Kristinusko kiitollisuuden kulttuurina

Kun taiteilija Vesa-Matti Loiri toimitti kuolinvuoteeltaan managerinsa kautta viimeisen viestinsä julkisuuteen elokuussa 2022, olisi luullut, että viestissä puhutaan kivusta, surusta ja luopumisen tuskasta. Eihän ole epäilystäkään, että niiden keskellä kahden syövän runtelema taiteilija oli jo pitkään elänyt.

Kipujen sijasta viestissä puhutaankin kiitollisuudesta: ”Loiri koki kiitollisena eläneensä eriskummallisen ja täyden elämän.” Lisäksi viestissä lähetetään terveisiä: ”Kuolinvuoteeltaan Vesa-Matti Loiri halusi kiittää vielä kaikkia läheisiä, ystäviä ja työtovereita sekä erityisesti koko Suomen kansaa kaikesta kokemastaan.”

Viimeisestä viestistä käy ilmi myös, että taitelija uskoi kuoleman jälkeiseen elämään, mutta tässä meitä kiinnostaa erityisesti se, miksi kuolinvuoteelta ja kipujen keskeltä voi nousta kiitos.

Miten se on mahdollista? Mistä kiitollisuudessa on kyse?

Omat silmäni kiitollisuuden psykologiselle ja teologiselle merkitykselle avautuivat kirkolliskokouksen perustevaliokunnan kahden päivän kokouksessa espoolaisessa leirikeskuksessa elokuussa 2020. Valiokunnan jäsen, dosentti Erkki Koskenniemi kertoi aamuhartaudessa, kuinka hänelle läheisen kristillisen kansanopiston hengellinen elämä rakentuu kiitollisuuden kulttuurille.

Ihminen on uppiniskainen, sokea näkemään elämän hyvyyttä, herkkä keskittymään siihen, mitä häneltä puuttuu, Koskenniemi lasketteli lempeän ironisesti (ja sisällytti kuvaukseen tietenkin myös itsensä) . Koskenniemen mukaan kansanopiston spiritualiteetti haastaa tämän sisäisen ankeuttajamme vyöryttämällä kiitospsalmien, kiitosvirsien, rukousten ja raamatuntekstien voimasanoissa ihmisen silmien eteen jatkuvasti sitä hyvää, mitä elämä tihkuu ja mitä Jumala lahjoittaa.

Tämän olisi pitänyt olla minulle, liturgian tutkijalle ja rakastajalle, itsestään selvää. Mutta vasta tuo yksinkertainen aamuhartaus avasi kunnolla silmäni. Se johti tutkimusmatkalle kiitollisuuteen.

Tässä kirjoituksessa esitän kaksi väitettä ja yhden kysymyksen.

  1. Uusimman psykologisen tutkimuksen mukaan kiitollisuudella on hämmästyttävä voima ja vaikutus ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, siis fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin sekä moraaliseen kehitykseen.
  2. Teologisesta näkökulmasta kiitollisuus on aivan erityisesti kotonaan kristinuskossa, sen hengellisessä elämässä, liturgisessa kielessä, kosmisessa maailmankuvassa ja arkisessa elämänmuodossa.
  3. Näistä teeseistä voi tehdä useita soveltavia johtopäätöksiä, ja yksi jatkokysymyksistä on tämä: voisiko kristillisen uskon vastaus ympäristökriisiin olla ilmastoahdistuksen sijasta kiitollisuus luomakunnasta?

Ensin on pohdittava, mitä moderni psykologinen tutkimus sanoo kiitollisuudesta. Matkakumppanina tällä matkalla käytän amerikkalaisen psykologin Robert A. Emmonsin tutkimuksia. Monet pitävät häntä tämän hetken johtavana kiitollisuuden tutkijana maailmassa. Heitä tosin ei taida olla kovin paljon: kiitollisuus on psykologiassa pitkään laiminlyöty, mutta nykyisin nouseva tutkimuskohde.

 

Kiitollisuus syntyy ulkopuolelta ja ilmaiseksi saadusta lahjasta

Kiitollisuutta ei ole helppo määritellä – itse asiassa se pakenee määritelmiä. Silti se on totta ja olemassa. Siksi on mielekästä yrittää kuvata sen keskeisimpiä tuntomerkkejä.

Kiitollisuus on asenne, mutta myös enemmän: sillä tarkoitetaan esimerkiksi tunnetta, mielialaa, moraalista hyvettä, tapaa, motiivia ja persoonallisuuden piirrettä. Laajimmin ymmärrettynä se on kokonainen elämäntapa. Tähän viittaa saksalaisamerikkalainen kulttuurihistorioitsija Johannes Alexander Gaertner: ”Kiitollisuudesta puhuminen on miellyttävää, kiitollisuuden osoittaminen on ylevää, mutta kiitollisuudessa eläminen on taivaan kosketus.” Tässä kirjoituksessa yritän pitää mielessäni myös tätä laajinta merkitystä.

Kiitollisuutta voi kokea materiaalisesta (joululahja, uusi koti) tai immateriaalisesta asiasta (ylennys, pelastuminen). Psykologisesti ymmärrettynä täysi kiitollisuus koskettaa kokonaisvaltaisesti koko ihmistä: sydäntä, päätä ja tahtoa. Tunnistan, että olen saanut jotakin lahjaksi. Ymmärrän, että tuo lahja on jotakin hyvää. Arvostan lahjan antajan hyväntahtoisuutta minua kohtaan. Tällainen kokemus herättää lähes väistämättä myös tahdon: haluan ilmaista kiitollisuuteni saadusta lahjasta ja, jos mahdollista, vastata tuohon hyvyyteen vastavuoroisesti. Tämä tulee esille vaikkapa Senecan aforismissa: ”Se, joka ottaa vastaan lahjan kiitollisuudella, on jo maksanut takaisin ensimmäisen erän.”

Voimme olla kiitollisia esimerkiksi toiselle ihmiselle, luonnolle, eläimille, Jumalalle ja niin edelleen. Emme kuitenkaan itsellemme, sillä tällöin on tapana puhua tyytyväisyydestä: toimin oikein, tein hyvin, olen siis tyytyväinen itseeni (ainakin tässä ja tuossa asiassa).

Ehkä kaikkein ratkaisevinta kiitollisuuden psykologisessa määrittelyssä on sen kaksi tuntomerkkiä. Kiitollisuus edellyttää sen tiedostamista, että 1) olen saanut jotakin hyvää ulkopuoleltani, siis joltakin toiselta tai toisilta, ja että 2) olen saanut jotakin hyvää lahjaksi, siis ilmaiseksi. Nämä sisäänrakennetut taustaehdot käyvät sattuvasti ilmi kiitollisuutta tarkoittavasta englannin termistä gratitude, joka tulee latinan armoa tai suosiota (gratia) ja ilmaista (gratis) tarkoittavista sanoista. Psykologian ja teologian kieli alkavat ojentaa kättä toisilleen.

Edellisistä kohdista ensimmäinen – saan jotakin hyvää ulkopuolelta – edellyttää, että tunnistan mieleni ulkopuolisessa maailmassa hyviä toimijoita, joilla on minua kohtaan hyvä tahto. Näen maailman myönteisenä tai ainakin jossakin määrin hyvänä paikkana, joka voi tarjota minulle – monista aidoista vastoinkäymisistä huolimatta – jotakin aitoa hyvää.

Tästä seuraa käänteisesti, että ihmisen, joka näkee maailman korostetusti ankeana paikkana, murheenlaaksona, juonittelujen ja sortovaltojen taistelukenttänä, on vaikea kokea aitoa kiitollisuutta. Vallankumoukset nousevat pöyristymisen, epäluulon, katkeruuden ja vihan kokemuksesta, harvemmin ilosta ja kiitollisuudesta. Katkeroituneen oikeustaistelijan, jonka puheessa korostuvat minun oikeuteni ja jonka mielenmaisemassa ihmiset jaetaan sortajiin ja sorrettuihin, on vaikea kokea kiitollisuutta sanan täydessä merkityksessä.

Toiseksi kiitollisuus edellyttää psykologisesta näkökulmasta myös siihen havahtumista, että saan jotakin hyvää lahjaksi, ilmaiseksi. En voi vaatia lahjaa. Se ei ole minun oikeuteni. Saan sen ilmaiseksi. Minulle tapahtuu tai minulle annetaan jotakin hyvää, joka ei perustu minun oikeuksiini, minun ansioihini, minun ominaisuuksiini, minun saavutuksiini, vaan jonkun toisen hyvään tahtoon minua kohtaan. Tämä hyvä tahto ilmenee lahjassa, joka minulle annetaan.

Tämä puolestaan edellyttää nöyryyttä. Ylpeän on vaikea olla kiitollinen. Länsimainen kulttuuri korostaa itseriittoisuutta. Erityisesti länsimaiseen ja aivan erityisesti amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluva cowboy-miesten mielenmaisema ihannoi omia polkuja kulkevaa arkkityyppiä, joka pärjää omillaan, ei tarvitse apua eikä ole riippuvainen kenestäkään – mitäpä syytä hänellä on olla kiitollinen yhtään kenellekään?

On oikein pyrkiä pitämään huolta itsestään, mutta tällaisen itseriittoisen Marlboro-miehen maailmassa ei tahdo löytyä paikkaa kiitollisuudelle. Hieman samoin ajatteli filosofi Aristoteles. Hän ei listannut kiitollisuutta hyveeksi, koska piti sitä heikkoutena ja suurisieluisuuden kanssa yhteensopimattomana. Suurisieluinen oli hänen mukaansa näet itseriittoinen, joka ei halua olla velkaa kenellekään.

Tarkkaan ottaen kiitollisuus on haastavaa meille kaikille. Otamme asiat varmistettuina. Varsinkin hyvinä aikoina pidämme elämäämme kannattelevia asioita, kuten terveyttä, työpaikkaa, ystäviä, yhteiskuntarauhaa tai jopa elämää, itsestään selvyyksinä. Meillä on korkeat odotukset: kun jokin elintaso tai etuudet on saavutettu, pidämme niitä lopullisesti meille kuuluvina. Emmekä tyydy niihin, vaan huomaamme, mitä meiltä puuttuu. Ja haluamme lisää.

Meillä on myös taipumus pitää itseämme ansiollisina siinä mielessä, että ajattelemme ansainneemme saamamme hyvän. Bart Simpsonin ruokarukous on tästä humoristinen esimerkki: ”Rakas Jumala, olemme maksaneet tästä kaikesta muonasta, joten kiitti ei-mistään, thanks for nothing.” Bart on osittain oikeassa: hyvän eteen pitää itsekin ponnistella. Töissä pitää käydä, elanto hankkia ja elintarvikkeista valmistaa ateria. Mutta nuori Bart ei näe isoa kuvaa, sillä suurin osa hyvästä vain tipahtaa syliimme. Se on hyvää, jota emme ole itse aiheuttaneet tai ansainneet. Saksalainen teologi Dietrich Bonhoeffer voi auttaa Bart Simpsonia ymmärtämään tämän: ”Arkielämässä emme useinkaan tajua, että saamme lahjaksi paljon enemmän kuin voimme antaa. Vain kiitollisuuden kautta elämästä tulee rikasta.”

Kiitollisuus johtaa muutokseen. Jos tunnistamme jonkun hyvän ja olemme siitä aidosti kiitollisia, se synnyttää sisäisellä logiikalla lähes väistämättä vastarakkauden, halun antaa vastalahja tai jakaa hyvää eteenpäin toisille. Siksi aito kiitollisuus esimerkiksi luonnon hyvyydestä ja kauneudesta ei voi johtaa luonnon riistämiseen, vaan sen suojeluun. Aito kiitollisuus ei sano ”tämä lampi on täynnä kalaa ja niinpä riistokalastan sen tyhjäksi”. Tätä sanotaan ahneudeksi. Aito kiitollisuus sanoo ”tämä lampi on täynnä kalaa, kiitos siitä, ja niinpä haluan pitää huolta siitä, että se on täynnä kalaa myös jatkossa”.

 

Kiitollisuuden järisyttävät seuraukset

Erityisen vaikutuksen minuun tekivät tutkimukset, joissa Emmons kuvaa kiitollisuuden vaikutuksia ihmisen kokonaisvaltaiselle elämälle. Ensinnäkin kiitollisuus on jonkinlainen ihmiskunnan moraalinen muisti. Opetamme kiitollisuuden asennetta lapsillemme aina, joko heikommin tai vahvemmin. Mitä vahvemmin, sitä paremmat eväät se antaa lapsille.

Kiitollisuudella on monia emotionaalisia, fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia hyötyjä. Hämmästyttävää kyllä, kiitollisilla ihmisillä on tilastollisesti vähemmän sairauksia. Heillä on myös parempi resilienssi ja he selviävät sairauksista nopeammin. He suhtautuvat keskimääräistä optimistisemmin tulevaisuuteen. Kiitollisuus on siten yhteydessä toivon asenteeseen: kun pelko odottaa tulevaisuudelta pahaa, toivo odottaa siltä hyvää. Näin se emergoi hyvää eli mahdollistaa myönteisen onnistumisen kierteen syntymistä ihmisen elämässä.

Kiitollisuus sitoo ihmisiä yhteen. Se ei siis ole merkityksellinen vain yksilön hyvinvoinnin kannalta, vaan myös sosiaalisesti. Siihen on rakennettu sisään havainto, joko tietoinen tai tiedostamaton, että kuulumme yhteen ja tarvitsemme toisiamme. Tästä seuraa yleinen kiitollisuus toisista ihmisistä, mikä taas vahvistaa vastavuoroisuutta: kiitolliset tuntevat keskimääräistä enemmän yhteyttä toisiin, heillä on vahvempia ihmissuhteita ja he käyttäytyvät altruistisemmin muita kohtaan. Uskontotieteilijä Fredrick Strengin mukaan “kiitollisuuden asenteessa ihmiset tunnistavat, että he kuuluvat yhteen jollakin mystisellä tavalla, jota ei voi tyhjentävästi määritellä fysiikan laeilla, vaan joka on osa laajempaa kontekstia ja transsendenssia.”

 

Kiitollisuus ei ole eristetty kokemus, vaan siihen liittyy monia muita myönteisiä tunteita: esimerkiksi myötätuntoa, iloa, rakkautta, anteeksiantamusta, innostusta ja toivoa. Se antaa energiaa – kiitollinen selviää keskimääräistä paremmin arkipäivän stressistä. Vastaavasti se suojelee kielteisiltä ja kuluttavilta tunteilta, kuten katkeruudelta, kateudelta, vihalta ja ahneudelta. Aivan erityisesti kiitollisuus suojelee masennukselta. Masennuksesta kärsivien yhtenä terapiamuotona on alettu käyttää kiitospäiväkirjan pitämistä, jolloin potilas kirjaa sovitun aikajakson ajan asioita, jotka ovat hyvin ja joista hänellä on perusteltu syy olla kiitollinen. Monissa tutkimuksissa hoitovaste on osoitettu vahvaksi.

Kiitollisuus on portti kokonaisvaltaisen onnellisuuden ja ilon kokemukseen. Tällä on puolestaan monia vaikutuksia. Tutkimusten mukaan subjektiivinen onnellisuus esimerkiksi tukee immuunijärjestelmää ja laskee verenpainetta. Onnelliset ovat keskimääräistä avuliaampia, itsevarmempia ja luovempia. Heillä on tilastollisesti vahva itsekontrolli ja hyvä selviytymiskyky kivuista, sairauksista ja vastoinkäymisistä. Onnellinen työntekijä on tuotteliaampi ja tehokkaampi ja tekee parempaa jälkeä myös laadullisesti. Hänellä on enemmän ystäviä ja parempi sosiaalinen tuki. Onnellisuuden kokemus auttaa tekemään parisuhteesta tyydyttävämmän ja pitkäkestoisemman.

Psykologiassa tutkitaan erityisesti pitkäikäisyyttä ja varallisuutta. Eräiden tilastollisten tutkimusten mukaan tupakointi voi lyhentää kuusi vuotta elämää, onnellisuus voi pidentää sitä yhdeksän vuotta. Outoa ja kenties arveluttavaa, mutta sanotaan tämäkin: erään tutkimuksen mukaan onnelliset opiskelijat ansaitsevat vuodessa 25 000 dollaria tyytymättömiä enemmän. Mikä on syy ja mikä seuraus? Luultavasti kiitollisuus ja onnistuminen ruokkivat toisiaan ja tönivät toisiaan eteenpäin.

 

Kiitollisuus ei sulje pois kärsimystä eikä ole peritty ominaisuus

Olen aikaisemmin puhunut kiitollisuudesta varovaisesti, toinen jalka jarrulla. Syy on selvä: maailmassa on paljon kärsimystä. Ihmisillä on lukemattomia vastoinkäymisiä ja kohtuuttomia kohtaloita. Olin kuvitellut, että kärsimyksen ja kiitollisuuden kokemukset sulkevat toisensa pois. Päättelin, että myötätunto kärsiviä ihmisiä kohtaan vaatii meitä ilmaisemaan kiitollisuutta vain varovaisesti ja sordiino päällä. Kell’ onni on, se onnen kätkeköön.

Emmonsin tutkimukset osoittivat kuitenkin, ettei kiitollisuus sulje pois kärsimystä. Kiitollisuus ei ole vain positiivista ajattelua tai imelää onnellisuuslogiaa. Se on vakuuttuneisuutta siitä, että hyvyys on totta myös jopa kaikkein hirveimpien kokemusten keskellä ja kaikesta elämän tuskasta ja -paskasta huolimatta. Myös vaikeuksien ja vastoinkäymisten keskellä ihmisellä on lupa olla kiitollinen. Arkielämä tarjoaa tästä lukemattomia tapausesimerkkejä. Vesa-Matti Loiri lähetti kipujen keskeltä viimeisen viestin, jossa hän kertoi kokevansa kiitollisuutta ja tahtovansa kiittää kaikkia suomalaisia.

Papin työssä olen kohdannut samanlaisia asenteita sekä saattohoitopotilaiden että omaisten suusta. Mieleeni jäi esimerkiksi iäkäs seurakunnan luottamushenkilö Sylvi (nimeen saatu käyttölupa), jonka elämän kertomuksessa toistui spontaanisti tietty kaari: ensin hän muisteli jotakin aivan kohtuuttoman raskaalta kuulostavaa elämäntilannetta ja sitten, pienen ajatustauon jälkeen, kertomus alkoi kiertyä siihen hyvään, mitä hän oli tuostakin elämänvaiheesta saanut, ja mistä hän nyt tunsi aitoa kiitollisuutta.

Nuoruuteen kuului raskas avioero. ”Vuan kyllä suattiin niin ihania lapsija, joista oon jatkuvasti kiitollinen.” Myöhemmin Sylvi meni uusiin naimisiin, mutta mies sai aivoinfarktin ja Sylvistä tuli hänen ympärivuorokautinen omaishoitajansa. Raskaan huokaisun jälkeen hänen kasvoilleen leviää kaunis hymy:

 

”Vuan kyllä on ollu hieno mies, kyllä on minua niin hyvästi pitäny, ja kyllä on ollu meillä niin hyvä elämä yhessä, jotta kiitollisena häntä nyt yritän tässä hoettoo. Ja apuakkii oun suanu. Ja siitä oun kiitollinen.”

 

Sylvi puhui täydestä sydämestään. Kertomisen tavassa ei ollut mitään keinotekoista. Lopulta hän hienovaraisesti pyyhki ilon ja kiitollisuuden kyyneleitä.

 

Uskonto antaa mielekkyyden ja tarkoituksen: sillä, mitä tahansa tapahtuu, olipa se hyvää tai pahaa, on mieli ja tarkoitus. Erityisesti psykologi Kenneth Pargament kuvaa uskonnon voimaa merkityksen kokemuksen antajana. Kun pyhä toimii elämässäni, mikä tahansa elämäni tapahtuma, joka näyttää sattumanvaraiselta, mielettömältä tai traagiselta, voi muuttua toiseksi: esimerkiksi mahdollisuudeksi nähdä elämän arvo, elää Jumalan kasvojen edessä ja häntä lähellä, auttaa itseä ja toisia kasvamaan, rakastaa toisia, estää pahaa tapahtumasta toisille ja niin edelleen. Usein kyse on hyvästä lahjasta. Mutta myös ihmisen kokema tragedia voi saada merkityksen (joka on eri asia kuin sen selitys tai sen aiheuttanut tekijä).

Psykologisen kokemuksen tasolla se, että ihminen kokee jonkin asian Jumalan sallimuksena (tai jopa rangaistuksena), voi olla merkityksellistä ja saada järjestystä kaaokseen. Juuri uskonnollisessa viitekehyksessä on tyypillistä, että kiitollisuus ja kärsimys eivät sulje toisiaan pois, vaan ne sulkevat toisensa sisään: myös kärsivä ihminen voi nähdä kurjassa tilanteessaan lieventäviä ja lohduttavia näkökulmia ja kokea kiitollisuutta.

Viimeisenä vastaväitteenä kehitin mielessäni ajatuksen siitä, että kiitollisuus on vain joidenkin harvojen poikkeusyksilöiden etuoikeus. Emmonsin tutkimukset osoittavat tämänkin virhepäätelmäksi. Hänellä on hyviä uutisia kaikille omaan alakuloon, välinpitämättömyyteen, kyynisyyteen tai katkeruuteen kyllästyneille. Kiitollisuus ei ole synnynnäinen luonteenpiirre, biologinen ominaisuus tai harvoille pyhimyksille lankeava etuoikeus. Sitä voi harjoitella ja oppia. Siinä voi kasvaa ja kehittyä. Se ei kuitenkaan synny itsestään, vaan vaatii reflektoimista ja ponnistelua.

Tästä pääsemme kysymykseen, miten kristillinen usko edistää kiitollisuuden kulttuuria. Millainen yhteys on hengellisyydellä ja kiitollisuudella?

 

Kristillinen spiritualiteetti kiitollisuuden kulttuurina

Kristinuskoon on sisäänrakennettu kiitollisuutta synnyttäviä, ylläpitäviä ja vahvistavia rakenteita. Oikeastaan koko kristillinen usko ja elämä voidaan nähdä responssina, kiitollisena vastauksena Jumalan hyvyyteen, joka ilmenee hänen pelastavissa teoissaan.

Kristillinen usko perustuu hyvälle, joka annetaan ulkopuolelta. Maailma ei ole sokean sattuman seuraus, vaan syntynyt hyväntahtoisen Luojan rakkaudesta. Jumala pitää yllä elämää, luo uutta ja antaa jatkuvasti hyvää. Maailma on siten lähtökohtaisesti hyvä ja kätkee hyväntahtoisia voimia. Ihminen ei ole pelkkää solulimaa, vaan hänen olemassaolonsa heijastaa Jumalan unelmaa. Minä olen arvokas, vaikka muut pilkkaisivat. Minä olen Jumalan rakkauden kohde, silloinkin, kun kohtaan vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Minä en ole toivoton tapaus, vaan minulla on aina mahdollisuus aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä.

Vanha testamentti on pelkistetysti sanottuna vastausta Jumalan kahteen pelastavaan tekoon, maailman luomiseen ja exodukseen eli siihen, että Jumala vapauttaa pikkuruisen heprealaisen kansan Egyptin orjuudesta. Sapatti asetetaan luomistyön viikoittaiseksi muistamiseksi, jolloin ihmisellä on mahdollisuus levätä, virkistäytyä ja kiittää luomisesta. Vanhan liiton pääsiäisenä muistetaan ja juhlitaan Israelin kansan pelastumista Egyptin orjuudesta. Jumalan ja Israelin välinen liitto solmitaan näiden pelastavien tekojen jälkeen. Laki ja käskyt annetaan sen merkiksi. Juutalaiset ilmaisevat uskollisuutta tälle liitolle noudattamalla lakia oman elämän arjessa ja juhlassa.

Koko juutalainen usko ja elämä ovat kiitollista vastausta näihin pelastaviin tekoihin, ei siis ”lain orjuutta”, vaikka ulkopuoliset joskus niin sanovat ja vaikka uskollisuus laille voi joskus saada outoja tulkintoja. Erityisesti psalmeissa ilmaistaan kiitollisuutta Jumalalle luomistyön kauneudesta, johdatuksesta, liiton solmimisesta, lain antamisesta ja monenlaisesta arkipäivän huolenpidosta.

 

Uusi testamentti on puolestaan kertomusta siitä, kuinka Jumala laajentaa pelastusta lähettämällä Kristuksen vapauttamaan koko ihmiskunnan synnin, kuoleman ja kaiken pahan vallasta, ja kuinka hän lopulta herättää Kristuksen kuolleista. Kristillinen elämä on kiitollista vastausta sekä luomiseen (Vanha testamentti) että lunastukseen (Uusi testamentti).

Tällaiset vakaumukset heijastuvat konkreettisesti myös arkipäivään kristillisessä elämänmuodossa. Aamurukouksessa kiitetään uuden päivän lahjasta ja rukoillaan siunausta päivän töihin. Ruokarukouksessa kiitetään ruoasta ja siunataan ateria, joka nautitaan yhdessä ja ystävyydessä. Iltarukouksessa kiitetään menneestä päivästä ja pyydetään yöhön varjelusta ja lepoa. Sunnuntaina kokoonnutaan eukaristialle, sananmukaisesti kiitosaterialle, joka huipentuu ehtoollisen asetuskertomukseen ja palvovaa kiitollisuutta ilmaisevaan eukaristiseen rukoukseen. ”Herramme Jeesus Kristus, sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti (kreik. euharisteesas), mursi ja antoi.” Niin idän kirkon jumalallinen liturgia kuin lännen pyhä messu perustuvat liturgiselle järjestykselle, joka alkaa (Gloria) ja päättyy kiitokseen (Benedicamus).

 

Tällainen kristillisen päivä- ja viikkorytmin klassinen muoto elää erityisen vahvasti luostareissa. Reformaatio teki karhunpalveluksen masentaessaan luostarilaitoksen. Toisaalta esimerkiksi Martti Lutherin katekismusten ohjeet tavallisille työssäkäyville ihmisille perustuvat aivan samaan päivä- ja viikkorakenteeseen, vain rukoushetkien määrä on suppeampi. Jokaista päivää rytmittävät aamu-, ruoka- ja iltarukoukset. Jokainen viikko huipentuu seurakunnan yhteiseen kiitosaterian viettoon ylösnousemuksen päivänä. Tämä rakenne on yhä universaali ja elävä. Meillä se tulee näkyväksi vaikkapa kirkolliskokouksen päivärytmissä. Siihen kirkko kehottaa myös yksityisiä kristittyjä.

Jumalanpalveluksesta ihmiset lähetetään palvelemaan lähimmäisiä ja rakentamaan hyvää yhteiskuntaa: ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten.” Kristillisestä itseymmärryksestä katsoen lasten kasvattaminen, vanhuksista huolehtiminen, luonnon suojeleminen, työn tekeminen ja kaikki yhteiskunnallisen vastuun kantaminen ovat pohjimmiltaan kiitollista vastausta Jumalan pelastaviin tekoihin, sekä luomisen että lunastuksen armoon. Karl Barth vertaa kiitollisuutta kaikuun: ”Armo synnyttää kiitollisuuden kuten ääni synnyttää kaiun.” Kristillinen spiritualiteetti on kuin huippuunsa viritetty Genelecin äänentoistojärjestelmä, joka vahvistaa kiitollisuuden ääntä ja saa sen kuulumaan rikkaana kaikille.

 

Mitä tutkimus voi sanoa hengellisyyden ja kiitollisuuden yhteydestä? Emmonsin mukaan tutkimus vahvistaa hengellisyyden ja kiitollisuuden korrelaation. ”Ihmiset, jotka kertovat olevansa uskonnollisia tai hengellisiä, ovat todennäköisemmin kiitollisia kuin ne, jotka kertovat olevansa ei-kumpaakaan”, hän toteaa.

Amerikkalaisten kyselytutkimusten mukaan 54 % aikuisista ja 37 % teini-ikäisistä ilmaisee kiitollisuutta Jumalalle tai Luojalle ”koko ajan”. Kaksi kolmesta sanoo rukoilevansa ruokarukouksen ja kolme neljästä ilmaisee kiitollisuutta jumalanpalveluksessa tai yksityisessä rukouksessa. Tutkimusten mukaan ne, jotka osallistuvat säännöllisesti pyhiin toimituksiin tai harjoittavat uskontoa, kuten rukousta tai pyhien tekstien lukemista, ovat keskimääräistä useammin kiitollisia.

Yhdysvalloissa kiitollisuudelle on oma juhlapäiväkin, Thanksgiving Day, jota voidaan viettää erilaisiin uskontoperinteisiin liittyen, mutta myös täysin sekulaaristi. Niinpä muuan koululainen yritti ilmaista koevastauksessaan kiitospäivän merkityksen poliittisesti korrektilla tavalla: ”Tänne tuli pyhiinvaeltajia etsimään tiedät-kyllä-minkä vapautta. Kun he saapuivat, he osoittivat kiitollisuutta tiedät-kyllä-kenelle. Heidän ansioistaan amerikkalaiset voivat nyt ilman pelkoa ja vapaasti kokoontua viettämään sunnuntaisin jumalanpalvelusta tiedät-kyllä-missä.”

Vaikka kiitospäivää voivat viettää kaikki, juuri uskonnolliset ihmiset ovat innokkaimpia viettämään kiitospäivää perinteisin menoin. Vuonna 2004 tehdyn tutkimuksen mukaan yksi kahdeksasta ei viettänyt kiitospäivää. Ne, jotka eivät käy kirkossa tai jotka eivät ole uskonnollisesti sitoutuneita, ovat kaksinkertaisella todennäköisyydellä niitä, jotka sivuuttavat kiitospäivän. Nyt ei ole tarkoitus tutkia sitä, voiko uskonnoton ei-teisti johdonmukaisesti kokea ja ilmaista eksistenttistä kiitollisuutta esimerkiksi olemassaolostaan. Tässä olennaista on se johtopäätös, että uskonnollisuus tukee ja vahvistaa kiitollisuuden kulttuuria. Tämä herättää kysymyksen, miten hengellisyyden ja kiitollisuuden yhteyttä voisi soveltaa erilaisiin yhteiskunnallisesti merkittäviin kysymyksiin.

 

Ilmastoahdistus vai kiitollisuus luomakunnasta?

Minulta kysytään piispantarkastusten kouluvierailuilla usein, mitä ajattelen ympäristökriisistä. Mikä on kristillisen uskon vastaus nuorelle, joka kokee huolta, pelkoa tai suoranaista lamaannuttavaa ahdistusta seuratessaan ilmaston lämmittämisestä käytävää keskustelua?

Kysymys on enemmän kuin hyvä. Se on polttava. Sekä ympäristön että nuorten mielenterveyden takia.

Ilmastoahdistuksella tarkoitetaan huolen, pelon ja ahdistuksen kaltaisia vaikeita tuntemuksia, jotka liittyvät ympäristön tilasta, erityisesti ilmastokriisistä käytävään keskusteluun. Moni voi kokea yleistä huolta ympäristöstä niin, että hän samalla pyrkii lajittelemaan jätteensä ja muutenkin tekemään oman osansa vaikkapa hiilijalanjäljen pienentämiseksi. Toimintakyky ja elämän usko säilyvät.

Yhä useammalla oireet ovat kuitenkin edellistä vakavampia. Ihminen voi kärsiä uniongelmista, käyttäytyä ylivirittyneesti tai levottomasti tai päinvastoin kokea alakuloa ja masennusta. Pahimmillaan ihmiselle syntyy anoreksian kaltaisia pakko-oireita. Sairaanhoidossa kohdataan yhä enemmän toimintakykynsä menettäneitä ihmisiä. Osa kertoo luopuneensa perheen perustamisesta ja lasten hankkimisesta ilmastokriisin takia.

Ympäristöahdistus aiheuttaa erityisesti nuorille psyykkistä stressiä ja uhkaa heidän mielenterveyttään. Vuonna 2018 julkaistun nuorisobarometrin mukaan 70 % nuorista on melko tai erittäin paljon huolissaan ilmaston tilasta. Muutamaa vuotta aikaisemmin luku oli 40 %. Vuonna 2018 julkaistiin dramaattinen ja kohua herättänyt hallitusten välisen ilmastopaneelin IPCC:n raportti. Ilmastoahdistuksen johtava tutkija, kasvatustieteen professori Susan Clayton on kutsunut sitä vuoden 2019 suurimmaksi kulttuuri-ilmiöksi.

Nuoren kehittyvä psyyke on hauraampi ja hänen on vaikea sovittaa ympäristön tilaa koskevia uutisia oikeaan mittakaavaan. Raflaavasta uutisotsikosta tai arvostetun somevaikuttajan dramaattisesta päivityksestä voi tulla yöllinen hirviö. Tämä ei ole ihme, sillä aikuistenkaan ei ole helppo eritellä ja vertailla eri tutkijaryhmien tuloksia, varsinkin kun tutkijoiden välillä on koulukuntaeroja vaikkapa parhaista korjauskeinoista – koulukuntaerot eivät tee tutkimuksesta huonoa tai epäuskottavaa, vaan kuuluvat sisäänrakennettuina tieteelliseen työskentelyyn.

 

Ilmastoahdistuksen syyt ovat ymmärrettäviä. Arkijärjellä varustettu ihminen vaistoaa intuitiivisesti, että ympäristö, sekä lähiluonto että koko luomakunta, on hänen elämänsä koti. Se on kehto, johon hän syntyy ja rinta, joka häntä ruokkii. Siksi varsinkin maailmanlaajuista ympäristöä ja ilmastoa koskevat uhat tuntuvat pelottavilta. Ilmastoahdistusta kokeva kantaa huolta elämän jatkuvuudesta. Ketään ei pidä leimata sen takia tyhmäksi eikä pahaksi.

On kuitenkin monia syitä, miksi myös ilmastoahdistusta tulee voida arvioida kriittisesti. Sitä ei tule pitää jonkinlaisena pyhyyden ja oikeauskoisuuden merkkinä, joka nostaa ihmisen jalustalle, tekee hänestä immuunin ja kohottaa hänet kaiken arvioinnin yläpuolelle. Aikuisilla ja tiedotusvälineillä on erityisen suuri vastuu siinä, millaisen kuvan ne antavat ilmaston tilasta. Vähättely johtaa välinpitämättömyyteen, liioittelu lamaannuttaa.

Ensiksi voi kysyä, onko ilmastoahdistukselle riittäviä tiedollisia perusteita. Sehän ei perustu ihmisen arkipäivän kokemukselle tai matemaattiselle kaavalle, vaan se on reaktio julkiseen keskusteluun, jota kuulemme, luemme, tulkitsemme, valikoimme ja suodatamme päivittäin. Ilmastonlämpenemistä voidaan nykyisin pitää jo siinä määrin kovana tieteellisenä faktana, ettei meidän tarvitse ottaa vakavasti sellaisten kieltäjien eli denialistien näkemyksiä, jotka haluavat kokonaan kieltää ilmastonmuutoksen tosiasian – heitä on tosin tutkimusten mukaan erittäin vähän, vain muutaman prosentin verran, ja siihen nähden he saavat julkisuudessa liikaa huomiota. Mutta vaikka hyväksymme ilmastonmuutoksen tosiasiana, tästä ei seuraa, että meidän pitäisi omaksua tuomionpasuunaa puhaltava alarmismi, jossa apokalyptinen kauhuskenaario uhkaa lähimmän nurkan takana ja maailmaa pidetään tuhoon tuomittuna.

Esimerkiksi ilmastotieteilijä ja Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas on argumentoinut sen puolesta, että ilmastoahdistukselle ei ole tieteellisiä perusteluja. Tulevaisuus on myönteinen ja kehitystä voidaan korjata, kun ymmärretään ”skaalauksen” merkitys eli keskitytään mittakaavaltaan oikeisiin korjaustoimiin. Tässä yhteydessä sivuutamme tarkemman käsittelyn siitä, onko ilmastoahdistukselle riittäviä tiedollisia perusteluja. Tässä riittää sen toteaminen, että vaikka ilmastonmuutos on totta, parhaimman tutkimustiedon valossa ilmastoahdistuksen tiedolliset perusteet ovat kiistanalaisia.

Toiseksi voi kysyä, ovatko ilmastoahdistuksen vaikutukset hyviä ja hyödyllisiä yksilön kannalta ja ilmaston kannalta. Tämä kiinnostaa meitä nyt. Ratkaisevaahan on lopputulos, se, millaiseen konkreettiseen muutokseen voidaan päästä.

Ahdistus on lamaannuttava voima. Se heikentää ja pahimmillaan tuhoaa ihmisen aloitekyvyn. Mieli askartelee kielteisissä asioissa. Ihminen passivoituu ja uhkaa menettää otteen arkipäivän elämäänsä. Hän ikään kuin siirtyy katsomoon seuraamaan sivusta omaa elämäänsä ja maailman menoa. Elämältä katoaa tarkoitus ja mieli. Pahimmillaan ihminen joutuu toisten hoidettavaksi. Siksi voi kysyä, eikö ilmastoahdistus ole luonnon pelastamisen kannalta pikemminkin vahingollinen voima.

Jotkut ovat toki pyrkineet argumentoimaan, että ilmastoahdistus voi johtaa aktiiviseen luonnonsuojeluun, mutta on epäselvää, millaisen psykologisen mekanismin kautta sen kuvitellaan tapahtuvan. Joillakin ilmastoahdistus on johtanut sellaiseen aktivismiin, jossa keskitytään häiritsemään, vahingoittamaan ja vandalisoimaan ulkopuolisia ihmisiä tai toisten omaisuutta.

On kuitenkin vaikea nähdä, mikä yhteys esimerkiksi kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden taulujen sabotoimisella on luonnonsuojeluun. Monet pitävät tällaista ahdistuksesta nousevana häiriökäyttäytymisenä. Viattomien sivullisten vahingoittaminen herättää ärtymystä, tuntuu epäreilulta ja synnyttää vastareaktion. Asiasta, jonka pitäisi olla kaikkia yhdistävä, tulee ihmisiä jakava. Kun yhteinen poliittinen tahto murenee, eikä yhteisiä päätöksiä kyetä tekemään, silloin kärsii lopulta se, mikä piti pelastaa – luonto.

Kiitollisuus on aktivoiva voima. Se syntyy havainnosta, että minä saan jotakin hyvää lahjaksi ulkopuolelta. En oman erinomaisuuteni takia, vaan lahjan antajan hyvyydestä. Näin se aktivoi mieltä ja synnyttää spontaanisti halun vastata tuohon hyvyyteen vastavuoroisuuden periaatteen mukaisesti. Kiitollisuus on myönteinen voima ja vetoaa myönteisiin tunteisiimme. Siksi se on myös yhdistävä voima, jonka ympärille on helpompi kokoontua. Kiitollisuuteen kuuluvat myötätunto ja toivo. Se, joka toivoo, odottaa tulevaisuudelta hyvää. Tämä puolestaan synnyttää hyvän kierteen, jossa hyvät asiat saavat voimaa toisistaan ja voivat todennäköisemmin toteutua.

Oma kysymyksensä on vielä se, mikä merkitys ympäristökysymyksissä on uskolla Jumalaan. Ajattelemmeko, että ihmiset kamppailevat yksin ja toisiaan vastaan kosmisessa yksinäisyydessä? Vai luotammeko siihen, että Jumala on luonut maailman rakkaudesta, kannattelee sen elämää, pitää siitä jatkuvasti huolta, kutsuu ihmistä hoitamaan sitä kanssaan ja tekee sen täydelliseksi aikojen lopussa?

 

Ihmisen paikka luomakunnassa – jumalanpalveluksen kosmisesta ulottuvuudesta

Ympäristökriisi on epäilemättä seurausta ihmisen vääristyneestä suhteesta itseensä ja maailmaan. Eikä ole epäilystä siitäkään, että taustalla on hengellinen kriisi, ihmisen vääristynyt suhde Jumalaan. Nykyinen länsimainen kulttuuri perustuu antikin oppineen Protagoraan ajatukseen: ”Ihminen on kaiken mitta.” Jos Jumala kielletään, tämä on epäilemättä varsin luonteva (vaikkakaan ei ehkä ainoa mahdollinen) vaihtoehto.

Jumalanpalveluksen teologiassa tunnetaan ajatus kosmisesta liturgiasta. Vanhoissa liturgisissa rukouksissa ja kiitoslauluissa heijastuu ajatus siitä, että loppujen lopuksi koko luomakunta heijastaa Jumalan hyvyyttä ja kiittää häntä. Aurinko ja tähdet, taivas ja maa, kasvit ja eläimet kiittävät ja kumartavat Luojaansa ja odottavat häneltä hyvää. Törmäsin tähän ajatukseen ensimmäisen kerran lukiessani Paavi Benedictus XVI:n jumalanpalveluksen teologiaa käsittelevää kirjaa The Feast of Faith. Ajatus tuntui aluksi turhan korkealentoiselta, mutta tarkemmin ajatellen ajatus kosmisesta liturgiasta toistuu melko usein.

 

Esimerkiksi Psalmissa 148 planeettoja, kasveja ja eläimiä puhutellaan persoonina. Kaiken mitta ei ole ihminen. Maailman napa ei ole ihmisen oma napa. Luomakuntaa ei ole alistettu ihmisen tarpeita varten, eikä sen osia puhutella persoonattomina objekteina, jotka on alistettu ihmisen riistettäväksi. Hyöty ja mammona ei ole se, mitä kiitetään ja kunnioitetaan. Rikkaudet ja rahan mahti ei ole se, mitä kumarretaan ja palvotaan.

Tässä psalmissa maailmankaikkeuden keskus ei ole ihminen, vaan maailman Luoja. Tässä psalmissa ihminen on mittaamattoman arvokas, mutta vain osana suurempaa kokonaisuutta eli koko luomakuntaa. Ensin käydään läpi ylhäältä alas enkelit, avaruuden kappaleet, sääilmiöt, eläimet ja kasvit. Ihmiseen päästään vasta aivan lopussa. Kaikkia puhutellaan ystävinä. Kaikkia kehotetaan kiittämään Jumalaa.

 

Ylistäkää Herraa, te jotka olette taivaassa,

ylistäkää häntä korkeuksissa! Ylistäkää häntä, te hänen enkelinsä, ylistäkää häntä,

kaikki taivaan joukot!

Ylistäkää häntä, aurinko ja kuu, ylistäkää, kirkkaat tähdet!

Ylistäkää häntä, korkeimmat taivaat ja taivaankantta kattavat vedet!

Ylistäkööt nämä kaikki Herran nimeä, sillä hän on ne

käskyllään luonut.

Hän pani ne paikoilleen ainiaaksi, hän sääti niille järkkymättömät lait.

Ylistäkää Herraa, te jotka olette maan päällä, ylistäkää, syvyydet ja

meren pedot!

Ylistäkää, tuli ja rakeet, lumi ja usva, ylistä, myrskytuuli,

hänen käskyläisensä!

Ylistäkää, vuoret ja kukkulat, hedelmäpuut ja setrit,

villipedot ja karja, maan matelijat ja taivaan linnut!

Ylistäkää Herraa, kuninkaat ja kansat, ruhtinaat ja kaikki maan

mahtimiehet, nuorukaiset ja neidot, vanhat ja nuoret!

Ylistäkööt nämä kaikki Herran nimeä, sillä hänen nimensä yksin

on ylhäinen, hänen mahtinsa ulottuu yli taivaan ja maan.

Herra on antanut kansalleen uuden voiman. Häntä ylistävät kaikki

hänen palvelijansa,

Israelin kansa, joka saa olla lähellä häntä. Halleluja!

Psalmilla on pitkä vaikutushistoria, joka ulottuu meidän aikaamme saakka. Vanhan testamentin ulkopuolelle jääneessä, mutta ikivanhassa (noin 100 eKr.) apokryfisessä Danielin kirjan lisäosassa oleva niin sanottu kolmen miehen kiitoslaulu toistaa samaa teemaa.

Vieras kuningas Nebukadnessar houkuttelee kolmea pakkosiirtolaisuuteen vietyä juutalaista miestä palvelemaan vääriä jumalia ja sulkee heidät tuliseen pätsiin. Miehet kuitenkin pelastuvat ja puhkeavat kiitosvirteen, jonka rakenne muistuttaa Psalmia 148. Kaikkia Herran luomia kehotetaan kiitokseen. Aluksi ollaan ylhäällä: ”Kiittäkää Herraa, taivaat, kiittäkää ja ylistäkää häntä ikuisesti.” Tämän jälkeen luetellaan enkelit ja kaikki taivaan joukot, aurinko ja kuu, sade ja tuulet, tuli ja hehku, pakkanen ja helle, kaste ja pyry, yö ja päivä, valo ja pimeys, jää ja pakkanen, salama ja pilvet.

 

Kolmen miehen kiitosvirteen viittaa myös Uuno Kailas (1901–1933) Riemulaulu-runossaan: ”Ja katso, eräänä päivänä, kun minun tuli niin vaikea olla, minä avasin vanha Raamatun. Minun oli niin vaikea olla.” Runo jatkuu:

 

”Tulen halki he kävivät, voittajat,

ei kajonnut liekki heihin.

He riemulaulua lauloivat,

eikä liekki kajonnut heihin.”

 

Kiitollisuus siis helpottaa Kailaa tilanteessa, jossa hänen ”tuli vaikea olla”.

 

Tunnetusti Franciscus Assisilainen jatkaa samaa ajatusta niin sanotussa Luotujen ylistyksessä eli Aurinkolaulussa. Alkuperäinen teksti on syntynyt sanelusta tilanteessa, jossa Franciscus oli jo sokea. Hänen silmiään oli yritetty hoitaa kivuliaalla kauterisaatiolla eli polttamalla kuumalla raudalla ihoa silmien ympäriltä. Hän kärsi malarian ja ehkä myös Egyptistä saamansa spitaalin pitkille edenneistä oireista. Sokeus, kipu ja lähestyvä kuolema eivät estäneet Franciscusta kuvittelemasta luomakunnan kauneutta ja pyytämästä aurinkoa, kuuta, tähtiä, kasveja ja eläimiä kiittämään hänen kanssaan Jumalaa. Pyhimys ilmeisesti myös sävelsi rukouksen.

Lopussa olevan osan ”Ylistäköön sinua, Herrani, sisaremme ruumiillinen kuolema” Franciscus saneli myöhemmin, kun koki kuoleman lähestyvän. Seuraava suomennos on Seppo A. Teinosen.

 

Korkein, kaikkivaltias, laupias Herra

sinun on ylistys ja kirkkaus ja kunnia ja kaikki siunaus.

Sinulle yksin, Korkein, se kuuluu,

kukaan ei kelpaa nimeäsi lausumaan.

 

Ole ylistetty, Herrani, kaikkien luotujesi kanssa,

varsinkin herramme veli auringon;

hän on päivä, jolla meidät valaiset.

Ja hän on kaunis ja säihkyvä suuressa loistossaan.

Sinun kuvaasi hän kantaa, oi Korkein.

Ylistäkööt Sinua, Herrani, sisar kuu ja tähdet,

taivaalle luomasi kirkkaat ja kalliit ja kauniit.

Ylistäkööt sinua, Herrani, veli tuuli

ja ilma ja pilvi ja sees ja säät kaikki,

joilla luotujasi pidät yllä.

Ylistäkööt sinua Herrani, sisar vesi,

hyvin hyödyllinen ja nöyrä ja kallis ja kaino.

Ylistäköön sinua, Herrani, veli tuli,

jolla yötä valaiset; hän on ihana ja iloinen ja väkevä ja voimallinen.

Ylistäköön sinua, Herrani, sisar äitimme maa,

joka meitä ravitsee ja hallitsee

ja kantaa kaiket hedelmät ja kirjavat kukat ja yrtit.

Ylistäkööt sinua, Herrani, ne jotka antavat anteeksi rakkaudesta sinuun

ja kestävät kipua ja koettelemusta.

Autuaat ne, jotka kestävät rauhassa

sillä sinulta, Korkein, he saavat kruununsa.

Ylistäköön sinua, Herrani, sisaremme ruumiillinen kuolema,

jota yksikään elävä ei voi välttää.

Voi niitä, jotka kuolevat kuolemansynnissä.

Autuaat ne, jotka kuolema kohtaa pyhään tahtoosi taipuneina,

sillä toinen kuolema ei heitä vahingoita.

Ylistäkää ja siunatkaa Herraani ja kiittäkää

ja palvelkaa häntä suuressa nöyryydessä.

 

Kosmisen liturgian lanka ulottuu aina kirkkomme virsikirjaan asti. Viimeiseen virsikirjaan otettiin ruotsalaisen runoilijan Lina Sandellin (1832–1903) virsiruno, saksalaisen Felix Mendelssohnin sävellykseen istutettuna. Pedot ovat muuttuneet valasparviksi ja enkeleille annettu kehotus puuttuu, ilmeisesti siksi, ettei taivaan joukkojen ohjailemista pidetty ihmisen toimivaltaan kuuluvana. Mutta muutoin virsi 461 seuraa Psalmin 148 ja Franciscus Assisilaisen luontomystiikkaa.

 

  1. Kiitä Herraa, yö ja päivä,

pimeys ja valokin! Aurinko ja kuu, myös kiitä,

hän on tehnyt teidätkin.

Taivaan tähdet, hiljaisella

matkallanne kiittäkää.

Lähde, virta, meren laine,

ylistykseen yhtykää.

 

  1. Maailman te vuoret, laaksot,

Herraa kunnioittakaa! Aamun kirkkaat kastehelmet,

Luojaa saatte heijastaa.

Kiitä Herraa, pienin kukka

laakson laajan liepeellä.

Metsän puut, te huminoikaa

Herran suurta nimeä.

 

  1. Kiitä Herraa, sadepilvi,

salama ja ukkonen!

Kiittäkää, te kidetähdet

tuiman talvipakkasen.

Kiitä, lumi, raekuuro,

kiitä, myrsky mahtava,

kiitä, leuto lännen tuuli,

illan rusko hehkuva.

 

  1. Kiittäkää, te Luojan linnut,

erämaiden eläimet,

retkillänne, loukoissanne,

kesyt, villit, nälkäiset!

Merten, virtain kalaparvet,

valasparvet, laulakaa,

kaikki luodut laadullanne

Herraa kunnioittakaa

 

  1. Kiittäkää jo Korkeintanne,

kansat, kansain ruhtinaat,

lapsukaiset, vanhat, nuoret,

pienet, heikot, voimakkaat!

Halleluja, kiitoksenne

nouskoon maasta taivaaseen,

yhtyköön se enkeleitten

taivaalliseen kiitokseen.

 

  1. Sieluni, nyt kiitä Herraa,

lunastajaa, luojaasi!

Lapsekseen hän sinut osti,

orjuudesta vapaaksi. Hän on aina auttajasi,

armossaan vie autuuteen.

Kiitä riemuiten siis Herraa

nyt ja aikaan iäiseen!

 

Ajatus kosmisesta liturgiasta ei ole vain lännen kirkon omaisuutta, vaan tunnetaan myös ortodoksisessa perinteessä. Erityisen kaunis on metropoliitta Trifon Turkestanovin (1861–1934) kirjoittama Kiitosakatistos, seisoen (a-katistos, ei-istuen) laulettava kiitosrukouspalvelus luomakunnalle.

Trifon kirjoitti sen vuonna 1929, jolloin uskonvainojen ja vankileirien synkkä pilvi alkoi uhkaavasti varjostaa Neuvostoliitossa asuvien elämää. Halusiko Trifon kääntää oman tai uskovien katseen peloista ja vastoinkäymisistä siihen, mitä hyvää on yhä jäljellä ja mistä kaikesta voi vieläkin kiittää? Joka tapauksessa jälleen juuri raskaiden koettelemusten keskellä syntyi kiitosrukous, jota pidän yhtenä kristillisen liturgian puhuttelevimpana tekstinä. Sen parhaan suomennoksen on tehnyt Nunna Ksenia.

 

Synnyin maailmaan heikkona ja avuttomana lapsena, mutta sinun enkelisi levitti säteilevät siipensä suojelemaan kehoani. Sinun rakkautesi on valaissut kaikkia teitäni ja johdattanut minua ihmeellisesti iankaikkisuuden valoa kohti. Ensimmäisistä hetkistäni tähän päivään asti olet vuodattanut minulle kaitselmuksesi runsaita lahjoja. Kiitän sinua ja laulan kaikkien niiden kanssa, jotka sinut tuntevat:

 

Kunnia sinulle, kun kutsuit minut elämään,

Kunnia sinulle, kun näytit minulle maailmankaikkeuden kauneuden,

Kunnia sinulle, kun avasit viisauden kirjaksi eteeni taivaan ja maan,

Kunnia sinulle ikuisuuden läsnäolosta ajallisen maailman keskellä,

Kunnia sinulle kätketyistä ja näkyvistä lahjoistasi,

Kunnia sinulle elämäni jokaisesta askeleesta,

Kunnia sinulle kaikista surun huokauksistani,

Kunnia sinulle jokaisesta ilon hetkestä:

Kunnia olkoon sinulle, Jumala, iankaikkisesti.

 

Kiitosakatistoksen eri osissa voi aistia luomakunnan hyvyyttä. Rukouksessa kiitetään Jumalaa, ”kun nostat maan povesta värien, makujen ja tuoksujen runsauden”, kielojen ja ruusujen tuoksusta, jokaisen hedelmän ja marjan mausta, lempeästä tuulenvireestä, nousevan auringon säteestä, aamukasteen kimalluksesta ja onnelliseen heräämiseen kuuluvasta hymystä, luonnon lämmöstä ja hellyydestä.

Kiitoksen aiheita ovat myös vuorokauden ajat. Jumalaa kiitetään illan hiljaisesta hetkestä, ”kun peität maailman syvällä rauhalla”, laskevan auringon viimeisestä säteestä, rauhallisen unen suomasta levosta, Jumalan läsnäolosta ja hellyydestä yön pimeydessä, heltyneen sielun hartaista rukouksista ja siitä lupauksesta, että ”saamme herätä ikuisen illattoman päivän iloon”.

Kiitoksen aiheita ovat myös toiset ihmiset, eläimet ja aistit. Jumalaa kiitetään jatkuvasta huolenpidosta, omaisten rakkaudesta, ystävien uskollisuudesta, meitä palvelevien eläimien sävyisyydestä, oman elämän valoisista hetkistä, sydämen kirkkaista onnen tunteista ja elämisen, liikkumisen ja näkemisen ilosta. Kiitoksen saavat myös tiede, taide ja kulttuurin saavutukset eli se ”kuinka suuri olet ihmisessä”:

 

Pyhä Henki innoittaa taitelijoiden, runoilijoiden ja tiedemiesten ajatukset. Tietoisuuden ylittävällä tavalla he käsittävät sinun lakisi ja paljastavat meille luovan viisautesi syvyyden. Heidän työnsä kertoo tahtomattaankin sinusta: kuinka suuri sinä oletkaan luoduissasi, kuinka suuri olet ihmisessä!

 

Kunnia sinulle, sillä maailmankaikkeuden lait todistavat meille voimastasi,

Kunnia sinulle, koko luonto on täynnä sinun lakejasi,

Kunnia sinulle kaikesta, mitä hyvyydessäsi olet meille ilmoittanut,

Kunnia sinulle siitä, mitä viisaudessasi olet meiltä salannut,

Kunnia sinulle ihmismielen nerokkuudesta,

Kunnia sinulle työn voimistavasta vaikutuksesta,

Kunnia sinulle innoituksen tulisista kielistä,

Kunnia sinulle luomistyön tuottamasta ilosta:

Kunnia olkoon sinulle, Jumala, iankaikkisesti!

 

Jumalan luomistyön lisäksi rukouksessa kiitetään myös lunastuksen salaisuudesta, armosta, kirkosta, sakramentista ja ikuisen elämän lupauksesta. Ajatus kosmisesta liturgiasta tulee esille 12. iikossissa:

 

Mitä on minun ylistykseni Sinun edessäsi? En ole kuullut kerubien laulua. Se on suotu yleville sieluille. Mutta tiedän, miten luonto ylistää sinua.

Olen talvella kuutamon hiljaisuudessa katsellut, miten koko maa valkoiseen viittaan kietoutuneena rukoilee sinua lumitimanttien loisteessa. Olen nähnyt nousevan auringon iloitsevan sinusta ja kuullut lintukuorojen kaiuttavan kunniaasi. Olen kuullut metsän salaisesti humisevan sinusta, tuulten laulavan ja vesien solisevan. Olen nähnyt, miten taivaankappaleet säännöllisellä kierrollaan julistavat sinusta äärettömässä avaruudessa.

Mitä on minun ylistykseni! Luonto on kuuliainen sinulle, minä taas en. Mutta niin kauan kuin elän, näen rakkautesi ja haluan kiittää, rukoilla ja ylistää.

 

* * *

 

Oi, kaikkein pyhin Kolminaisuus, Elämänantaja, ota vastaan kiitoksemme kaikista laupeuden teoistasi ja tee meidät kelvollisiksi saamaan hyvyyksiäsi, että käytettyämme antamasi lahjasi hyvin, saisimme astua Herramme ikuiseen iloon laulaen voittoveisua: Halleluja, halleluja, halleluja!