Kolumni Savon Sanomissa 8.11.2021

Suomessa ei ole kirkkovaltiota eikä valtiokirkkoa. Herralle kiitos! Sellainen olisi vahingollinen kirkolle. Valtiokirkolla tarkoitetaan järjestelmää, jossa kirkko on osa valtion hallintoa. Tällainen malli on esimerkiksi Tanskassa, jossa kirkon ylintä päätösvaltaa käyttävät ministeri ja hallitus. Malli on kirkon itsenäisyyden kannalta kauhistuttava. Jostakin syystä tanskalaiset ovat siihen tyytyväisiä. Suomessa vastaava järjestelmä vallitsi 1800-luvulla. Ruotsin vallan aikana kirkon ylintä valtaa käytteli kuningas. Kun Venäjä liitti Suomen itseensä, tilanne muuttui molemmille kiusalliseksi, sillä ortodoksinen tsaari joutui päättämään vierasuskoisen kirkon asioista.

Siksi valtiokirkkojärjestelmä purettiin 1870. Kirkon asioiden hoito siirrettiin keisarilta ja senaatilta kirkon omalle toimielimelle, kirkolliskokoukselle. Kirkko vapautui valtion holhouksesta. Projektin vei loppuun 1923 uskonnonvapauslaki.

Valtiokirkkoa vastaan taistelevat sotivat siis 1800-luvulla kuollutta kummitusta vastaan. Keskustelua käydään usein epätarkasti ja ennakkoluuloisesti. Tyyppiesimerkistä käy Ylen toimittajan Merja Sannikkan ohjelma parin viikkoa sitten. Ohjelman ennakkoblogi sisälsi monia väärinkäsityksiä. Esimerkiksi uskonrauhan rikkomista koskevalla rikoslain säännöksellä (17:10 §) ei säädellä valtion ja evankelis-luterilaisen kirkon suhdetta. Eikä kirkko ole osapuoli nykyisessä uskonnonopetuksessa. Oppiaineesta päättää suvereenisti valtio. Vähemmistökirkot ja -uskonnot ovat tyytyväisiä nykyiseen oman uskonnon opetuksen malliin. Sannikkan huolestuneessa moitteessa ”uskonto ympäröi lapset” kaikuu uskontofobia.

Itse ohjelmaan Sannikka oli järjestänyt 3 vastaan 1 -asetelman. Nykymallia arvostelleet vapaa-ajattelija Esa Ylikoski ja ekonomisti Heikki Pursiainen saivat kumpikin neljä minuuttia yksinpuheluun. Niiden epätarkkuuksiin hän ei puuttunut. Kun tuli piispa Teemu Laajasalon vuoro puhua, Sannikka keskeytteli, kiisti, vähätteli ja teki itsestään väittelyn osapuolen. Oma agenda jyräsi alusta loppuun.

Suomessa on kaksi kytköstä valtion ja kirkon välillä. Kirkkoon kuuluvien 3,8 miljoonan suomalaisen jäsenmaksu kerätään verotuksella, mistä valtio veloittaa kirkkoa 18 miljoonaa euroa vuodessa. Kyse ei ole pakkoverosta kaikille, vaan jäsenmaksusta. Se kerätään vain kirkkoon kuuluvilta. Toinen kytkös on eduskunnan hyväksymä kirkkolaki, jolla säädetään kirkon ulkoisesta järjestysmuodosta. Lailla turvataan kirkon hallinnon läpinäkyvyyttä ja 3,8 miljoonan seurakuntalaisen ja 20 000 työntekijän perusoikeuksia. Kirkon opista eduskunta ei päätä.

Nykymallista sopii keskustella. Toivon, ettei sitä tehdä nitistyshaluisesti. Pakkouskonto tai pakkouskonnottomuus eivät kuulu länsimaiseen demokratiaan. Nykymalli turvaa uskonnonvapautta verrattain hyvin.