Savon Sanomien kolumni

On vaikea selittää näin äärimmäistä pahuutta. Jos ensimmäinen reaktio on vastenmielisyys ja inho, se on terve merkki toimivasta omatunnosta.

Ihmisen varjo

Terrori-iskut Charlie Hebdo –lehden toimitukseen ja juutalaiseen kosher-ruokakauppaan olivat joukkomurha. Samalla lehti-isku on koettu laajasti myös sodanjulistuksena sanan- ja lehdistönvapautta vastaan. Juutalaisiin ammutut laukaukset osuvat puolestaan omantunnon ja uskonnonvapauteen.

Suomessa iskut on tuomittu yksiselitteisesti. Sanavapauden puolesta on seisottu yhdessä rintamassa. Sananvapaus kuuluu kaikille eikä sen purevakaan käyttö oikeuta väkivaltaan ketään koskaan missään. Asian toinen puoli on se, että toisten vakaumusten pilkkaamisessa on vaikea nähdä mitään erityisen ylevää.

Joitakin suomalaisia lehtiä on syytetty itsesensuurista, kun ne eivät ole pyllistäneet Profeetalle tai näyttäneet henkistä keskisormea Paaville. Tähän ne ovat vastanneet, että julkaisupäätökset pysyvät omissa käsissä ja juuri siksi provokaatioiden julkaisuun tulee aina löytyä jokin journalistinen syy.

Luen mieluusti tällaisia rippikoulun käyneitä sanomalehtiä, jotka katsovat maailmaa 13-vuotiaan sijasta vähän kypsemmän aikuisen näkökulmasta. Myös ”sananvastuun” puolustaminen ansaitsisi mielenosoituksen. Mistä se kertoo, ettei kielioppimme tunne koko käsitettä?

Sananvapauden lisäksi Pariisin terrori-iskut haastavat modernin länsimaisen ihmiskäsityksen. Yleisen arkikäsityksen mukaan ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Pahuus rajautuu vain rikollisiin. Heidän pahat tekonsa saatetaan selittää lapsuuden pettymyksillä, köyhyydellä tai ideologisella kasvatuksella.

Selityksissä on perää. Mutta riittävätkö ne? Millaiseen pahuuteen ihminen kykenee?

Pariisin iskun varjoon jäi monia yhtä vastenmielisiä rikoksia. Samoihin aikoihin Boko Haram –sotilaat surmasivat nigerialaisen Bagan kaupungissa 2000 lasta, naista ja vanhusta, jotka olivat liian hitaita pakenemaan. Maidugurin kaupungissa he ujuttivat 10-vuotiaan tytön laukkuun tämän tietämättä pommin, joka surmasi ostoskeskuksessa 20 ihmistä. Isis-järjestön maanantaina julkaisemassa videossa 10-vuotias poika pannaan teloittamaan venäläisiksi vakoojiksi väitettyjä länsimaalaisia.

On vaikea selittää näin äärimmäistä pahuutta. Jos ensimmäinen reaktio on vastenmielisyys ja inho, se on terve merkki toimivasta omatunnosta. ”Järjettömiä raakalaisia nuo toiset”. Usein kokemukseen kietoutuu erottautuminen ja itsetyytyväisyys: ”Minä olen olemuksellisesti toisenlainen, enkä ikinä voisi tehdä moista pahaa toisille.”

Muistan miten Bosnian sota järkytti idealistista ja ylemmyydentuntoista ihmiskäsitystäni. Bosnian sodassa tappoivat toisiaan eurooppalaiset, jotka pukeutuvat samanlaisiin Lewis-farkkuihin ja joivat samaa Lipton-teetä kuin mekin. Kuin minäkin. Sama tapahtuu nyt Ukrainassa.

Vietnamin sodassa pienessä My Lain kylässä amerikkalaiset 11. prikaatin Charlie-komppanian sotilaat teurastivat yli 500 naista, lasta ja vanhusta. Monet siviilejä surmanneista olivat siviilissä yliopistossa opiskelevia nuorukaisia tai tavallisia amerikkalaisia perheenisiä. Rankka koulutus, ryhmän paine, taistelustressi ja aseveljien kaatumisen synnyttämä katkeruus saivat hyvin kasvatetutkin miehet tekemään hirmutekoja.

Sotarikokset ovat tietenkin esimerkkeinä äärimmäisiä. Astetta lievempää henkistä puukotusta tapahtuu työpaikoilla, parisuhteessa ja koululaisten nettimaailmassa joka päivä.

Voinko olla ja pysyä immuunina pahuudelle? Entä jos meissä jokaisessa uinuu itsekkyyden ja väkivallan virus, joka sopivissa olosuhteissa murtaa moraalisen puolustusjärjestelmämme ja saa meidät tekemään pahoja tekoja? Entä jos kynää käyttävän Charlien rinnalla minussa asuu myös se katkeroitunut Said?

Länsimainen kristinusko on jo Augustinuksesta asti puhunut ihmisestä kaksoisnäkökulmasta. Yhtäältä ihminen on arvokas, Raamatun kielellä ”Jumalan kuva”. Siksi jokaisen ihmisarvo on ehdoton.

Toisaalta ajatellaan, että myös pahuus on totta ja kätkössä meissä kaikissa. Paha ei ole vain itse valittu teko, vaan myös kohtalonomainen valta, jonkinlainen kuolinpesä, jonka ihminen perii ja jonka varjojen kanssa hänen täytyy kamppailla yksin ja yhdessä.

Hieman yllättäen tämä melko raadollinen ihmiskäsitys on saanut tukea luonnontieteilijöiltä. Esimerkiksi ateisti ja evoluutiobiologi Richard Dawkins esittää lohduttoman käsityksen ihmisluonnosta kirjassaan Geenin itsekkyydestä.

”Tämän kirjan väite on, että me ja kaikki muut eläimet olemme geeniemme luomia koneita. Kuten menestyvät Chicagon gansterit, geenimme ovat selviytyneet äärimmäisessä kilpailuympäristössä, eräissä tapauksissa jopa miljoonia vuosia. Väitän, että häikäilemätön itsekkyys on menestyvän geenin hallitseva ominaisuus. Geenin itsekkyys johtaa yleensä itsekkyyteen yksilöllisessä käyttäytymisessä.”

Dawkins-mallissa ihminen on häikäilemättömäksi Chicagon gansteriksi ohjelmoitu robotti. Hän myöntää, että jos haluamme rakentaa hyvyyden ja myötätunnon sävyttämää yhteiskuntaa, biologiasta ei kannata odottaa suurtakaan apua.

Dawkinsin käsitys on liian äärimmäinen. Silti ihmisen pahuus on oikea ongelma. Miten voisimme vahvistaa hyvää ja turvallista yhteiskuntaa?

Oman kirkkoni eetoksessa konsteja on ainakin kolme. Ensiksi tunnista pahan varjot itsessäsi. Älä tyydy vain syyttämään toisia. Jumalanpalveluksen alussa lausuttu synnintunnustus on yksi itsekriittisyyden symboli. Sen tarkoitus ei ole tehdä parannusta toisten synneistä, vaan tunnistaa omat viat ja kompuroinnit. Silloin korjaaminenkin käy helpommaksi.

Toiseksi meidän on yhdessä asetettava patoja yhteiselle pahuudelle. Tarvitaan lakeja ja valvontaa, poliiseja ja puolustusvoimia, vapaata lehdistöä ja suljettuja sellejä.

Kaikkein tärkeitä on kuitenkin vahvistaa yhteisiä moraalisia resurssejamme. Yhteiskunta, jota sävyttävät toisen kunnioittaminen, myötätunto ja erilaisuuden sietäminen on mahdollinen. Sellaista pitää sekä puolustaa että rakentaa yhdessä.