Puheenvuoro Veritas Forumin järjestämässä keskustelutilaisuudessa prof. Esko Valtaojan kanssa 21.11.2018

Uskon ja tieteen vuorovaikutusmallit                

Tieteen ja uskon välinen suhde herättää jatkuvasti kiinnostusta – tämä tilaisuus on siitä hyvä esimerkki. Tieteen ja uskon välinen suhde jaetaan tavallisesti neljään eri vuorovaikutusmallin filosofi Ian Barbourin (1923-2013) jaottelun pohjalta. Tieteen ja uskonnon välillä katsotaan olevan joko

  • ristiriita tai
  • erillisyys tai
  • dialogi tai
  • yhteneväisyys.

Konfikti-teesin mukaan tiede ja uskonto ovat kilpailijoita ja vihollisia. Itsenäisyys-mallin mukaan ne ovat muukalaisia, kokonaan erillisiä alueita, puhuvat eri kieltä ja eri asioista. Dialogimalli perustuu käsitykselle vuoropuhelusta, jossa molemmat voivat täydentää käsitystämme elämästä ja ihmisenä olemisesta. Yhtenevyyden eli integraatiomallin kannattaja uskoo, että uskonto ja tiede lopulta käyvät yksiin.

Luokittelun rajoituksista huolimatta nämä neljä mallia ovat jäsentäneet nykykeskustelua. Barbour itse ajatteli, että dialogi ja integraatio parhaiten vastaavat historiallista kehitystä. Teoksessaan Religion and Science: Historical and Contemporary Issues hän suositteli niitä myös nykykeskustelun lähtökohdaksi korostamalla esimerkiksi luomisen ja evoluution yhteensopivuutta.

Tunnen tarvetta tehdä heti sen käsitteellisen huomautuksen. Sana ”uskonto” on erittäin epäselvä ja käytännössä tyhjä yleiskäsite. Se ei ota huomioon eroja ”uskontojen” välillä ja sisällä, eroja, jotka ovat tähtitieteellisiä. Eivät myöskään tutkijat ole löytäneet yksimielisyyttä käsitteen sisällöstä. Asianmukaisempaa ja tarkempaa olisi puhua tapauskohtaisesti esimerkiksi kristinuskosta, islamista, juutalaisuudesta ja niin edelleen. Tässä yhteydessä tarkoitan sanalla ”uskonto” juutalais-kristillistä teismiä erotuksena vaikkapa naturalismista tai hindulaisesta kosmologiasta.

Konfliktiteesin kaksi mallia – historiallinen ja sisällöllinen

Varsin yleisen käsityksen mukaan tieteen ja uskonnon välillä vallitsee konflikti tai ristiriita. Tästä mallista on kaksi versiota. Ensimmäinen väite liittyy historiaan ja voimme kutsua sitä historialliseksi konfliktiteesiksi. Sen mukaan akateemiset ja uskonnolliset instituutiot ovat aina olleet riidoissa keskenään.

Toisen version mukaan tiede ja kristillinen teismi ovat sisällöllisesti vastakkaisia, kilpailevia ja vaihtoehtoisia tapoja vastata totuutta ja moraalia koskeviin kysymyksiin.

Ketkä sitten edustavat konflikti-mallia? Kannattajia löytyy sekä fundamentalististen uskovien että taistelevien ateistien joukosta. Uskonnollisia konfliktiteesin kannattajia löytyy Amerikasta lähinnä raamattu-fundamentalismia edustavista evankelikaalisista liikkeistä. Nämä eivät edusta kristinuskon valtavirtaa, ja Suomessa heidän vaikutuksensa on hyvin pieni. Siksi sivuutan sen tässä.

Myös taistelevien ateistien retoriikka perustuu usein konfliktimallille. Uskonto esitetään sokean, lapsellisen ja kritiikittömän uskon linnakkeena, joka on pyrkinyt läpi historian kahlitsemaan tiedettä ja ajattelun vapautta. Tieteellinen maailmankatsomus ja uskonnolliset katsomukset eivät ole yhteensopivia. Esimerkiksi evoluutiobiologi Richard Dawkins on esittänyt, että luomisuskon ja biologisen evoluutioteorian välillä on sovittamaton ristiriita. Dawkinsin mukaan tieteellinen ajattelu perustuu todistusaineistoon, kun taas uskonnolliset katsomukset eivät ole perusteltuja. Kutsun tätä sisällölliseksi tai filosofiseksi konfliktiteesiksi.

Monet konflikti-teesiä kannattavat edustavat samalla myös fysikalismia, jonka mukaan vain fysikaalinen luonto on olemassa ja luonnontiede on käytännössä ainoa keino saada siitä tietoa. Heidän mukaansa luonto on syntynyt sattumalta tai synnyttänyt itse itsensä. Tätä käsitystä kutsutaan usein myös naturalismiksi. Näkemykseen liittyy usein biologinen reduktionismi. Ajatellaan, että kaikki elävien olioiden ominaisuudet, kuten tietoisuus, moraali ja uskonto voidaan selittää tyhjentävästi biologian pohjalta.

Tästä puolestaan seuraa usein tiedeusko eli skientismi, jonka mukaan (luonnon)tiede selittää kaiken, jos ei vielä, niin ainakin lähitulevaisuudessa. Tiedeuskoakin on montaa lajia, episteeminen, ontologinen, moraalinen ja kaiken kattava, mutta yhteistä sille on vahva usko tieteen rajoittamattomiin mahdollisuuksiin vastata kaikkiin tai ainakin kaikkiin olennaisiin ihmiselämän kysymyksiin.

Konflikti-mallin ongelmia

Konfliktiteesin mukaan luonnontieteen ja kristinuskon tarina on yksinkertainen. Ensin tiede syntyy antiikin Kreikassa. Sitten kirkko ja taikausko hautaavat sen alleen, kunnes se valistuksen Euroopassa murtautuu jälleen esiin ja lopulta kumoaa uskonnon yhteiskunnallisena valtatekijänä. Vetoavuudestaan huolimatta tämä tarina ei vastaa ollenkaan historiallista todellisuutta.

Konfliktiteesi kristinuskon ja tieteen välisestä sotatilasta on melko uusi ja perustuu ennen muuta kahteen teokseen, Andrew Dickson Whiten kirjaan A History of the Warfare of Science with Theology in Christendom (1869) ja John William Draperin teokseen History of the Conflict between Religion and Science (1874).

Tieteenhistorian tutkijat ovat osoittaneet, että sekä White että Draper puhuvat pikemminkin omista paikallisista konflikteistaan kilpailevien yliopistojen kanssa. Esimerkiksi White oli perustamassa uutta yliopistoa New Yorkin osavaltioon alueelle, jossa jo oli yliopistoja. Ja kun uusi tulokas sai vastaansa reviiriään puolustavia oppilaitoksia, joista osa oli kirkon ylläpitämiä, White koki tämän kristinuskon hyökkäyksenä tiedettä vastaan. Molemmat ikään kuin universaalistavat omat henkilökohtaiset ongelmansa. Sodankäyntimyyttiä puretaan esimerkiksi Ronald Numbersin toimittamassa kirjasta Galileo tyrmässä ja muita myyttejä tieteestä ja uskonnosta (suom. Kirsi Nisula, alkuteos Harvard University Press, 2010). Numbersin mukaan ”tieteenhistorioitsijat ovat ymmärtäneet jo vuosia, että Whiten ja Draperin tekstit ovat enemmän propagandaa kuin historiallisia totuuksia”.

Nykyaikainen yliopisto on katolisen kirkon lahja ihmiskunnalle. Luonnontieteen historiaa tutkineet Noah J. Efron ja David Lindberg katsovat, että 1100-luvulta läpi keskiajan katolinen kirkko tuki taloudellisesti ja institutionaalisesti yliopistoa, myös luonnontieteellistä tutkimusta, enemmän kuin mitkään muut instituutiot yhteensä. Kyse ei ollut vain filosofiasta ja teologiasta, sillä yliopiston kaikille yhteisistä opinnoista peräti 30 % oli luonnontieteitä.

Ristiriitamalli on myös filosofisesti ongelmallinen. Se edellyttää ”essentialistisen” käsityksen, jonka mukaan ”tiede” ja ”uskonto” ovat pysyviä ja olemuksellisia, kuten hevonen ja lehmä. Näkemys ei kykene tekemään eroa lukemattomien yksittäisten teologien ja kirkon opetusviran kannanottojen välillä. Amerikkalaisen kreationistin tölväisy ei edusta sellaisenaan kristillisiä kirkkoja aina ja kaikkialla.

Konflikti-mallin taustalla on usein naturalismi, jossa on omat ongelmansa. Maailma on olemassa välttämättä, sattumalta tai suunnittelun tuloksena – muita vaihtoehtoja ei ole. Tuntuu sekä loogisesti että metafyysisesti oudolta ajatella, että maailmankaikkeus olisi olemassa välttämättä. Myös naturalistin toinen vaihtoehto – usko siihen, että orgaaniselle elämälle suopea maailmankaikkeus olisi syntynyt sattumalta – vaatii paljon uskoa. Oxfordilainen matemaatikko Roger Penrose havainnollistaa: se on kuin osuisi kiväärillä sattumalta tulitikkuaskiin, joka on asetettu 200 miljoonan valovuoden päähän.

Rautaisia luonnonlakeja korostavassa naturalismissa ei johdonmukaisesti kehitettynä näytä olevan tilaa ihmispersoonan tietoisuudelle ja vapaalle tahdolle. Esimerkiksi sosiobiologi Edward Wilsonin mukaan vapaa tahto on pelkkä illuusio. Naturalismi näyttää johtavan siihen, että esimerkiksi puhe ihmisarvosta, elämän arvokkuudesta tai ihmistä kaikkialla velvoittavista moraaliperiaatteista ovat illuusiota, minkä taas tähtitieteilijä Carl Sagan myöntää. Uskonnonfilosofi Alvin Plantinga katsoo, että naturalismi joutuu kieltämään kykymme saada luotettavaa tietoa maailmasta, mikä johtaa skeptisismiin.

Tiedeuskoon liittyy puolestaan monia ongelmia. Tiedeuskosta eli skientismistä esiintyy useita versioita. Tieto-opillisen skientismin mukaan vain (luonnon)tiede kertoo, mitä voidaan tietää. Tätä jyrkempi ontologinen skientismi katsoo, että vain (luonnon)tiede kertoo, mitä on olemassa. Jotkut menevät vieläkin pidemmälle väittämällä, että (luonnon)tiede kertoo oikeat arvot ja syrjäyttää uskonnot etiikan lähteenä. Pisimmälle menee kaiken kanttava (eksistenttinen) tiedeusko, jonka mukaan (luonnon)tiede vastaa lopulta kaikkiin olennaisiin ihmiselämän kysymyksiin ja syrjäyttää perinteisen uskonnon. Edellinen professori Mikael Stenmarkin tutkimuksiin perustuva erittely etenee varovaisesta jyrkimpään: joka omaksuu esimerkiksi aksiologisen tiedeuskon, joutuu omaksumaan myös edelliset eli tieto-opillisen ja ontologisen tiedeuskon.

Kaikkien tiedeuskon muotojen perustavin ongelma on se, että ne kaikki perustuvat uskomuksille, jotka ovat ei-tieteellisiä. Emme voi todistaa luonnontieteellisesti, että vain luonnontieteellisesti todistettu tieto on oikeaa tai että se vastaa kaikkiin ihmisen elämän alkuperää, tarkoitusta ja moraalia koskeviin kysymyksiimme. Filosofi Ludwig Wittengsteinin kerrotaan sanoneen, että vaikka kaikki tieteelliset kysymykset olisi ratkaistu, ihmisen perimmäisiä kysymyksiä ei ole vielä edes sivuttu. Muun muassa näistä syistä myös monet ateistit, kuten John Searle ja Thomas Nagel hylkäävät tieteisuskon ja naturalismin tässä muodossa. Tiedeusko on lopulta tieteen valepukuun naamioitunutta ideologiaa, eräänlainen pseudouskonto.

Erillisyys-malli korostaa molempien itsenäisyyttä

Tällaisten ongelmien johdosta monet ovat kannattaneet erillisyysmallia, jossa tiede ja uskonto nähdään kokonaan itsenäisinä ja toisistaan riippumattomina. Teologia puhuu ei-fysikaalisista asioista, kuten sielusta ja moraalista. Luonnontiede taas puhuu fysikaalisesta maailmasta, kuten kasveista ja avaruudesta. Nämä ovat kokonaan erilliset ja toisistaan riippumattomat. Siksi luonnontiede ei vaikuta mitenkään kirkon oppeihin, kieleen ja käytäntöihin. Hienostunut muoto tästä on paleontologi Stephen Jay Gouldin NOMA-malli (Non-Overlapping-Magisteria).

Erityisesti liberaaliprotestantismi osti tämän mallin ja korosti tieteen ja uskonnon erillisyyttä 1800-luvulla apologeettisista syistä, siis yrittääkseen pelastaa kristinuskon nousevien luonnontieteiden kritiikiltä. Näkemyksen kannattajat tulkitsevat usein uskonnollista kieltä antirealistisesti ja pitävät sitä non-kognitiivisena: teologia ei väitä maailmasta mitään, se vain kuvaa meidän sisäisiä kokemuksiamme ja antaa mielessämme asioille merkityksiä. Toisaalta myös liberaaliprotestantismille lähes vastakkaiset uusortodoksit, esimerkiksi Karl Barth, ovat mielellään korostaneet uskon riippumattomuutta tieteestä, ja siten näiden erillisyyttä.

Erillisyys-mallin eri versioissa on joitakin hyviä puolia. On tärkeä tunnistaa tieteen ja uskon eroja. Ne suuntautuvat eri asioihin. Toinen tahtoo selittää maailmaa, toinen pelastaa sen. Siksi myös ”tieto”, sen hankinnan menetelmät ja ”auktoriteetit” poikkeavat toisistaan. Lisäksi on aivan luterilaista oppia ajatella, että ihminen oppii tuntemaan rakastavan ja armollisen Jumalan etsiytymällä sanan ja pyhien sakramenttien äärelle, harvemmin tutkailemalla mikroskooppia tai tähtien syntyyn liittyviä teorioita.

Erillisyysmallin ongelmista on tullut myös kirkon ongelma

Monissa kirkoissa, myös Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, on ollut vallalla erillisyys-malli. Asiasta ei ole mitään tutkimusta tai opetusviran päätöstä, mutta valtaosa teologeista lienee sen omaksunut. Siinä pääsee helpolla jakamalla todellisuuden kahtia, uskontoon ja tieteeseen, niin, että näiden keskinäisellä suhteella ei tarvitse vaivata mieltä, ei keskustella eikä haastaa omia käsityksiään.

Erillisyys-malliin liittyy kuitenkin monia ongelmia. Ensiksi koemme todellisuuden jakamattomana, ja tuntuu oudolta jakaa todellisuus eri lokeroihin niin, että teologiset ja luonnontieteelliset väitteet puhuisivat kokonaan eri todellisuudesta, jotka ovat toisistaan irrallisia. Toiseksi malli johtaa fideismiin, jossa kieltäydytään arvioimasta uskonnollisia väitteitä rationaalisesti. Tästä on lyhyt matka irrationalismiin.

Lisäksi on historiallisesti aivan liian kaventava rajata kristinuskon kieli koskemaan vain mielen sisäisiä kokemuksia ja merkityksiä. Jo uskontunnustuksen ensimmäinen lause esittää tosiasiaväitteen maailmasta: Kosmoksella on Luoja. Taivas ja maa ovat seurausta viisaan ja rakastavan Jumalan luomistyöstä. Uskontunnustuksen toinen kohta puhuu köyhästä Nasaretilaisesta puusepästä, joka julistaa rauhaa ja lähimmäisenrakkautta ja jossa Maailman Luoja on omaksunut ihmisluonnon pelastaakseen sen. Kolmas uskonkappale puhuu konkreettisesta seurakunnasta, ruumiin ylösnousemuksesta ja niin edelleen. Ei niillä pelkkää fiilistelyä tarkoiteta.

Kristillisen kirkon kannalta erillisyys-malli näyttää kyllä tuovan näppärän apologeettisen keinon sanomalla, että kirkon usko ja kieli ovat täysin immuuneja tieteellisille tutkimustuloksille. Se näyttää houkuttelevalta, mutta tosiasiassa hinta tulee liian korkeaksi. Teologia pääsee ghettoon suojaan ja saa, mitä tilaa: elämää ghetossa. Jos kristillinen usko ei lausu mitään tosiasiaväitteitä luomakunnasta, ihmisluonnosta tai Jumalasta, voi kysyä, mitä sanottavaa sillä on yhtään mistään. Jumalapuheesta, jossa korostetaan Jumalan kätkeytymistä ja saavuttamattomuutta, on vain kukonaskel Jumalaan, jolla ei ole merkitystä – ja jota ei lopulta ole. Erillisyysmallista näyttää siis olevan lyhyt matka kapean ja heikon uskon kautta uskonnolliseen välinpitämättömyyteen ja lopulta epäuskoon.

Malli näyttää johtavan vertauskuvallisen eli allegorisen raamatunlukutavan suosimiseen, mitä taas historiallis-kriittinen eksegetiikka on pitänyt väkinäisenä ja epähistoriallisena. Edesmennyt eksegetiikan professori Heikki Räisänen moitti raamattu-fundamentalisteja siitä, että heidän selityksensä ”eivät ole tarpeeksi kirjaimellisia” (1982, 117). Hän siis puolusti kirjaimellis-historiallista lukutapaa, kun etsitään kunkin tekstin alkuperäistä merkitystä.

Voi tuntua näppärältä selittää, että Jeesuksen ylösnousemus merkitsi hänen ”asiansa” jäämistä symbolisesti elämään, mutta on rehellistä myöntää, että silloin on irtauduttu Uuden testamentin tekstien alkuperäisestä tarkoituksesta ja historiallisen kristinuskon sanomasta. Mitä tahansa me ajattelemme ylösnousemuksesta tai neitseestäsyntymisestä, Uuden testamentin kirjoittajat puhuvat asiasta hyvin konkreettisesti, eivät allegorisesti.

Vuorovaikutus ja yhtenevyys

Kaksi muuta vuorovaikutuksen mallia ovat vuoropuhelu ja yhtenevyys. Yhtenevyys-mallissa uskonto ja tiede ovat päällekkäisiä ja palautuvat samaan totuuteen. Tämä menee mielestäni liian pitkälle. Se myös näyttää johtavan evidentialismiin, jonka mukaan Jumala on eräänlainen hypoteesi, joka voidaan todistaa aivan kuten luonnontieteellinen hypoteesi. Tällaiselle en osaa lämmetä.

Mielestäni lupaavin malli on teologian ja luonnontieteen vuoropuhelu, suhde, jota voidaan kutsua ”osittaiseksi päällekkäisyysmalliksi”. Ensiksi tätä mallia voidaan perustella historiallisesti. Nykyaikaiset yliopistot syntyivät katolisen kirkon piirissä. Kirkko oli akatemia ideologinen ja taloudellinen sponsori. Se tuki filosofiaa, teologiaa ja myös luonnontieteitä (!) halki vuosisatojen. Toiseksi malli myöntää, että todellisuus on pohjimmiltaan yksi. Tiede ja uskonto molemmat puhuvat samasta todellisuudesta, vaikka ovatkin itsenäisiä. Joskus luonnontiede haastaa teologian, joskus teologia luonnontieteen, joskus taas molemmat näyttävät kapuavan eri polkua samalle kukkulalle.

Toisaalta malli eroaa yhtenevyydestä myöntämällä tieteen ja uskonnon erot. Todellisuus on liian monimutkainen, että voisimme selittää sen vain biologian, vain fysiikan tai (Marxin tavoin) vain luokkataistelun avulla. Tiede pyrkii selittämään maailmaa – ei sen enempää eikä vähempää. Se etsii kurinalaisten metodien avulla selityksiä tämän maailman ilmiöille. Se osoittanut luotettavaksi (vaan ei erehtymättömäksi) tiedon hankkimisen keinoksi. Mutta siihen se myös jää. Se ei anna vastauksia elämän mieltä, moraalia ja muita perimmäisiä kysymyksiä koskeviin asioihin. Kun astumme tälle alueelle, me astumme myös tieteellisen metodin ulkopuolelle – mutta se ei tarkoita, että jätetään aivot narikkaan!

Kristillinen usko taas tahtoo pelastaa maailman. Se kertoo, että maailma on syntynyt hyvän Jumalan luomistyöstä, joka on antanut ihmiselle kunniatehtävän ”viljellä ja varjella” tätä upeaa luomakuntaa. Nykyajan ilmastotutkijat ovat kuin profeettoja, jotka kertovat meille epämiellyttäviä totuuksia siitä, kuinka surkeasti olemme epäonnistuneet tässä tehtävässä. Olemme langenneet itsekkyyteen ja tarvitsemme ulkopuolista apua noustaksemme tästä suosta. Koko kristillinen usko on kertomusta siitä, kuinka hyvä Jumala yrittää vetää meitä ylös tästä suosta.

Tällaisen mallin kuvaukseksi sopisi hyvin Albert Einsteinin toteamus: ”Ilman uskontoa tiede on rampa. Ilman tiedettä uskonto sokea.” Tosin on huomautettava, että oma Einsteinin määritelmä uskonnolle on niin villi ja omintakeinen, että emme voi pitää sitä erityisen käyttökelpoisena.

Olen identiteetiltäni kristitty ja tutkija. En osaa enkä halua erottaa itsestäni näitä puolia. En usko Jumalaan kuten aurinkoon, yhtenä oliona muiden olioiden joukossa. Uskon Jumalaan kuten aurinkoon, jonka valossa näen kaiken muun.

Välillä saan lumoutua uusimman tieteellisen tutkimuksen saavutuksista. Välillä saan hiljentyä Jumalan sanan mietiskelyyn ja rukoukseen. Tällainen vuorovaikutus saa elämän tuntumaan rikkaalta, ehyeltä ja kokonaiselta.