden pohjalta päästiin siis keisarin maallista rajatonta valtaa pönkittävään valtiokirkollisuuteen, jota nykyisin muistuttaa Venäjän tilanne – sitä ilmentää patriarkka Kirillin lännessä saama nimi ”Putinin alttaripoika”. Sen sijaan Nikeassa voittanut ortodoksia korosti, että keisari on Kristuksen palvelija ja alamainen. Hallitsijan alamaisuus Kristukselle ilmaistiin esimerkiksi Britannian kuninkaan Charlesin kruunajaisissa. Ne alkoivat pienen pojan tervetulotoivotuksella: ”Me, Jumalan kuningaskunnan lapset, toivotamme teidät tervetulleeksi Kuninkaiden Kuninkaan nimissä”. Tähän tuleva kuningas vastasi: ”Hänen nimessään olen tullut, en palveltavaksi, vaan palvelemaan.”

Kyynistä tulkintaa voidaan testata myös idän assyrilaiskristityillä. Sain vierailla syyskuussa Irakin Erbilissä, jossa tapasin arameaa, siis Jeesuksen äidinkieltä puhuvia assyrilaisia ja kaldealaisia kristittyjä. Nikean konsiilin aikaan he eivät olleet osa Rooman valtakuntaa, vaan kuuluivat Persiaan. Itse asiassa he eivät ole koskaan kuuluneet Rooman valtakuntaan, eivätkä koskaan olleet Rooman keisarin tai Rooman paavin tai edes Konstantinnopolin patriarkan alaisia. Ja silti he omaksuivat Nikean uskontunnustuksen, eivät poliittisesta painostuksesta, vaan siksi, että he tunnistivat siinä oman uskonsa, yhden, pyhän, apostolisen ja katolisen kirkon uskon.

Platonistisen tulkinnan mukaan Nikeassa kristinusko meni pilalle, kun monimutkainen hellenistinen filosofia syrjäytti seemiläisen ja siten ”alkuperäisenä” pidetyn Jeesuksen yksinkertaisen opin. Tätä rappioteoriaa ovat edustaneet lähinnä jotkut konservatiiviset protestantit ja liberaalit eksegeetit. Perusteena on käytetty sitä, että Isän ja Pojan suhde ratkaistiin Uuden testamentin terminologian sijasta kreikkalaisesta filosofiasta otetulla käsitteellä ”samaa olemusta”: Jumalan Poika on ”samaa olemusta” (lat. consubstantialis, kreik. homoousios) kuin Isä Jumala.

Tätä termiä päädyttiin käyttämään tietoisesti, sillä asiaa ei kyetty tyydyttävästi ratkaisemaan Uuden testamentin terminologian avulla. Martti Luther ymmärsi tämän. Hän vastusti intohimoisesti sitä, että keskiajalla Kristuksen evankeliumia ryhdyttiin selittämään pakanallisen Aristoteleen filosofian eli kreikkalaisen substanssimetafyysiikan avulla – tämä oli oikeastaan koko reformaation syntysyy. Luther kuitenkin näki terävästi, että Nikeassa ei ollut kyse hellenistisen filosofian omaksumisesta, vaan päinvastoin siitä erottautumisesta, siis kristinuskon omaleimaisuuden ja apostolisen uskon puolustamisesta hellenististä rationalismia vastaan. Se oli Areios, joka yritti valjastaa Kristus-uskon keskiplatonismin ykseysajattelun pakkopaitaan. Se oli hän, joka otti lähtökohdakseen kreikkalaisen platonismin ja siksi katsoi, että Jeesus ei voi olla jumalallinen persoona, siis samaa olemasta kuin Isä.

Tälle on sukua höyläpenkkitulkinta, jonka mukaan Nikeassa Jumala pantiin keinotekoiseen höyläpenkkiin, yritettiin määritellä käsittein ja siten vangita inhimillisiin sanoihin. Tämäkin tulkinta on myöhempi ja virheellinen. Asia oli päinvastoin. Nikean isät eivät halunneet ”määritellä” Jumalaa tyhjentävästi. He lähtivät Raamatun kielestä. Uudessa testamentissa puhutaan koko ajan kolminaisuuden kielellä. Matteuksen lähetyskäskyssä Jeesus sanoo: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Markuksen evankeliumin alussa oleva kuvaus on kuin kolminaisuuden ikoni: taivaasta kuuluu Isän ääni, Poika kastetaan ja Pyhä Henki laskeutuu hänen päälleen. Näitäkin vanhempia ovat esimerkiksi Paavalin kirjeiden tervehdykset. ”Herramme Jeesuksen Kristuksen armo, Isän Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon teidän kanssanne.”

On selvää, että koulutetut, omilla aivoillaan ajattelevat kristityt rupesivat pohtimaan, miten Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen suhde voidaan ymmärtää ja ilmaista uskottavalla tavalla. Tähän pakotti myös lähetystehtävä, sillä ulkopuoliset pitivät ajatusta siitä, että Jumala on yksi, mutta kuitenkin kolme, ristiriitaisena ja loogisesti mahdottomana. Loogisesti se onkin ristiriitainen.

Mutta uskon silmä näkee toisin. Fides habet oculos suos, sanoi Augustinus myöhemmin. Tämä suhde onnistuttiin ilmaisemaan sanomalla, että Jumalalla on yksi jumalallinen olemus (una substantia), mutta kolme persoonaa (tres personae). Ilmaisu on peräisin jo sata vuotta aikaisemmin eläneeltä kirkkoisä Tertullianukselta. Tällä nimenomaan ei haluttu määritellä Jumalaa eikä alistaa häntä ihmisperäisen logiikan pakkopaitaan, vaan päinvastoin varjella hänen majesteettinsa salaisuutta.

Samaa koskee Jeesuksen persoonan salaisuutta. Nikean isät sanoivat ”ei” kreikkalaiselle rationalismille ja ”kyllä” Kristuksen salaisuutta ja ainutlaatuisuutta korostavalle Uuden testamentin kielelle.

Nikean uskontunnustus on kestänyt aikaa. Jo 1700 vuotta kristityt ovat tunnistaneet siinä uskonsa tiivistelmän. Nikean uskontunnustus ilmaisee kristillisen uskon eli kirkon opin myös tulevina vuosisatoina. Yritykset muuttaa sitä tai korvata se omilla yksilöllisillä versioilla tulevat kuihtumaan pois. Kirkon tehtävä on kuunnella sen sisältöä, kiittää sen sanoin, kuuluttaa siihen sisältyvää ilosanomaa maailmalle ja välittää se alkuperäisenä tuleville sukupolville.