Piispa Jari Jolkkosen puhe mielenterveyspäivillä Kuopiossa 1.11.2012

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, kuinka paljon terveys on esillä niissä sanoissa, joilla tervehdimme ja hyvästelemme toisiamme. Tutulle sanotaan ”terve”, vieraille ”tervetuloa” ja poissaolevalle lähetetään ”terveisiä”. Ne kaikki tulevat sanasta terveys. Sama koskee myös muita kieliä. Kun antiikin roomalainen tervehti latinaksi sanomalla ”salve”, hän toivotti terveyttä – ja oikeastaan vielä enemmän: sanaan ”salve” sisältyy ihmisen pelastuminen. Varhaisessa kirkossa pelastuminen merkitsi koko ihmisen pelastusta: hän pelastuu synnistä armoon, sairaudesta terveyteen, yksinäisyydestä yhteisön jäseneksi, alakulosta iloon, kuolemasta ikuiseen elämään, Jumalan vihan alta hänen rakkautensa kohteeksi. Tämä tulee konkreettisesti esille myös useista evankeliumien parantumiskertomuksista.

Mielenterveyspäivillä on hyödyllistä kysyä, miten usko ja terveys kuuluvat yhteen. Liittyvätkö ne yhteen millään tavalla? Vaikuttaako usko terveyteen myönteisesti vai onko usko pikemminkin terveydelle vaarallista?

Erityisesti Yhdysvaltoihin tehdyn terrori-iskun jälkeen maailmalla on esitetty väitteitä, joiden mukaan uskontoon on sisäänrakennettu kiihkoilu ja väkivalta, siis sekä mielen että ruumiin terrorisoiminen. Näiden väitteiden mukaan uskonto vaikuttaa terveyteen vahingollisesti ja siksi hallitusten tulisi aktiivisesti rajoittaa uskontojen toimintaedellytyksiä. Karkeimmillaan tämän väitteen esittivät englannissa uskontoon vihamielisesti suhtautuvat ateistijärjestöt bussikampanjassaan: ”Tiede panee sinut lentämään kuuhun, uskonto panee sinut lentämään päin rakennuksia”. Väitteen uskontojen vahingollisista terveysvaikutuksista esittää suorasukaisesti myös brittiläinen uusateisti Sam Harris kirjassaan The End of Faith: Religion, terror and the Future of Reasons. 1)

1)”Religious violence is still with us because our religions are intrisincally hostile to one another. Where they appear otherwise, it is because secular knowledge and secular interests are restraining the most lethal improprieties of faith. It is time that we acknowledged that no real foundation exists within the canons of Christianity, Islam and Judaism, or any of our other faiths for religion tolerance and religious diversity.” Harris 2006, 225.

On tietenkin totta, että Harrisin äärinäkemystä kannattavat hyvin harvat. Mutta silti kannattaa kysyä, pitääkö väite uskon huonoista terveysvaikutuksista paikkansa.

Ensiksi on kysyttävä, voiko uskon ja terveyden korrelaatiota ylipäänsä tutkia tieteellisin metodein. Uskonnon ja terveyden suhde riippuu siitä, millaista uskonnollisuutta tarkoitetaan ja miten terveys ymmärretään. Uskonto, terveys ja sairaus ovat äärimmäisen moni-ilmeisiä ilmiöitä, ja niitä on erittäin vaikea määritellä tavalla, jonka kaikki voisivat hyväksyä. Moni sairaalta vaikuttava tuntee itsensä terveeksi, ja päinvastoin.

Uskonnot taas ovat niin erilaisia, että niillä ei oikeastaan ole mitään selvää yhteistä nimittäjää. Yksi Sam Harrisin ja muiden uusateistien ongelma on juuri se, että he puhuvat uskonnosta yksikössä, vaikka ei ole olemassa uskontoa sinänsä. Uskontotieteellisessä tutkimuksessa on todettu, että uskonnoilla ei ole mitään yhteistä nimittäjää. Vaikuttaa siltä, että Harris tekee ”uskonnosta” helpon, mutta mielikuvituksellisen syntipukin kaikkiin mahdollisiin ongelmiin. 2)

2) Esimerkiksi uskontotieteilijä (ja ateisti) Ilkka Pyysiäinen sanoo: ”Vaikka uskonnoilla on yhteisiä piirteitä, ei ole syytä olettaa, että olisi olemassa jokin uskonnon ydinolemus, joka voitaisiin selittää yhdellä teorialla”, ks. Tiede 10/2011. Olen tästä samaa mieltä, vaikka muutoin en ole oppinut Pyysiäisen tutkimuksista mitään uutta.

Tiivistetysti: Terveyden, sairauden ja uskonnon monimerkityksisyydestä johtuu, että uskon ja terveyden välistä vuorovaikutusta on hyvin vaikea tutkia tieteellisin keinoin. Menetelmät jäävät vajaiksi, jättävät tulkinnan varaa ja herättävät lisäkysymyksiä. Tiedemiehenä suhtaudun epäilevästi tieteellisten metodien mahdollisuuksiin selvittää uskonnon terveysvaikutuksia.

Koska kysymys on kuitenkin mielenkiintoinen, viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana uskon ja terveyden suhteesta on maailmalla julkaistu tutkimuksia jatkuvasti enemmän. Esimerkiksi vuosien 1965-2000 välisenä aikana maailmalla on julkaistu yli 20 000 tieteellistä julkaisua aiheesta. Suomessa uskon ja terveyden suhteesta väitellyt lääkäri Timo Teinonen esittää johtopäätöksiä näistä tutkimuksista kirjassaan Terveys ja usko (Kirjapaja 2007), kirjassa joka on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle.

Teinonen summaa nämä tutkimukset kiteytyksellä, joka on Sam Harrisin kannalta kiusallinen. Teinonen kirjoittaa: ”Tutkimusten pohjalta näyttää siltä, että uskonnollisuus on useammin yhteydessä hyvään kuin huonoon fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen”. 3)

3) Teinonen 2007, 34. Uskon terveysvaikutuksia käsitteleviä tutkimuksia esitellään myös Alister McGratihin kirjassa Dawkin’s Delusion, jonka on suomeksi toimittanut Kirjapaja otsikolla Dawkinsin Jumala.

Toisin sanoen nykytutkimuksen mukaan uskolla ja terveydellä on positiivinen korrelaatio. Vaikka usko ei tietenkään estä sairastamasta eikä kuolemasta, silti tilastollisesti niillä, jotka ovat sisäistäneet uskon ja pyrkivät elämään sen mukaan uskonyhteisössä, on keskimäärin paremmat edellytykset elää terveenä, välttyä sairauksilta tai toipua sairauksista kuin uskonnollisesti välinpitämättömillä. Tämä on siis lääketiedettä, ei teologiaa.

Tutkijat ovat pyrkineet etsimään erilaisia selityksiä uskonnon myönteisille terveysvaikutuksille. Teinonen esittelee eräitä teorioita. Usko saattaa lisätä hyvinvoinnin tunnetta, mikä voi ehkäistä esimerkiksi masennusta ja itsemurhia. Se antaa toivoa ja auttaa jaksamaan, kun ihminen vanhenee ja joutuu kasvotusten katoavaisuutensa kanssa. Uskon antama maailmankatsomus voi antaa merkityksen sekä ihmiselämän myönteisille että raskaille kokemuksille. Uskoon kuuluvat myönteiset tunteet, ilo ja kiitollisuus, purkavat arkipäivän stressiä. Toisaalta myös vastoinkäymiset ja kärsimys, kuten läheisen menetys, oman toimintakyvyn lasku tai leipähuolet ovat ehkä paremmin kohdattavissa uskon antamasta vakaumuksesta käsin.

Vaikka länsimaissa uskonnot ovat privatisoitumassa, esimerkiksi kristinusko on lähtökohtaisesti yhteisöllistä. Monissa selityksissä pannaankin paljon painoa myös uskonyhteisön eli seurakunnan myönteisille vaikutuksille. Uskoon kuuluu toisista huolehtiminen, ystävällisyys, anteliaisuus, anteeksiantaminen ja lähimmäisen rakkaus. Kun ihminen elää tällaisia ihanteita tavoittelevassa uskonyhteisössä, hän saa auttaa ja tulee itsekin autetuksi. Tämä tukee mielenterveyttä, ehkäisee masennusta ja useiden tutkimusten mukaan myös auttaa toipumaan sekä mielen että ruumiin sairauksista. Tietenkin ahdas yhteisö voi sairastuttaa, mutta jos seurakunta on terve eli elää arvojensa mukaan ja jos ihminen tuntee yhteenkuuluvuutta siihen, tällaisella elämällä on ilmeisesti myönteisiä terveysvaikutuksia.

Lääkäri Teinonen esittelee myös teorian, jonka mukaan sosiaalinen sitoutuminen uskonyhteisöön ja sen ihanteisiin ja hyveisiin vähentää terveyttä uhkaavia elämäntapoja, kuten tupakointia, alkoholismia, huumeriippuvuutta, irrallisia sukupuolisuhteita ja rikollisuutta. Eräässä italialaisessa seurantatutkimuksessa tutkittiin 30 vuoden ajan nunnien verenpainetta ja sydänsairauksia ja verrattiin niitä maailmassa eläviin naisihmisiin. Tulos oli yksiselitteinen ja selvä: nunnien verenpaine ja sairastelu eivät nousseet iän myötä luostarin ulkopuolella elävien tasolle. Ehkä nunnien rauhallinen elämäntyyli ja säännölliset, terveet elämäntavat selittävät hyviä tuloksia fyysisessä terveydessä.

Mitä näistä lääketieteen tuloksista pitäisi ajatella kirkollisen teologian näkökulmasta? Pitäisikö olla hyvillään ja tyytyväinen? Vai pitäisikö olla huolissaan? Onko vaarana, että terveydestä tulee vahvan uskon mittari? Käykö niin, että monien sairauksien ja vastoinkäymisten vaivaamaa ihmistä pitää vielä rankaista leimaamalla hänet huonoksi uskovaksi?

1. Jos uskon sisäistäminen ja sen mukaan eläminen vaikuttaa myönteisesti terveyteen, siinä ei ole mitään yllättävää. Jos kristityt uskovat, että Jumala on luonut taivaan ja maan ja jokaisen ihmisen – niin kuin klassisissa uskontunnustuksissa lausutaan – silloin on johdonmukaista odottaa, että usko Jumalaan ja elämä hänen tahtonsa mukaan luovat aitoa hyvinvointia.

2. Kristillisen teologian kannalta tämä ei kuitenkaan saisi johtaa siihen, että teemme terveydestä jonkinlaisen palvonnan kohteen. Jos tavoittelemme uskon välityksellä ensisijaisesti hyvää terveyttä, silloin on vaara, että terveydestä tulee pettävä korvikejumala. Meillä on esimerkkejä siitä, että terveyden tavoittelu saa uskonnollisia muotoja. Esimerkiksi Taina Kinnusen kulttuuriantropologian alaan kuuluvassa väitöskirjassa Pyhät bodarit – yhteisöllisyys ja onni täydellisessä ruumiissa esitetään, että joissakin tapauksissa bodaus on saanut uskonnollisia muotoja (kilvoitus, yhteisöelämä, paasto, askeesi korkeamman päämäärän hyväksi jne). Ongelma on tietenkin se, että ennen pitkää lihakset heikkenevät, iho rupsahtaa ja kuolema tulee. Vastaavasti Pohjois-Amerikassa tunnetaan menestysteologisia tulkintoja kristinuskosta, jossa ajatellaan, että oikea usko johtaa automaattisesti terveyteen ja onneen.

Uskontunnustuksessa kirkko tunnustaa uskon kolmiyhteiseen Jumalaan, ei ikuiseen terveyteen eikä oman onnellisuuden tavoitteluun. Tämän pohjalta on ajateltava, että jos Jumala sallii terveyttä, sitä on pidettävä Jumalan hyvyyteen perustuvana lahjana, ei oikeutena tai meidän tekoihin tai luonteenpiirteisiin perustuvana itsestään selvyytenä.

3. Sekä terveyden palvonta että menestysteologia sivuuttavat sen tosiasian, että sairaus ja kärsimys kuuluvat elämään. Itse asiassa ne kuuluvat jokaisen ihmisen osaan. Toisille Jumala sallii aivan kohtuuttoman paljon sairautta. Nuorempi siskoni sairasti puolet lyhyeksi jääneestä elämästään, ja minun vaikea nähdä, miksi hän sai niin raskaan osan. Nekin, jotka ulkoisesti näyttävät menestyviltä ja onnellisilta, voivat salaa kärsiä sisäisistä ahdistuksista. Monen hymyn taa kätkeytyy itkua ja kyyneleitä. Jokainen meistä vanhenee, sairastaa ja kuolee. Kärsimyksen ja kuoleman todellisuus murskaa kaiken menestysteologian ja tekee sen epäuskottavaksi. Se särkee kaikki valheelliset kuvitelmat siitä, että usko olisi onnellisuusautomaatti tai terveyden varma pantti. Sairauden ja kärsimyksen edessä ei koskaan pidä sanoa itselle: nyt minä en voi rukoilla, kun Jumala on minut hylännyt. Juuri silloin on lupa rukoilla voimaa ja lohdutusta. Juuri sairaana on lupa kapinoida ja kysellä: miksi minulle sallitaan tämmöistä. Luterilainen ristin teologia – siis ajatus siitä, että pyhä ja äärimmäisen voimakas Jumala voi kätkeytyä myös vastakohtaansa, heikkouteen, häpeään, sairauteen ja kärsimykseen ja lähestyä meitä niissä – antaa erityisen vahvoja teologisia välineitä sekä oman että lähimmäisen kärsimyksen kohtaamiseen.

4. Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan terveellinen uskonnollisuus ja oikea oppi kuuluvat yhteen ja edellyttävät toisiaan. Reformaattorit etsivät kiihkeästi ”puhdasta evankeliumia”, koska heidän käsityksensä mukaan vain se voi tuoda aidon lohdutuksen, ilon ja sielun rauhan ja myös ikuisen pelastuksen. Tämä oikean opin ja hyvän terveyden yhteys välähtää jo Uudessa testamentissa, kun siellä puhutaan medikaalisella kielellä ”Kristuksen terveellisistä sanoista” (1. Tim. 6:3) ja kehotetaan seuraamaan ”terveellistä oppia” (kreik. hygiainuusee didaskalia, ks. 1.Tim. 1:10 ja Tit. 2:1) ja ”tervettä opetusta” (2. Tim. 1:13). Harhaopit taas rinnastetaan ”syöpään” (2. Tim. 2:17), joka tunnetusti leviää nopeasti ja johtaa vastoinkäymisiin ja kuolemaan. Siksi seurakuntalaisia oli tarvittaessa nuhdeltava, jotta he tulisivat ”uskossaan terveiksi” (Tit. 1:13)

5. Kysymys mistä saan voimaa ja malleja terveille elämäntavoille onkin akuutti, sillä länsimainen kulutusyhteiskunta näyttää ruokkivan addiktioita ja synnyttävän jonkinlaista riippuvuuskulttuuria. Hämmästyttävän suuri osa länsimaisista ihmisistä kärsii alkoholismista, nettinarkkauksesta, huumeriippuvuudesta, työnarkomanista, yli- ja mielihyväsyönnistä, peliriippuvuuksista ja niin edelleen. Olemme kuitenkin turtuneet ja sopeutuneet niihin niin, että on vaikea puuttua niihin poliittisesti. Voi kysyä, olisiko riippuvuuksia syöttävässä länsimaisessa koukutuskulttuurissamme terveellistä palata sekä Uutta testamenttia että antiikin filosofiaa yhdistävään hyveeseen nimeltä ”itsehillintä” tai ”vahvaluonteisuus” (kreik. engkrateia). Aristoteles käytti Nikomakhoksen etiikassaan koko VII kirjan keskustelulle heikko- ja vahvaluonteisuudesta ja Paavali liitti Galatalaiskirjeessä itsehillinnän yhdeksi Hengen hedelmäksi eli uskon vaikutukseksi (Gal. 5:2). Vankilapsykologit puhuvat nykyisin ”impulssikontrollista”. Länsimaissa tätä itsehillintää on voitu pitää jopa hyvän elämän pahimpana vihollisena. Esimerkiksi rock-kulttuurissa itsehillintä pitää ylittää, kuten jo kuuluisa lause sex, drugs and rock’n roll edellyttää.

5. Edellä on käynyt selväksi, että en pidä Harrisin teesiä uskon vahingollisista terveysvaikutuksista uskottavana. Itse asiassa nykytutkimuksessa näytetään ajattelevan juuri päinvastoin: uskolla ja terveydellä on positiivinen korrelaatio – sikäli kun tätä suhdetta voidaan ylipäänsä tieteellisesti tutkia. Lopuksi voi myös kysyä, millaisia terveysvaikutuksia on Harrisin tarjoamalla uusateismilla. Ainakin 1900-luvulla ateismin jäljet pelottavat. Tieteellisen ateismin nimissä tapettiin kymmeniä miljoonia ihmisiä kommunistisissa maissa. Voi myös kysyä, mitä tarjottavaa epäuskolla on ihmiselle, joka kärsii masennuksesta tai suree kuollutta lastaan tai kokee elämänsä tarkoituksettomasti tai pelkkää leikkausta tai ahdistuu ajatellessaan kuolemaa.

 

Mielenterveyspäivien ohjelma löytyy täältä

http://www.stakes.fi/FI/ajankohtaista/Tapahtumakalenteri/291012b.htm