Evankeliumi Matt. 21:28–32

Jeesus sanoi ylipapeille ja kansan vanhimmille: ”Mitä te tästä sanotte? Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Hän meni toisen luo ja sanoi: ’Poikani, mene tänään viinitarhaan työhön.’ ’En minä halua’, poika vastasi. Sitten hän kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja meni. Isä meni toisen pojan luo ja sanoi tälle saman. Poika vastasi: ’Menen kyllä, isä’, mutta ei mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?” ”Edellinen”, he vastasivat. Jeesus sanoi: ”Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te. Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.”

Rakkaat kristityt, Kristuksen seuraajat

Kun tänään juhlimme kauniin ja kuuluisan Paltaniemen kuvakirkon 300-vuotisjuhlaa, se herättää lähes vaistomaisesti kysymyksen, mikä ihme sai niin monet kainuulaiset näkemään niin paljon vaivaa suuren kirkon rakentamiseksi. Suomalaisessa ja varsinkin itä-suomalaisessa mittapuussa kirkko on ikivanha. Silti se oli jo neljäs kirkko Paltamossa. Ensimmäinen rakennettiin Manamasalon saareen jo 1559, vain reilu vuosikymmen Lutherin kuoleman jälkeen. Ensimmäinen ja kolmas kirkko tuhoutuivat sodan seurauksena. Se on ollut monen kirkon kohtalo Itä-Suomessa.

Tällaisen upean kirkon rakentaminen ankaraan Pohjolaan keskiaikaisilla keinoilla, siis käytännössä kirveellä, sahalla ja vasaralla, on ollut valtava ponnistus. Mikä sai asukkaat raatamaan, kaatamaan tukkipuita justeerilla, kuorimaan ne, sahaamaan ne ja kuljettamaan ne tontille? Mikä sai Johan Simonpoika Knubbin ja hänen 24 kirvesmiestä rakentamaan tähän pyhäkön? Mikä sai kyläläiset maksamaan veroja ison kirkon rahoittamiseksi?

Syitä voi olla monia, ja onkin. Eikö tärkein syy ole yksinkertaisesti Jumalan sanan nälkä? Ihmiset ovat halunneet virittää koko yhteisön ponnistelemaan sen puolesta, että tälle kulmalle syntyy Herran huone, jonne seurakunta voi tulla kohtaamaan elävän Jumalan?

He halusivat tulla kuulemaan Jumalan pyhää sanaa. He halusivat tulla kiittämään Jumalaa hänen lahjoistaan, mutta myös valittamaan hänelle surua ja turvautumaan häneen hädässä. He halusivat, että täällä on alttari, jonka äärelle polvistua Herran pyhälle ehtoolliselle ja kohdata Kristuksen.

He halusivat, että myös tulevilla sukupolvilla olisi tämä sama mahdollisuus. Siksi jokainen kirkkorakennus, ja varsinkin tämä taidolla rakennettu kuvakirkko, todistaa itsessään meidän esivanhempiemme kaipauksesta ja uskosta, armon ikävästä, Jumalan sanan nälästä. Vaikka he eivät ehkä osanneet ajatella 300 vuoden päästä, tavallaan he huolehtivat myös meidän hengellisestä elämästämme.

Tänä pyhänä Raamatun tekstit keskittyvät itsensä tutkiskeluun, ja siihen haluan nyt keskittyä. Yksi merkillinen piirre ihmisen hengellisessä elämässä on se, että ihminen, joka on joutunut Jumalan armon vaikutuspiiriin, on valmis myös katumukseen ja elämän korjaamiseen. Tämä on jotenkin odotusten vastaista.

Meidän ihmisten mielenmaisemaa kuvaa usein peittelyn kulttuuri. Pelkäämme, että mokamme paljastuvat ja että joudumme pilkan kohteiksi tai naurun alaisiksi. Siksi usein peittelemme virheitä toisten edessä. Haluan näyttää parasta puolta, tietoa, taitoa, osaamista. Se, että teen väärin, synnyttää syyllisyyttä. Se, että asia paljastuu toisille, synnyttää häpeää. Molempia haluamme paeta.

Politiikan ja median maailmaa taas luonnehtii syyttelyn kulttuuri. Politiikan retoriikassa on tapana syyttää toisia puolueita virheistä ja laiminlyönneistä. Mediamaailma on hanakka puuttumaan toisten virheisiin. Jos onnettomuus tapahtuu, lehdistö kysyy kärkkäästi, kuka oli syyllinen, oliko laki puutteellinen vai oliko johtaja laiminlyönyt ohjeiden antamisen vai oliko työntekijä jättänyt noudattamatta ohjeita. Näin siitä huolimatta, että hyvää tarkoittavista ohjeistakin huolimatta maailmassa nyt vain tapahtuu onnettomuuksia.

Kristillinen usko ohjaa toisenlaiseen kulttuuriin. Se sanoo: Älä ole liian nopea selittämään pois omia virheitäsi tai laiminlyöntejäsi. Älä tee parannusta toisten synneistä. Aloita itsestäsi. Tutki itseäsi Jumalan kasvojen edessä. Tee ensin parannusta omista synneistä.

Tämä on loukkaavaa puhetta, jota mieli helposti vastustaa. Mutta siihen Jeesus kutsuu, monta kertaa ja monessa kohdassa.

Päivän evankeliumissa hän tekee sen pisteliään vertauksen avulla. Kaksi poikaa saa isältä tehtävän mennä viinitarhaan töihin. Toinen sanoo menevänsä, alkutekstissä oikein puhuttelee kohteliaasti Herraksi, ”menen kyllä, Herra”, mutta ei sitten mennytkään. Toinen on haluttomampi ja vastaa kieltävästi, mutta lopulta muuttaa mielensä ja menee. Selvää on, että jälkimmäinen teki Isän tahdon mukaisesti.

Alkuperäisessä yhteydessä keskustelu on käyty tilanteessa, jossa paikalla ovat hurskaana pidetyt fariseukset ja syntisenä pidetyt tullimiehet. Vertauksen viesti on siis selvä: fariseukset pitävät itseään pelastettuina, mutta eivät lopulta toimi Jumalan tahdon mukaisesti kieltäessään Kristuksen. Tullimiehet pitävät itseään syntisinä, mutta tunnustavat Kristuksen ja turvautuvat häneen – ja siten toimivat Jumalan tahdon mukaisesti.

Näin evankeliumi opettaa nöyryyttä. Älä aseta itseäsi muita korkeammalle. Älä pidä itseäsi Jumalan edessä muita parempana. Mutta älä myöskään tee omasta nöyryydestäsi salaisen ylpeilyn aihetta niin, että salaisesti kuvittelet nöyryytesi tekevän sinusta muita kristittyjä paremman.

Tämä kaikki on vaikeaa. Yhtäältä ei pitäisi ylentää itseään. Toisaalta ei pitäisi tehdä myöskään omasta nöyryydestä ylpeilyn aihetta. Onko aito nöyryys Jumalan edessä siis edes mahdollista?

Minua ovat aina puhutelleet 1400-luvulla eläneen munkin Tuomas Kempiläisen mietiskelyt. Vaikka hän eli 100 vuotta ennen reformaatiota, suomalaiset herätysliikkeet ovat aina tunnistaneet hänen alatien kristillisyydessä hengenheimolaisuutta. Tuomas kirjoittaa: ”Autuas se hetki, jolloin sydämessäni syttyy katumuksen kyynel.”

Toisin sanoen aito katumus on Jumalan armon lahja. Se annetaan ylhäältä. Ihmisen psyykkinen luontovarustus turvautuu helposti oikeuttamaan omat lankeemukset, selittelemään pois väärinteot, piilottamaan virheet ja kääntämään oman syyllisyyden toisten syyttämiseksi.

Kristuksen armollisten kasvojen edessä myös rehellinen itsetutkistelu on mahdollista. On lupa sanoa: Rakas Herra Jeesus Kristus, minun uskoni on heikko. Joskus pakenen sinua, toisinaan taas kiellän. Ei minusta ole sinun seuraajaksesi. Rikon Jumalan tahdon ja yritän oikeuttaa sen. Suosin syntiä elämässäni. Anna minulle aito nöyryys ja oikea katumus. Sinä yksin voit minua auttaa. Auta minua turvautumaan sinuun. Ota pois minun syntini ja syyllisyyteni. Auta minua näkemään oma heikkotahtoisuuteni ja tekemään siitä parannusta. Tee minusta sinun seuraajasi. Uudista minut. Vahvista minua niin, että väistelemisen sijasta oppisin turvautumaan sinuun ja lankeemusten sijasta noudattaisin kaikkea, mitä sinä olet käskenyt minun noudattaa.

Tätä voisi sanoa ”hengellisen nöyryyden kulttuuriksi” tai ”jatkuvan katumuksessa elämisen kulttuuriksi”. Tämä ajatus koko elämänkestävästä parannuksen teosta on itse asiassa koko reformaation käynnistäneiden Lutherin aneteesien ensimmäinen pääteesi ja johtoajatus: ”Kun Herramme Kristus sanoi, tehkää parannus, hän tarkoitti, että koko kristityn elämän tulisi olla mielenmuutosta ja parannuksen tekoa.”

Tästä evankeliumin aluksi haluton, mutta mielenmuutoksen tekevä poika on meille esimerkkinä. Alkutekstissä hänen mielenmuutoksesta käytetään metamelomai-termiä, joka tarkoittaa katumuksesta syntyvää mielenmuutosta, sellaista, joka ei jää vain sydämen tunteeksi, vaan johtaa aktiiviseen toimintaan, konkreettisen elämän korjaamiseen ja koko elämän uudistumiseen.

Kun Paltamon kuvakirkon rakentajat ja kyläläiset halusivat rakentaa tänne kirkon, he halusivat tänne pyhän temppelin, jonne syntinen ja huonoksi kokeva ihminen uskaltaa tulla Kristuksen hoidettavaksi. He halusivat tilan, jossa minun eikä sinun tarvitse esittää parempaa, oikeuttaa omia lankeemuksia tai syytellä toisia. He halusivat tilan, jossa jokainen uskaltaa tulla Kristuksen läpivalaisuun ja siten uudistua, saada voimaa seurata Kristusta arjen keskellä.

Siksi tämä paikka on myös kiitoksen tila, jossa kiitollisuus Jumalan lahjoista saa kaikua. Se on keskinäisen yhteyden tila, jossa Kristus yhdistää meidät itseensä ja toinen toisiimme. Siksi täällä kirkossa me yhtäältä katsomme alttaria ja kaikkia pyhiä kuvia kunnioituksella ja palvonnalla. Ja samalla katsomme toisiimme lempeästi ja ystävällisesti, emme vihollisina emmekä moraalipoliiseina, vaan rakkaina ystävinä ja matkakumppaneina Kristuksen seuraamisen tiellä.

Tämän kirkon rakentajat raivasivat meille tietä myös kohti Jumalan valtakuntaa. Uskomme, että he ovat perillä ja odottavat meitä. Siksi nousemme tunnustamaan uskomme Kristuksen voittoon ja ruumiin ylösnousemukseen.

Suomalaista kirkkohistorian tutkimusta on vaikea harjoittaa ilman, että törmäisimme Eino Murtorinteen nimeen. Hänellä on ollut valtaisa vaikutus uusimman ajan kirkkohistorian tutkimukseen Suomessa ja kansainvälisesti. Hän on jättänyt vahvan jäljen henkilökohtaisesti myös meihin tänään paikalla oleviin.

Tänään olemme kokoontuneet muistamaan Eino Murtorinteen elämää ja juhlimaan hänen työtään.

Eino Johannes Murtorinne syntyi Kiuruvedellä 25.11.1930 – mikä selittää sen, että olemme koolla Kuopiossa. Samalla viikolla tapahtui paljon muutakin hyvää. Edellisenä päivänä avattiin Stockmannin tavaratalo ja 28. päivä Laimi Leidenius nimitettiin ensimmäisenä naisena Helsingin yliopiston professoriksi.

Mutta yhteiskunnallisesti tuo marraskuu ja koko vuosi oli nuoressa tasavallassamme levotonta aikaa. Kuukautta ennen Einon syntymää entinen presidenttipari K.J. ja Ester Ståhlberg oli muilutettu Kulosaaresta Joensuuhun. Stalin kiristi otettaan Neuvostoliitossa ja Suomessa Lapuan liike oli valtansa huipulla. Marraskuun 22. päivänä oli kokoontunut Lapuan liikkeen viides valtakunnallinen kaksipäiväinen suurkokous.

Reilua viikkoa ennen Einon syntymää 18. marraskuuta 1930 tulivat voimaan niin kutsutut tasavallan suojelulait ja kommunistilait. Kannattajien mukaan niillä pyrittiin suojelemaan demokratiaa kommunisteilta, jotka olivat Stalinin vaikutuspiirissä eivätkä sitoutuneet parlamentaariseen demokratiaan, vaan tavoittelivat vallankumousta. Kriitikkojen mielestä suojelulait rajoittivat sananvapautta, kokoontumisvapautta ja muita perusoikeuksia. Kohtalon ironiaa on, että samat lait kohdistettiin Lapuan liikettä vastaan paria vuotta myöhemmin.

1930-luku oli Euroopassa diktatuurien vuosikymmen, ja Suomikin oli vaakalaudalla, mutta monista muista Euroopan maista poiketen parlamentaarinen demokratia selvisi stressitestistä.

Eino Murtorinne syntyi siis keskelle suuria yhteiskunnallisia liikehdintöjä. Suomi ja koko Eurooppa oli levoton ja tämä ajan konteksti tuli näkymään Murtorinteen tutkimusintresseissä vahvasti. 1900-luku oli kahden radikaalin poliittisen ideologian, fasismin ja kommunismin, kulta-aikaa, ja Eino tuli keskittymään näiden hyperkollektivististen liikkeiden synnyn, sisällön ja vaikutuksen tutkimiseen, myös siihen, miten Euroopan kirkot yrittivät luovia näiden autoritaaristen ideologioiden kanssa.

Eino kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1950 Ylivieskan Raudaskylän lukiosta. Kyseisellä koululla oli vahva herännäispainotus. Herännäisyydestä tuli Murtorinteelle yksi akateeminen tutkimusteema, hänen henkilökohtainen suhteensa herännäisyyteen oli ilmeisesti kompleksinen.

Eino suoritti teologian opintonsa Helsingin yliopistossa ja valmistui 1956. Hän suoritti laudatur-arvosanat dogmatiikasta, etiikasta, kirkkohistoriasta ja käytännöllisestä teologiasta. Samana vuonna hän avioitui Seija Heljaksen kanssa, seuraavana vuonna syntyi Minna Maaria, jonka kunnioittaa meitä tänään läsnäolollaan. Samana vuonna 1956 piispa Eino Sormunen vihki hänet papiksi täällä Kuopion tuomiokirkon alttarilla. Murtorinne palveli kirkkoa muun muassa apupappina Vieremällä ja Iisalmessa. Piispa Sormusen pyynnöstä hän toimi nuorisotyöstä vastaavana hiippakuntapappina ennen siirtymistään tutkijanuralle. Ennättipä hän toimimaan myös sotilaspastorina vuosina 1959–1962 Suomenlinnan rannikkotykistörykmentissä.

Kuten moni pappi, myös Eino joutui tekemään valinnan akateemisen ja kirkollisen urapolun välillä. Hän väitteli teologian tohtoriksi vuonna 1964 otsikolla Papisto ja esivalta routavuosina 1899–1906 – tuon kirjan ostin opiskeluaikanani ja se on yhä hyllyssäni. Väitöskirja keskittyi tutkimaan muun muassa kiistaa siitä, tuliko Venäjän keisarin helmikuun manifestissa julistama päätös Suomen sotaväen sulauttamisesta Venäjän armeijaan – siis ilmiselvästi Suomen oikeusjärjestelmän ja lakien vastainen päätös – lukea kirkkojen saarnastuolista vai ei. Einon mukaan piispat kannattivat ankaria rangaistuksia kuulutuksen lukemisesta kieltäytyneille papeille, kun taas tuomiokapitulin lainoppineet kannattivat lievintä mahdollista linjaa. Tämä liittyi laajemmin kysymykseen siitä, missä menevät luterilaisen esivaltauskollisuuden rajat.

Eino oli myöhemmin sitä mieltä, että tässä oli yksi luterilaisuuden heikoista kohdista. Hän tunnisti, että Lutherin regimenttioppi oli monella tavalla myönteinen: se antoi arvon maalliselle esivallalle, tieteelle ja kulttuurille kytkemällä sen Jumalan suunnitelmaan, se antoi ihmisen maalliselle kutsumukselle hengellisen merkityksen ja vahvisti kriisiaikoina yhteiskunnan stabiliteettia ja luottamusta esivaltaan. Toisaalta kirkot olivat myöhemmissä tulkinnoissa usein kallistuneet pirskottamaan vihkivettä kulloisenkin hallitusvallan päälle, jolloin hengellinen regimentti oli menettänyt kriittisen funktionsa.

Eino kirjoitti: ”Esivallan kunnioittaminen ja kuuliaisuus sitä kohtaan ovat muodostuneet siinä määrin korostuneiksi päähyveiksi, että Lutherin tässä yhteydessä korostaman lainsaarnan merkitys on jäänyt väistämättä toisarvoiseen asemaan tai jopa mitätöitynyt. Tähän samaan kehityslinjaan on ehkä kuulunut luterilaisille kansankirjoille joskus leimallinen piirre, että ne ovat olleet enemmän kiinnostuneita hyvien suhteiden säilymisestä maalliseen esivaltaan kuin esimerkiksi kirkon tunnusmerkkien puhtaana säilymisestä. Kuitenkin Lutherin regimenttiopin keskeinen lähtökohta oli juuri evankeliumin puhtaana säilyminen.”

Olen aina kavahtanut ajatusta, että kirkon pitäisi ”olla profeetallinen”, nousta barrikadeille ja kulkea mielenosoitusmarssien kärjessä. Silti tässä yhteydessä voin yhtyä Einon tulkintaan regimenttiopin kapeuttavista tulkinnoista.

Väitöksen jälkeen hän eteni Helsingin yliopistossa Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian dosentiksi ja myöhemmin kirkkohistorian apulaisprofessoriksi vuosiksi 1972–1975. Lopulta vuonna 1975 hänet valittiin uusimman ajan kirkkohistorian professoriksi, jossa hän toimi ja teki päätyönsä ja toimi aina vuoteen 1993 saakka – siis 18 vuotta.

Tutkijana hänen kansainvälisesti tunnetuimpiin aiheisiinsa kuuluivat Pohjoismaiden kirkkojen suhteet Saksaan kolmannen valtakunnan aikana. Tähän liittyviä teoksia olivat muun muassa Risti hakaristin varjossa ja Veljeyttä viimeiseen saakka. Lisäksi hän kirjoitti laajasti suomalaisen teologian historiasta sekä Suomen kirkon historiasta 1800- ja 1900-luvuilla. Kirja Suomalainen teologia autonomian aikana oli tenttikirjana myös minun opiskeluaikanani – sekin on kirjahyllyssä. Vielä pitkään eläköitymisensä jälkeen Murtorinne jatkoi tutkimuksen harjoittamista. Hän sai iäisyyskutsun kolme vuotta sitten 15.7.2023 kunnioitettavassa 92-vuoden iässä.

Murtorinteen tutkimus ja toiminta ei jäänyt kirkolta huomaamatta. Suomen evankelisluterilainen kirkko myönsi Murtorinteelle korkeimman mahdollisen kunnianosoituksen, Pyhän Henrikin ristin vuonna 2014. Myönnön taustalla olivat sekä Murtorinteen akateemiset ansiot että työskentely kirkon, erityisesti kirkkomme ekumeenisten suhteiden hyväksi.

Minusta tuli Helsingin yliopistossa professori Tuomo Mannermaan oppilas, ja Eino Murtorinne tuli tutummaksi kirjojensa kautta. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että sain tutustua häneen henkilökohtaisemmin ja paremmin marraskuussa 2020.

Luterilaisen Kulttuurin Säätiö, jonka hallituksen puheenjohtajana toimin, myönsi Eino Murtorinteelle Martinpäivän kirkkojuhlassa 8.11.2020 tunnustuspalkinnon, sekä ”Lutherin mustepullon” kiitoksena kirkkoon, kulttuuriin ja yhteiskuntaan kohdistuneesta pitkäaikaisesta ja syvällisestä tutkimuksesta. Kyse oli siis elämäntyöpalkinnosta. Kirkkojuhlan vastauspuheenvuorossaan hän esitelmöi otsikolla Luterilainen kirkko kommunismin ja fasismin puristuksessa – olin tätä aihetta itse ehdottanut.

1900-luvun tuhoisat uudet aatteet heittivät todellisen haasteen kristillisille kirkoille. Vapaasti lainaten Eino tiivisti: ”Kommunismi yritti hävittää kristinuskon, fasismi yritti varastaa sen.” Ajattelin ihaillen, että täytyy tehdä 60 vuotta tutkimusta, ennen kuin osaa paketoida tutkimuksen noin tarkasti ja iskevästi.

Euroopasta kommunismi ja fasismi ovat käytännössä kuolleet. Nykyisillä poliittisilla ideologioilla, kuten woke-liikkeellä tai maga-liikkeellä, on niihin tuskin kirjallis-geneettistä jatkumoa – tai ainakin se on heikko. Niiden kannattajat lukevat enemmän somea kuin kirjoja. Itse tunnistan kuitenkin wokessa ja magassa samoja mielenmaisemia (mindset, mindscape) kuin näissä 1900-luvun poliittisissa liikkeissä.

On monin tavoin asianmukaista ja kunnia-asia, että Murtorinteen muistoseminaari järjestetään täällä Kuopion tuomiokirkossa. Sydänsavon uumenista ponnistanut Murtorinne jätti laaja-alaisen jälkensä kirkkohistorialliseen tutkimukseen tuomalla laajempia kirkkohistorian linjoja lähemmäs nykyaikaamme, jättäen kysymysmerkkejä myös meille pureskeltavaksi, muun muassa esivaltateologian osalta.

Tällä seminaarilla kunnioitamme arvostetun tutkijan, opettajan, ohjaajan ja työtoverin muistoa ja koko elämäntyötä. Toivotan meille kaikille antoisaa seminaaria huippualustajien esitelmien parissa.

Kuopion hiippakunnan piispa

Minulla on teille kolme kysymystä, joita toivon teidän pohtivan. Jotta minua ei syytettäisi väistelijäksi, yritän niihin itsekin vastata.

Ensimmäinen kysymykseni teille on yksinkertaisesti se, mitä on rauha.

Rauha voi kuulostaa lattealta keskustelunaiheelta, kaikkihan sanovat kannattavansa rauhaa. Usein ajatellaan, että rauha on sodan poissaoloa. Tämä näkemys on kuitenkin melko pinnallinen ja rajoittuu vain sotilaalliseen ulottuvuuteen. Sota ja rauha ovat paljon monimutkaisempia asioita kuin sähkölampun on-off-kytkin. Molemmat on ehkä parempi ymmärtää jatkumona, jossa toisessa ääripäässä on verinen rintamataistelu ja toisessa päässä syvä harmonia ihmisten, kansakuntien ja koko luomakunnan kanssa.

Useiden analyytikkojen mukaan esimerkiksi Venäjä pyrkii olemaan jatkuvassa konfliktissa lännen kanssa ilman aseellista taistelua. Ajatuksena on ylläpitää ja säädellä jatkuvaa tulehdustilaa, joka heikentää länttä ja paljastaa sen haavoittuvuuksia. Tämä ei ole avointa sotaa asein, mutta ei se myöskään ole täyttä rauhaa.

Teologisesti rauha on paljon muhevampi käsite. Se tarkoittaa tilaa, jossa ihminen elää harmoniassa toisten ihmisten, kansojen ja koko luomakunnan kanssa. Kaikkia kohdellaan reilusti, ketään ei kiusata ja ihminen hoitaa Jumalan luomakuntaa lempeän puutarhurin tavoin.

Mutta onko näin ihanaa tilaa tai paikkaa olemassa? Voiko sellaista paikkaa olla muualla kuin taivaassa? Tuskin. Sielläkin missä sota on poissa, on perheriitoja, venevarkauksia, koulukiusaamista ja poliittista juonittelua. Se ei ole täyttä rauhaa, vaan jonkinlaista leikattua rauhaa.

Ensimmäinen pointtini on siis tämä: sota ja rauha on realistisempaa ymmärtää dynaamisina tiloina, joissa jatkuvasti liikutaan jatkumolla ääripäiden välissä. Mitä tästä seuraa? Ainakin kaksi asiaa. Ensiksi meidän kannattaa ponnistella kohti sitä janan päätä, jossa häämöttää hyvin kokonaisvaltainen rauha ihmisen, luomakunnan ja Jumalan välillä. Kristillinen visio taivasten valtakunnasta ei ole pakoa todellisuudesta, vaan sen tehtävä on innostaa rakentamaan rauhaa jo tässä elämässä.

Toiseksi meidän kannattaa olla realisteja. Jos ripustaudumme ajatukseen ikuisesta ja täydellisestä rauhasta maan päällä, luulen, että joudumme pettymään ja masentumaan. Jo oman mielenterveyden kannalta on parempi hyväksyä ajatus, että kaikkea erimielisyyttä, vääryyttä ja pahuutta ei voi kokonaan kitkeä tästä maailmasta.

Tästä seuraa toinen kysymys: onko aseellinen puolustautuminen ristiriidassa kokonaisvaltaisen rauhan vision ja sen puolesta tehtävän rauhantyön kanssa? Milloin sotatoimi voi olla oikeutettu – vai voiko milloinkaan?

Tämä kysymys poltteli minua nuorena, kun pohdin, tulisiko minun jo vihittynä pappina suorittaa asepalvelus vai siviilipalvelus. Monien vuosien kamppailun jälkeen valitsin asepalveluksen – astuin armeijaan 28-vuotiaana pappina. Samaan aikaan Nato aloitti USA:n johdolla Serbian pommitukset, joita presidentti Clinton perusteli velvollisuudella suojella Kosovon albaaneja kansanmurhalta. Oikeusoppineet kiistelivät, olivatko iskut oikeutettuja, koska niiltä puuttui YK:n turvaneuvoston hyväksyntä – luonnollisesti Venäjä ja Kiina vastustivat. Valvoin öitä ja muiden nukkuessa hiivin kasarmin taukohuoneeseen seuraamaan uutisia, koska kysymys sodan oikeutuksesta teki minut levottomaksi. En tietenkään kuvitellut ratkaisevani konfliktia. Oli silti valtava tarve ymmärtää, mitä on tapahtumassa ja miten minun pitäisi arvioida tapahtumia.

Kristilliseen teologiaan kuului aluksi pasifismi. Se oli jo käytännön pakko, koska ensimmäiset 300 vuotta kristityt kuuluivat vainottuun vähemmistöön. Kun kirkko sai vähitellen yhteiskuntavastuuta, oli pakko muodostaa kanta siihen, onko oikein puolustautua. Pyhät kirjoitukset näyttivät antavan tulkinnalle erilaisia mahdollisuuksia. Yhtäältä Jeesus opetti pidättymään kostosta. ”Jos joku lyö sinua oikealla poskelle, käännä hänelle vasenkin.” Getsemanessa hän kieltäytyi ottamasta vastaan aseellista suojelua ja kehotti: ”Pistä miekkasi tuppeen, joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.”

Toisaalta harvoja henkilöitä, joita Jeesus kehuu evankeliumeissa, on roomalainen komppanianpäällikkö, siis miehittäjäupseeri. Jeesuksen kehotus kääntää toinen poski liittyy kyläläisten välisiin riitoihin, eikä sitä tarkoitettu yhteiskunnan turvallisuusdoktriiniksi – Jeesus ei puhu oikeudenmukaisen yhteiskunnan järjestämisestä mitään. Kun sotilaat kysyvät Johannes Kastajalta, miten meidän tulee toimia oikein, Johannes kehottaa ”älkää ryöstäkö älkääkä kiristäkö keneltäkään, vaan tyytykää palkkaanne”, mutta hän ei vaadi heitä luopumaan sotilaan ammatista. Paavali hyväksyi, että esivallalla on miekka heikkojen suojelemiseksi ja pahojen rankaisemiseksi – siksi meillä on poliisin tunnuksessa esivallan miekka. Hän kirjoitti: ”Jos mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.” Tämä näytti jättävän tilaa myös velvollisuudelle suojella heikompaa, tarvittaessa asein.

Kun nämä kaikki kohdat yhdistetään, mielestäni Uudesta testamentista tulee lopulta varsin johdonmukainen linja. Kristityn yksilön tulee aina luopua henkilökohtaisesta kostosta. Toisaalta yhteiskunnan tehtävänä on pitää yllä rauhaa ja asettaa pahuudelle pato, tarvittaessa voimaa käyttäen.

Asiaan vaikutti myös kirkkoisä Augustinuksen havainto Pohjois-Afrikan kansanmurhista: jos valtio valitsee ehdottoman pasifismin, sen on lopulta aina antauduttava hyökkääjälle eli tulla tuhotuksi. Augustinus näki, kuinka miehet tapettiin, naiset häväistiin ja lapset vietiin orjiksi. Jos käskyn ”älä tapa” tarkoitus on suojella elämää, eikö sen jäykkä noudattaminen näytä vievän elämän tuhoutumiseen.

Myöhemmin erityisesti Tuomas Akvinolainen ja Martti Luther kehittivät niin sanotun oikeutetun sodan teoriaa. Sen mukaan sotatoimi voi olla oikeutettu seuraavien ehtojen vallitessa:

1. Sotatoimesta päättäminen kuuluu lailliselle esivallalle. Yksilöllä ei ole oikeutta kostoon, hänen tulee ajaa asiaansa oikeuslaitoksessa.
2. Sotatoimella täytyy olla hyväksyttävä syy. Eli puolustautuminen hyökkäystä vastaan tai ilmeisen vääryyden oikaiseminen.
3. Sotatoimen tulee olla viimekätinen vaihtoehto tilanteessa, jossa kaikki muut sodan estämiskeinot ovat osoittautuneet mahdottomiksi.
4. Aseiden käytön täytyy olla mittasuhteiltaan pienempi paha kuin torjuttava vahinko.
5. Sotilailla täytyy olla oikea tarkoitus eli edistää hyvää ja estää pahaa. Heidän tulee pidättyä tarpeettomasta väkivallasta. Viattomien surmaaminen on kielletty. Päämääränä tulee olla oikeudenmukaisen rauhan palauttaminen.

Tämän teorian tarkoituksena ei ollut etsiä tekosyitä sodan käynnistämiselle, vaan päinvastoin hillitä liipasinherkkien feodaaliherrojen sotaintoilua. Tuomas Akvinolaisen kysymys ”onko sotatoimi aina syntiä” edellyttää, että kyllä se lähes aina on. Poikkeukselle asetetaan erittäin korkea kynnys: jotta sotatoimi voisi olla oikeutettu, teorian kaikkien ehtojen on täytyttävä.

Tälle teorialle rakentuu yhä myös nykyinen kansainvälinen oikeus. Tietenkin on niin, että öykkärit haluavat selittää hyökkäyksen puolustuksena – niinhän Venäjän presidenttikin teki. Tällainen väärinkäyttö ei kuitenkaan kumoa teorian oikeita periaatteita. Kun paavi Leo arvosteli USA:n hyökkäystä Iraniin, varapresidentti Vance opetti, ettei paavin pitäisi ottaa kantaa teologisiin kysymyksiin ja että tämän pitäisi muistaa katolisen teorian oikeutetusta sodasta. Tässä asiassa paavi Leo, joka kuuluu samaan augustinolaiseen sääntökuntaan kuin Martti Luther, kyllä tunsi paremmin oman perinteensä kuin katolilaiseksi äsken kääntynyt Vance. USA:n hyökkäys Iraniin oli virhe.

Ehdoton pasifismi perustuu liian idealistiselle ihmiskäsitykselle. Maailmassa on aina lurjuksia, jotka haluavat käyttää hyväksi sen, että joku jättää pyöränsä lukitsematta. Maailmassa on aina tyranneja, jotka ovat valmiita hurmaamaan massat ja alistamaan naapurikansat valtansa alle, jopa tuhoamaan heidät. Ikävä totuus on se, että tällä hetkellä olemme siirtyneet röyhkeän imperialismin aikaan. Venäjä havittelee Ukrainaa, Kiina Taiwania, Yhdysvallat Grönlantia ja Kanadaa, Gazan lisäksi Israel on valloittanut alueita Syyrialta, Libanonilta ja palestiinalaisille kuuluvalta Länsirannalta, joissa Hamas ei edes ole vallassa. Siellä juutalaiset siirtokuntalaiset valloittavat parhaillaan, valtion tuella, peltoja ja asuntoja palestiinalaiskristityiltä. Tilanteen tekee absurdiksi se, että länsimaissa, myös Suomessa, jotkut ns. kristillisen sionismin kannattajat pyrkivät oikeuttamaan palestiinalaiskristittyjen vainon ja etnisen puhdistuksen Raamatulla, jopa Jeesuksen opetuksilla. Monet Iranin tapaiset Lähi-idän islamilaiset hallinnot taas ovat toisella tavalla sortavia, vaikka ne eivät tavoittelekaan uusia alueita.

Ihminen voi kannattaa julkisesti absoluuttista pasifismia vain joissakin lännen demokratioissa, joissa joku toinen suojelee häntä ja hänen pasifismiaan – asein. Näistä syistä päädyin itse siihen, että velvollisuuteni oli suorittaa varusmiespalvelus. Itse asiassa jäin myös puolustusvoimien palvelukseen sotilaspapiksi.

Tosiasia on, että elämme sotauutisten maailmassa. Välillä tuntuu, että maailma on yksinkertaisesti tullut hulluksi. On paljon syytä pelkoon ja masennukseen. Kolmanneksi kysynkin, mihin toivo voi perustua huonojen uutisten maailmassa – itse asiassa kirjoitan kirjaa tästä aiheesta.

Jos meillä ei ole toivoa, menetämme helposti toimintakykymme. Meistä tulee taakka toisille. Toisaalta löysä puhe toivosta jonkinlaisen positiivisen ajattelun tai tsemppipuheen synonyyminä on vastenmielistä. Minun on vaikea sietää imelää puhetta toivosta. Kun siskoni joutui aivosyövän takia saattohoitovaiheeseen, olisi ollut väärin luvata paranemista. Toivoon liittyy kertomus kirjailija Mika Waltarista upseerioppilaana RUK:ssa Haminassa. Hän ei tuossa vaiheessa erityisemmin panostanut opiskeluun. Erässä harjoituksessa kouluttaja antoi tehtävän: oppilas Waltari, olette vihollisen saartama, kuinka toimitte, mitä käskette? Waltarin kerrotaan vastanneen: ”Lakki päästä, rukoilkaamme.” Waltari sai RUK:ista lähtöpassit.

Kun ihminen kokee olevansa erilaisten vastoinkäymisten ja uhkien saartama, silloin on pakko miettiä, mihin toivoni perustuu. Se on välttämätöntä, jotta säilytämme toimintakyvyn.

Valtiovallan turvallisuusstrategiassa puhutaan niin sanotusta kokonaisturvallisuuden timantista. Siinä on kahdeksan osa-aluetta, joista ylimmäksi on nyt nostettu henkinen kriisinsietokyky. Sillä tarkoitetaan sekä yhteiskunnan että yksilön kimmoisuutta, kykyä kestää painetta ja toipua haavoista. Usein puhutaan ”resilienssistä”, se on hienolta kuulostava sana, ja tarkoittaa suurin piirtein sisua.

Haluan ehdottaa neljää periaatetta, joilla yksilö voi säilyttää toimintakykynsä ja toivonsa kriisitilanteissa. 1. Pese hampaat ja keitä kahvit. Kun pidät yllä arkisia rutiineja, ne antavat kehollesi ja mielellesi viestin: elämä jatkuu, minä selviän. 2. Vie naapurille kukkia. Toisin sanoen, älä jää yksin. Yhteys toisiin ihmisiin ja elämä heidän kanssaan tekee meistä vahvoja. 3. Anna nahkan paksuuntua, älä ohentua. Jos me kitisemme jatkuvasti arkielämän pikku vastoinkäymisistä tai yhteiskunnan ongelmista, meistä tulee hauraita ja toisten holhottavia. Keskity siihen, mikä kaikesta huolimatta on hyvin. Kiitollisuus tekee sinusta vahvemman. 4. Valitse hautajaisvirtesi. Oman katoavaisuuden kohtaaminen voi aluksi tuntua kolkolta, mutta on tervettä ja voi vahvistaa meitä.

Nämä ohjeet liittyvät maalliseen elämään ja maalliseen viisauteen. Olisiko vielä jotakin muuta?

Kuopiosta kun olen, haluan siteerata kirjailija Minna Canthia. Kirjeessään ystävälleen Frida Wallinille 7.5.1897, joka muuten jäi hänen viimeisekseen, hän pohti omia vastoinkäymisiään ja kärsimyksen merkitystä elämässä. ”Ei mikään suru, joka tulee Jumalalta, koskaan ole niin vaikea, ettei se sisässään kantaisi siunauksen siementä, kuinka mahdottomalta tuo meidän silmissämme näyttäneekin. Kaikki on Jumalan kädessä. Pysy rohkeana ja luota Jumalaan.”

Arvoisa kunnanjohtaja Mikko, hyvät rautavaaralaiset ja muut kyläjuhlijat

Minua käy melkein sääliksi semmoinen kylä, jossa ei ole omaa kyläjuhlaa. Rautavaaralla semmoinen onneksi on. Jokainen paikka tarvitsee oman kyläjuhlansa, jolloin kaikki hiipivät koloistansa, katsovat toisiaan hymyillen, pitävät hauskaa ja juhlivat elämän lahjaa yhdessä. Siitä Rautavaarapäivilläkin on kyse. Pitäkää huolta, että nämä kyläjuhlat järjestetään myös jatkossa.

Minä olen kotoisin Ilomatsista, ja opin jo lapsena, että ulkopuoliset pitävät rakasta kotikylääni pienenä, köyhänä ja syrjäisenä – siis katsovat sitä jotenkin säälitellen. Samanlaista asennetta olen havainnut joskus myös siinä tavassa, jolla niin sanottu etelän media katsoo Rautavaaraa. Mutta se, mikä on pientä, köyhää ja syrjäistä tai suurta ja rikasta, riippuu kokonaan alkuasetuksista eli siitä, millaisilla mitta-asteikoilla satutaan mittaamaan.

Jos siis joku väittää Rautavaaraa pieneksi, kannattaa asettaa kyseenalaiseksi alkuasetukset eli mittayksiköt. Rautavaaralla pienuutta ei mitata väkiluvussa eikä neliökilometreissä, vaan siinä, kuinka ihmiset pitävät huolta toisistaan. Täällä rikkautta ei mitata vain kuntalaisten verotulojen määrällä, siis euroilla, vaan siinä, miten ihmiset kannattelevat toisiaan.  Rautavaara on paikka, jossa naapuri huomaa, jos valo ei syty. Se on paikka, jossa joku kysyy kuulumisia, eikä kiirehdi pois vastauksen aikana. Eikö se ole rikkautta?

Täällä ei tarvitse googlata palveluita, riittää kun kilautat naapurille. Täällä hiljaisuus ei ole ongelma, se on luonnon rauhaa. Täällä ihmiset tuntevat toisensa, ja elleivät vielä tunne, sitä varten on kyläjuhlat. Meillä ei ole metroa, koska täällä ei kärsitä liikenneruuhkista. Täällä naapuri ei ole vain naapuri – hän on myös vara-avain, varmuusvarasto ja joskus myös vara-pappi tai vara-psykologi.

Rautavaaraa pidetään köyhänä, mutta kirkkoherra Juhan johdolla seurakunnan järjestämän yhteisvastuukeräyksen tuotto on ylivoimaisesti suurin koko Suomessa. Monissa seurakunnissa keräyksen tuotto on noin 0,8 euroa per seurakuntalainen, Rautavaaralla se on usein yli 5 euroa per seurakuntalainen – siis täysin eri ”levelillä”. Sipilän hallituksen aikana minulta tiedusteltiin pääministerin kansliasta, voiko tämä olla totta. Sanoin, että kyllä. Kysyttiin, selittyykö tämä jollakin suurella yksittäisellä lahjoittajalla. Vastasin, ei. No mikä selittää näin suuren tuen? Vastasin, että auttamisen kulttuuri ja yhdessä tekemisen meininki. Kyllä köyhä köyhän asian tuntee.

Eikö se, kunnioitetut kuulijat, ole toisenlaista rikkautta ja suuruutta, sellaista, jota ei mitata euroissa tai väkimäärässä, vaan keskinäisessä yhteydessä ja huolenpidossa?

Haluaisinkin puhua tänään teille yhdestä asiasta, oikeastaan yhdestä sanasta. Siinä matkaoppaana minulle toimi muuan Sylvi, kahdeksankymppinen vanharouva.

Pari vuotta sitten tutustuin seurakunnan luottamushenkilöiden opintomatkalla tähän lempeään savolaiseen vanhukseen. Istuimme vastapäätä junassa ja halusin kuulla hänen kertomustaan. Rauhallisesti Sylvi alkoi kertoa meille matkaystäville pitkästä elämästään. Ihmettelin mielessäni, kuinka täynnä se oli monia, kohtuuttomalta tuntuvia vastoinkäymisiä. Hänellä oli kaikki syy tyytymättömyyteen, jopa katkeruuteen.

Hän kertoi vaikeasta avioerosta. Ja tuijotti sitten hiljaisena junan ikkunasta kaukaisuuteen. Pian katse kirkastui ja Sylvin kasvoille levisi hymy: ”Vuan siitä oon kiitollinen, jotta suattiin niin ihania lapsia.”

Sylvi löysi uuden onnen, mutta myöhemmin uusi aviopuoliso sairastui vakavasti ja Sylvistä tuli omaishoitaja. Jälleen vakava hiljaisuus. Ja sen jälkeen lempeä hymy: ”Vuan siitä oon kiitollinen, jotta sain niin ihanan miehen ja suattiin monia hyviä vuosia.”

Sitten hän kertoi siitä, kuinka raskasta omaishoitajan arki välillä on. Hiljaisuus, ja sitten liikutus: ”Vuan siitä oon kiitollinen, jotta on suatu tukkee ja appuu ja hoettoo, ja tällekkii retkellen piäsin iliman tein.”

Vuosi matkan jälkeen Sylvi löydettiin kotinsa lattialta. Hän oli saanut aivoinfarktin ja maannut vuorokauden tiedottomana. Lääkäreiden ennuste oli huono. Lopulta kävi niin, että viime pääsiäisenä tapasin hänet hymyilevänä kirkkokahveilla: ”Vuan siitä oon kiitollinen, jotta sain elämässä jatkoajan.”

Rakkaat sanankuulijat, sain Sylviltä silmiä avaavan oppitunnin kiitollisuuden voimasta.

Kiitollisuus on arvokasta, mutta miksi se on usein niin vaikeaa? Millaisia verhoja on sen edessä?

Ensimmäinen verho on ulkopuolellamme. Maailmassa on paljon kärsimystä ja aitoja ongelmia. Ilmasto lämpenee, Venäjä käy järjetöntä hyökkäyssotaa, droonit lentävät itärajalle, USA:ta hallitsee itsekeskeinen narsisti ja hänen mielistelevä hovinsa, Lähi-itä on tulessa, Gazan lasten kärsimys särkee sydämen. Suomessa velkaantuminen uhkaa, kaikesta pitää leikata, sairaanhoitojärjestelmä yskii, palvelut karkaavat kaupunkeihin ja kärjistynyt keskusteluilmapiiri vaikeuttaa ratkaisujen löytämistä. Poliitikon tuskaa lisää se, että suurin osa ongelmista on pirullisia: hyvän ja pahan sijasta on valittava kahden pahan välillä. Eikä maailman kaikkiin ongelmiin edes löydy ratkaisua lainsäädännön tai politiikan avulla – oman elämän kriiseistä puhumattakaan.

Toinen verho kiitollisuuden eteen nousee sisältämme. Meillä ihmisillä on erinomainen taipumus tyytymättömyyteen. Olemme taitavia kiinnittämään huomiomme siihen, mitä meiltä puuttuu, mikä on pielessä. Lasi on puoliksi tyhjä. Parhaimmillaan tyytymättömyys johtaa käärimään hihat ja korjaamaan epäkohtia: kyllästyn katsomaan liian pitkää pihanurmea ja leikkaan sen lyhyeksi. Mutta periaatteellinen, pinttynyt, kroonistunut tyytymättömyys voi altistaa mielenterveyden ongelmille, kuten katkeruudelle, masennukselle ja kadehtimiselle.

Katkeruus tai kadehtiminen voivat olla myös yhteiskunnallisesti ongelmallisia. Kun kroonista tyytymättömyyttä kokevat liittyvät yhteen ja kiihdyttävät toisiaan, se tuskin vahvistaa yhteiskuntarauhaa. Äärimmilleen kiihdytetty tyytymättömyys on ääriliikkeiden käyttövoima.

Kolmantena peittona kiitollisuuden edessä voi olla myös ylpeyden verho ja kohtuuttomien odotusten verho. Olemme taitavia antamaan kunnian itsellemme ja vaatimaan etuuksia.

Kiitollisuus sitä vastoin vaatii nöyryyttä. Mitä on kiitollisuus? Psykologien mukaan se syntyy siitä havainnosta, että saan jotakin hyvää lahjaksi ulkopuolelta. Hyvää – pahasta on vaikea olla kiitollinen. Lahjaksi – en omien oikeuksieni takia, vaan lahjaksi. Ja ulkopuolelta – en itseltäni. Tätä havaintoa kantaa englannin kielen kiitollisuutta tarkoittava sana gratitude, joka tulee latinan sanasta gratia, armo, ja gratis, ilmainen.

Sylvin kiitollisuus ei ollut teeskenneltyä, sillä aina kun hän puhui asioiden hyvästä puolesta, hänelle tuli silmään liikutuksen kyynel.

Miten kiitollisuus vaikuttaa?

Kiitollisuuden vaikutusta ihmisen hyvinvointiin on tutkittu vasta vain parikymmentä vuotta, mutta psykologien mukaan tulokset ovat järisyttäviä. Jos harjoitamme kiitollisuutta säännöllisesti, se vahvistaa hyvää elämää monella tavalla.

Ensinnäkin kiitollisuus vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiimme. Se sitoo meidät jollakin tavoin esivanhempiimme, sillä ymmärrämme, että heiltä olemme saaneet elämän lahjan ja paljon muuta hyvää. Kiitollisuutta kokevat ihmiset suhtautuvat toisiin keskimääräistä ystävällisemmin ja myötätuntoisemmin – se siis kutsuu meissä esiin monia muita hyveitä, kuten myötätuntoa, lähimmäisen rakkautta, hyväntahtoisuutta ja iloa. Kun on itse saanut jotakin hyvää lahjaksi, se synnyttää psykologisen mekanismin kautta halun antaa vastalahja. Kiitollisuutta kokevien ihmisten parisuhteet ovat keskimääräistä onnellisempia ja avioliitot pidempiä. Tutkimusten mukaan he kokevat myös arvostusta työelämässä.

Kiitollisuus vaikuttaa jopa fyysiseen terveyteemme. Kiitollisuutta kokevat ihmiset sairastavat vähemmän ja tilastollisesti myös elävät pidempään. Kiitollisuutta kokevien kyky sietää elämän vastoinkäymisiä ja toipua niistä on keskimääräistä vahvempi. Kiitollisuus purkaa arkipäivän stressiä ja laskee verenpainetta. Se myös suojelee varsinkin psyykkisistä sairauksista, se ehkäisee masennusta, alakuloa ja katkeruutta. Masennuksen hoidossa on lääkkeiden rinnalla tai joskus jopa niiden tilalla alettu käyttää kiitollisuuspäiväkirjaa, johon potilas kirjaa päivittäin asioita, joista saan tänään – kaikista todellisista vaikeuksista huolimattakin – olla kiitollinen.

Tästä seuraa, että kiitollisuus vaikuttaa myös tulevaisuuden uskoon. Me ihmiset suhtaudumme tulevaisuuteen pääsääntöisesti kahdella tavalla, joko pelolla tai toivolla. Pelko on usein järkevää ja perusteltua, mutta se myös lamauttaa. Toivo meinaa jatkuvasti jäädä erilaisten pelkojen alle. Kiitollisuus vahvistaa tutkitusti toivoa: kiitollisuutta kokevat suhtautuvat tavallista luottavaisemmin tulevaisuuteen. Eräässä tutkimuksessa testattiin esimerkiksi työttömiksi jääneiden ihmisten selviytymistä. Yhdelle ryhmälle annettiin tehtäväksi pitää joka päivä kiitollisuuspäiväkirjaa. Tämä ryhmä käytti mielenterveyspalveluja vähemmän ja työllistyi nopeammin kuin verrokkiryhmä.

Näin kiitollisuus synnyttää monenlaista hyvän kierrettä elämässä. Tämä perustuu tiukkaan tutkimukseen, se ei ole mitään imelää onnellisuuslogiaa.

Itse puhuin aikaisemmin kiitollisuudesta varovasti, toinen jalka jarrulla. Monet ihmiset kantavat elämässään aivan kohtuuttoman raskaita taakkoja, ja ajattelin, että myötätunnosta heidän kärsimystään kohtaan meidän täytyy puhua kiitollisuudesta vain varovasti kuiskaten. Tutkijat kuitenkin osoittavat sen, minkä moni meistä vaistoaa intuitiivisesti: myös vastoinkäymisten keskellä meillä on oikeus nähdä se hyvä, mikä on totta. Myös vaikeuksissa on lupa tuntea kiitollisuutta siitä, mikä kaikesta huolimatta on hyvin juuri nyt. Esimerkiksi kun taiteilija Vesa-Matti Loiri lähetti kuolinvuoteeltaan, siis kahden syövän ja monien kipujen keskeltä viimeisen viestin, olisi odottanut, että siinä puhutaan katkerasti kivuista ja luopumisen tuskasta. Sen sijaan taiteilija kertoi viimeisessä viestissään kokevansa kiitollisuutta. Siinä heijastui laulun sanat: ”Elämälle kiitos, sain siltä paljon”.

Voit ehkä väittää kiitollisuuden olevan vain harvoille annettu syntymälahja tai luonteenpiirre. Mutta se ei pidä paikkaansa. Tutkijoilla on sinulle hyviä uutisia: kiitollisuus ei ole geneettinen ominaisuus, vaan opittu taito ja asenne – ja siksi myös me tyytymättömyyden paheeseen taipuvaiset jukuripäät voimme sitä oppia ja opetella.

Se kuitenkin vaatii harjoittelua ja havahtumista. Miten voisimme sitä oppia?

Kiitollisuuspäiväkirjassa ihminen kirjaa säännöllisesti ylös, mistä hän voi tänään olla kiitollinen. Tämä on maallinen versio kristillisestä rukouselämästä. Kristillinen hartausperinne on käytännössä kiitollisuuden kulttuuria: aamulla kiitetään yön varjeluksesta ja uudesta päivästä, päivällä kiitetään ruoasta ja illalla kiitetään menneestä päivästä.

Te ymmärrätte hyvin, miksi olen teologina kiinnostunut kiitollisuudesta ja puhun siitä into pinkeänä. Kristillinen usko perustuu kiitollisuuden kulttuurille. Raamatun kertomukset perustuvat sille vakaumukselle, että meillä on olemassa hyvä Luoja, joka on luonut maailman hyväksi ja ihmisen omaksi kuvakseen. Elämä ei ole sattuma, vaan lahja. Ihminen ei ole pelkkää solulimaa, vaan hän on pyhä ja arvokas, teologian kielellä, hänet on luotu Jumalan kuvaksi. Ajattele, miten tärkeää on ilmastoahdistuksen tai ulkonäköpaineiden keskellä kamppailevalle nuorelle se viesti: sinä olet kaunis, sinä olet arvokas juuri tuollaisena, sinä olet turvassa, sinua kantavat ikuiset käsivarret.

Tämä onkin puheeni viimeinen viesti: kristillinen usko tahtoo vaalia ja vahvistaa kiitollisuuden kulttuuria. Se on oikeastaan rakennettu sisään kristilliseen spiritualiteettiin ja koko elämännäkemykseen. Aamulla kiitän uudesta päivästä, ruoalla kiitän ruoasta ja illalla kiitän menneestä päivästä. Sunnuntaina kokoonnumme viettämään eukaristiaa, joka tarkoittaa kirjaimellisesti kiitosateriaa. Mieti 10 suosituinta virttä: Suvivirsi, Maa on niin kaunis, Soi kunniaksi Luojan, Kiitos sulle Jumalani ja niin edelleen. Ne kaikki ovat kiitosvirsiä.

Oikeastaan tekee mieli kysyä: mitä muuta kristillinen elämä on kuin kiitollista vastausta Jumalan hyvyyteen? Ja mitä muuta se on kuin tämän hyvän kierrättämistä eteenpäin toinen toisillemme?

Rakkaat rautavaaralaiset. Olen halunnut puhua kiitollisuuden kulttuurista, koska se vahvistaa hyvää elämää. Se on todellista rikkautta. Tällaista rikkautta ja suuruutta olen havainnut Rautavaaralla. Toivon, että pidätte yllä ja vahvistatte tätä kiittämisen kulttuuria Rautavaaralla. Silloin teille käy hyvin. Silloin mikään tilanne ei ole toivoton. Silloin teillä on hyvä tulevaisuus.

Epistola: Apostolien teot 2:1–13

Kun sitten koitti helluntaipäivä, he olivat kaikki yhdessä koolla. Yhtäkkiä kuului taivaalta kohahdus, kuin olisi käynyt raju tuulenpuuska, ja se täytti koko sen talon, jossa he olivat. He näkivät tulenlieskoja, kuin kieliä, jotka jakautuivat ja laskeutuivat itse kunkin päälle. He tulivat täyteen Pyhää Henkeä ja alkoivat puhua eri kielillä sitä, mitä Henki antoi heille puhuttavaksi.
Jerusalemissa asui hurskaita juutalaisia, joita oli tullut sinne kaikkien kansojen keskuudesta, mitä taivaan alla on. Kun tämä ääni kuului, paikalle kerääntyi paljon väkeä, ja hämmästys valtasi kaikki, sillä jokainen kuuli puhuttavan omaa kieltään. He kysyivät ihmeissään: ”Eivätkö nuo, jotka puhuvat, ole kaikki galilealaisia? Kuinka me sitten kuulemme kukin oman synnyinmaamme kieltä? Meitä on täällä partilaisia, meedialaisia ja elamilaisia, meitä on Mesopotamiasta, Juudeasta ja Kappadokiasta, Pontoksesta ja Aasian maakunnasta, Frygiasta, Pamfyliasta, Egyptistä ja Libyasta Kyrenen seudulta, meitä on tullut Roomasta, toiset meistä ovat syntyperäisiä juutalaisia, toiset uskoomme kääntyneitä, meitä on kreetalaisia ja arabialaisia – ja me kaikki kuulemme heidän julistavan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja.” He eivät tienneet, mitä ajatella. Ihmeissään he kyselivät toinen toiseltaan: ”Mitä tämä oikein on?” Mutta jotkut pilkkasivat: ”He ovat juovuksissa, makeaa viiniä täynnä.”

Jeesus sanoi: ”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni. Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä. En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään. Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä. Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni.”

Sisaret ja veljet Kristuksessa, rakkaat papiksi vihittävät

Tänään helluntaina vietämme kirkkovuoden kolmatta huippukohtaa. Jouluna muistamme, kuinka Jumala syntyy ihmiseksi Kristuksessa, pääsiäisenä muistamme hänen sovittavaa kuolemaa ja juhlimme riemullista ylösnousemusta. Tänään on se kolmas huippu, helluntai. Mutta se merkitys ei ehkä ole kaikille aivan yhtä kirkas kuin joulun ja pääsiäisen. Miksi me oikeastaan vietämme helluntaita?

Nopea vastaus: tietenkin siksi, että muistamme helluntain epistolassa kuvattua Pyhän Hengen vuodattamista apostolien päälle. Mutta mikä on tarkemmin sen hengellinen merkitys meille tänään ja tässä?

Ensiksi meidän on palautettava mieleen Mooseksen lain antaminen ja Siinain liiton solmiminen, sillä sen muistaminen oli yksi juutalaisen helluntain merkitys. Vanhan testamentin profeetat puhuvat kuitenkin myös uudesta liitosta, esimerkiksi profeetta Jeremia päivän lukukappaleessa: ”Tulee aika, sanoo Herra, jolloin minä teen uuden liiton Israelin ja Juudan kansojen kanssa. Tämä liitto ei ole samanlainen kuin se, jonka tein heidän isiensä kanssa silloin, kun vein heidät pois Egyptin maasta. Sen liiton he rikkoivat, vaikka minä olin ottanut heidät omakseni, sanoo Herra. Tämän liiton minä teen tulevina päivinä, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä.”

Helluntai on tämän uuden liiton syntymäjuhla. Siinä Henkeä ei vuodateta elitistisesti vain yksittäisille profeetoille ja papeille. Siinä Henki lahjoitetaan kaikille ihmisille. Siinä ei ole kyse vain ulkoisesta laista – sellainen johtaa usein kaavamaiseen laintulkintaan, jäykkään pykäläuskollisuuteen. Siinä Jumalan laki eli ymmärrys hänen hyvästä tahdostaan kirjoitetaan jokaisen sisimpään, siis sydämen lihatauluihin.

Uudessa liitossa jäykkä pykäläuskollisuus vaihtuu Hengen vapauteen. Tästä puhuu erityisesti Paavali: ”Hengen hedelmiä ovat rakkaus, ilo, rauha ja kärsivällisyys. Antakaa Hengen ohjata elämäänne… jos Henki johtaa teitä, ette ole lain alaisia.” Uudessa liitossa satojen säädösten viidakko vaihtuu yksinkertaiseen rakkauden käskyyn. Tästä puhuu Jeesus usein, esimerkiksi päivän evankeliumissa: ”Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni.”

Siirtyminen säädösten viidakosta rakkauden lakiin ei tarkoita moraalista mielivaltaa, vaan sitä, että Pyhä Henki ohjaa, tukee, auttaa elämään oikein Kristuksen tahdon mukaan. Helluntai on siis uuden liiton syntyjuhla.

Mennäänpä vielä syvemmälle. Helluntain epistolan taustalla on Vanhan testamentin kertomus Baabelin tornista, vaikka sitä ei aivan suoraan sanota. Muistatteko kertomuksen Baabelin tornista? Sehän on meille nykylukijoille suoraan sanottuna aika outo. Lähtötilanne kertoo ihmisistä, jotka puhuvat yhtä ja samaa kieltä. Sitten he saavat päähänsä pähkähullun idean. ”Tehkäämme tiiliä ja polttakaamme ne koviksi. Rakentakaamme itsellemme kaupunki ja torni, joka ulottuu taivaaseen asti.” Lopulta paikalle tulee itse Jumala ihmettelemään ihmisten touhuja – todistaakseen, kuinka Baabelin torni lopulta romahtaa omaan mahdottomuuteensa. Kaikki hajoaa atomeiksi.

Vasta perehtyminen alkukieleen paljastaa kertomuksen sanoman. Baabelin tornin kertomuksessa käytetään nimittäin rakennustiilien polttamisesta harvinaista heprean verbiä saraf ( שָׂרַף). Samaa verbiä käytetään muualla vain kerran – kohdassa, jossa kerrotaan, kuinka israelilaiset joutuvat polttamaan tiiliä faaraon orjina Egyptissä ja raatamaan pakkotyötä hänen suuruudenhulluilla rakennushankkeillaan.

Sekä faaraoiden Egypti että muinainen Babylon olivat oman aikansa imperiumeja. Molemmat valloittivat alueita, alistivat pienempiä kansoja, pakottivat ne rakentamaan suuruudenhulluja palatseja hallitsijoilleen ja pakottivat ne puhumaan yhtä ainoaa imperiumin virallista kieltä.

Baabel-kertomus on siten anti-imperialistinen. Se kuvaa yhtä ajatonta totuutta, sitä, että imperiumin logiikka perustuu aina tukahduttamiselle. Imperiumille eri kansat, kielet ja kulttuurit ovat uhka. Ne pitää alistaa ja pakottaa yhdenmukaisuuteen. Mutta ihmisten vapaudenkaipuuta imperiumit eivät voi voittaa. Lopulta ne hajoavat omaan ylimieliseen, jumalattomaan mahdottomuuteensa.

Niin kävi faaraoiden Egyptille, muinaiselle Babylonille ja antiikin Roomalle. Niin kävi Hitlerin Saksalle ja Stalinin Neuvostoliitolle. Myös tänään me olemme maailmassa siirtyneet röyhkeän imperialismin aikaan. Venäjä yrittää alistaa Ukrainan ja tukahduttaa sen kulttuurin ja kielen. Yhdysvalloissa Trump-hallinto uhkailee Grönlantia, havittelee Kanadaa ja pommittaa Lähi-itää. Myös nämä suurvallat tulevat ennen pitkää hajoamaan, jos ne jatkavat röyhkeän imperialismin tiellä.

Helluntai on vastakohta Baabelin tornille. Helluntain kertomus ei puhu hajottamisesta, vaan yhdistämisestä. Eikä se puhu alistamisesta, vaan vapauttamisesta. Jumalan kolmas persoona yhdistää Isän ja Pojan. Henki on rakkauden side Isän ja Pojan välillä. Tämän rakkauden siteen Jumala lähettää helluntaina, ei hajottamaan, vaan yhdistämään eri kansat. Helluntain kertomuksessa eri kielet eivät ole ongelma, vaan lahja. Pyhä Henki ylittää eri kansalliset ja kielelliset rajat kumoamatta erilaisuutta tai alistamatta ketään. ”Mitä tämä on: me kaikki kuulemme julistusta Jumalan suurista teoista omalla kielellämme.”

Helluntain kertomus tekee kristinuskosta erilaisen. Kun juutalaisuus ohjaa ihmisiä lukemaan yhtä pyhää kieltä, hepreaa, ja islam yhtä pyhää kieltä, arabiaa, kristinusko on alusta lähtien halunnut kääntää pyhät tekstit ja niiden sanoman Jumalan pelastusteoista eri kielille – siis niin, että jokainen ihminen voisi kuulla Jumalan hyvyydestä omalla sydämen kielellään, äidinkielellään. Helluntain ihme on siis kuulemisen ja ymmärtämisen ihme.

Helluntai on siis ensiksi uuden liiton juhla. Ja se on toiseksi rakkauden ja yhteyden Hengen vuodattamisen juhla.

Kolmanneksi se on myös meidän henkilökohtainen juhlamme. Mitä se tarkoittaa?

Kristuksen syntymä tapahtui kauan sitten. Kristus kuoli ristillä puolestamme ja nousi kuolleista kauan sitten. Miten nuo Jumalan pelastavat teot voivat tulla meidän henkilökohtaiseksi omaisuudeksemme? Toisin sanoen, miten sinä voit päästä niistä osalliseksi?

Tämä on ratkaiseva kysymys, sillä mitä hyötyä Kristuksen syntymästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta on sinulle, jos ne jäävät menneisyyteen? Etkö jää silloin niiden ulkopuolelle? Miten voimme päästä osallisiksi Kristuksen pelastavista teoista?

Tämä on suurimpia kysymyksiämme. Ja tämä on kysymys, johon teidän, rakkaat papiksi vihittävät, täytyy osata vastata oikein ja kaikkialla, kuka tahansa sitä kysyy missä tahansa.

Tässä emme voi tukeutua filosofiaan, omaan päättelyyn tai totuttuihin ajattelumuotoihin. Tässä ainoa mahdollisuutemme on tukeutua yksin siihen, että Jumala on itse ilmoittanut.

Lyhyt vastaus on tietysti tämä: usko Kristukseen yhdistää meidät Kristuksen armoon ja pelastaviin tekoihin. Kyllä, mutta on mentävä pidemmälle ihmisten kysymyksiin, ja osattava vastata, mistä voin saada tällaisen uskon tai miten voin kasvaa ja vahvistua siinä.

Uskoa ei voi saada filosofisella päättelyllä, vaikka järki voi raivata esteitä uskon tieltä. Pelastava usko Kristukseen ei ole myöskään synnynnäinen ominaisuus, sellaista ei Raamatussa opeteta, vaikka ihmisellä onkin synnynnäinen vaisto aavistaa Jumalan olemassaolo. Minä en voi omasta voimastani uskoa Kristukseen enkä pelastaa itse itseäni.

Pelastava usko Kristukseen on aina lahja ylhäältä. Juuri Pyhä Henki synnyttää turvallisen luottamuksen Kristukseen ja opettaa tuntemaan häntä. Tämän takia Kristus on asettanut kasteen ja ehtoollisen. Pyhässä kasteessa hän tekee meidät osallisiksi syntien anteeksiantamuksesta, niin kuin Pietari todistaa helluntaipuheessaan. Pyhässä kasteessa Kristus pukee meidät armoonsa ja tekee meidät osalliseksi ylösnousemuksestaan, niin kuin Paavali julistaa kirjoituksissaan. Pyhässä ehtoollisessa hän tulee läsnä olevaksi, vahvistaa uskoamme ja koskettaa armollaan konkreettisesti jopa meidän kehoamme. Kasteessa ja ehtoollisessa hänen pelastavat tekonsa tulevat menneisyydestä nykyhetkeen, yleistiedosta sinun henkilökohtaiseksi omaisuudeksesi. Pelastavan uskon syntymisen ja vahvistamisen takia Kristus on antanut tehtävän julistaa ilosanomaa yhä uusille sukupolville.

Näitä tehtäviä varten, siis evankeliumin julistusta ja Kristuksen sakramenttien hoitamista varten, Jumala on asettanut kirkkoonsa pappisviran. Pappisvihkimys sopii erityisen hyvin helluntaihin, sillä tänään me kaikki yhdessä nöyrästi rukoilemme Pyhän Hengen lahjaa papiksi vihittäville: ”Anna heille Pyhä Henkesi, niin että he olisivat sinun uskollisia todistajiasi.”

Tämä kehottaa nöyryyteen: pappi tarvitsee Pyhän Hengen lahjaa, ilman sitä työnne ei voi kantaa hedelmää. Toisaalta se kehottaa vapautuneeseen iloon: voitte luottaa siihen, että Pyhä Henki itse kulkee vierellänne. Hän siunaa työnne, hän tukee, ohjaa, auttaa, lohduttaa ja rohkaisee, koska kyse on lopulta hänen työstään. Te kylvätte, mutta Jumala itse antaa kasvun, missä ja milloin tahtoo. Siksi tehkää evankeliumin työtä vapautuneesti, rennosti, hymystä käsin – aina luottaen siihen, että Jumala itse on se, joka antaa kasvun.

Kunnioitetut konserttivieraat,

Tänä iltana olemme saaneet nauttia henkeä haukkovasta musiikillisesta ilotulituksesta. On ollut sykähdyttävää nähdä, kuinka savolaiset nuoret näyttävät parastaan ja esiintyvät kansainvälisten tähtien kanssa. Haluankin tervehtiä teitä arvoituksella. Mitä syntyy, kun yhdistetään Johan Sebastian Bach, Luciano Pavarotti ja Ozzy Osbourne? Syntyy Savon oma Ozzy, Ossi Jauhiainen. Meidän Ossissamme musiikilliseen lahjakkuuteen yhdistyy ydinvoimalan energia, rykmentin organisaatiokyky ja partiopoikamainen into. Sydämellinen kiitos Savon oma Ozzy Jauhiainen! Sydämellinen kiitos kaikki tämän illan huippumuusikot ja muut talkoolaiset.

Tänä iltana olemme tulleet valmiiseen pöytään ja saaneet lahjaksi nauttia musiikista. Jokaista meitä yhdistää myös toisenlainen lahja: se, että jokaisella on – tai on ollut – isä ja äiti. Joillakin he yhä elävät, kun taas toisilla meistä vanhemmista toinen tai molemmat ovat jo edesmenneitä. He ovat antaneet meille elämän lahjan. Vanhempiemme lisäksi meillä on ympärillämme muita vanhempia ihmisiä, jotka ovat meitä ruokkineet, suojelleet, kasvattaneet, tukeneet, he ovat rakentaneet hyvän elämän eväät meille ja koko suomalaiselle yhteiskunnalle.

Nyt on meidän kunniatehtävämme pitää huolta heistä.

Ystäväni kertoi minulle jo muistisairaasta isoäidistään. Syksyllä isoäiti oli pyytänyt puhelimessa: tuo minulle varastostani tanssikenkäni. Ystäväni piti pyyntöä outona, mutta suostui pyyntöön. Talvella isoäiti pyysi, tuo minulle kesämekkoni. Ja keväällä, tuo minulle kesähattuni. Alkukesän päivinä he sitten istuivat hoivakodin terassilla kesämekossa ja tanssikengissä, joivat parvekekahvit ja lauloivat virren. Pian tuon jälkeen isoäiti kuoli. Kuinka arvokkaasti ja kauniina hän sai elää loppuun saakka.

Vanhan testamentin neljäs käsky ”kunnioita isääsi ja äitiäsi” ei ole alun perin lapsille annettu tottelemiskäsky. Alun perin se on meille nuorille aikuisille, siis voimansa tunnossa eläville ihmisille annettu huolenpitokäsky, siis tehtävä pitää huolta vanhuuteen ehtineistä ja vanhuuden heikentämistä isästä ja äidistä. Se käy ilmi jo käskyn perusteluosasta ”jotta kauan eläisit maan päällä”.

Se muistuttaa meitä elämän peruskehyksestä: muista, että sinustakin tulee joskus vanha.  Tulee aika, jolloin tarvitset erilaista tukea ja apua arjen askareisiin. Vanhanakin tarvitset yhteyttä toisiin ihmisiin. Silloin sinäkin toivot, että sinua kunnioitetaan ja sinusta pidetään huolta. Tehtävä pitää huolta vanhuuteen ehtineistä vanhuksista koskee tietysti omia vanhempia, mutta yhtä lailla myös kaikkia ikäihmisiä.

Neljäs käsky rakentuu sille ajatukselle, että jokainen ihminen on itsessään arvokas. Teologian kielellä: jokainen ihminen on luotu olento ja Jumalan kuva. Tämä ihmisen perimmäinen arvokkuus ei riipu meidän suorituskyvystä, työpanoksesta, hyödyllisyydestä työmarkkinoilla. Se koskee meitä ensi hetkestä viimeiseen henkäykseen, ja kristillisen uskon mukaan jopa niidenkin yli.

Tähän liittyy tämän vuoden 2026 Yhteisvastuukeräys. Sillä kerätään tukea, joilla autetaan vanhuuteen ehtineitä ihmisiä elämään hyvää vanhuutta ja vähennetään heidän yksinäisyyden kokemustaan.

Jokainen meistä ymmärtää, miksi tämä teema on niin ajankohtainen. Yhteiskunta joutuu etsimään säästöjä, ja meillä on suuri paine, ehkä kiusauskin, heikentää vanhusten hoivapalveluja. Tämä vuosi on ensimmäinen, jolloin Suomessa on yli miljoona 75-vuotta täyttänyttä ihmistä. Me työssä käyvät tunnemme nahoissamme työelämän kasvavat paineet, emmekä aina jaksa tai muista pitää yhteyttä vanhuuteen ehtineistä vanhemmistamme niin usein kuin toivoisimme.

Näistä syistä on tärkeää, että osallistumme Yhteisvastuukeräykseen lahjoittajina ja kerääjinä. ”Jotta kauan eläisit maan päällä”. Haluan kiittää sydämellisesti muusikoita tästä mahtavasta konsertista. Tämän vuoden keräyksen valtakunnallisena yhteisvastuupiispana vetoan meihin kaikkiin: pidetään huolta vanhuuteen ehtineistä lähimmäisistä Suomessa ja kansainvälisesti. Osallistutaan Yhteisvastuukeräykseen tukijoina ja kerääjinä.

Herra olkoon teidän kanssanne!

Jari Jolkkonen, Kuopion hiippakunnan piispa

Evankeliumista Johanneksen mukaan, luvusta 13

Pääsiäisjuhla oli jo tulossa, ja Jeesus tiesi, että oli tullut se hetki, jolloin hänen oli määrä siirtyä tästä maailmasta Isän luo. Hän oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti.

He olivat kokoontuneet aterialle, ja Paholainen oli jo pannut Juudaksen, Simon Iskariotin pojan, sydämeen ajatuksen, että tämä kavaltaisi Jeesuksen. Jeesus tiesi, että Isä oli antanut kaiken hänen valtaansa ja että hän oli tullut Jumalan luota ja oli nyt palaamassa hänen luokseen. Niinpä hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan. Sitten hän kaatoi vettä pesuastiaan, rupesi pesemään opetuslasten jalkoja ja kuivasi ne vyötäisillään olevalla liinalla.

Kun Jeesus tuli Simon Pietarin kohdalle, tämä sanoi: ”Herra, sinäkö peset minun jalkani?” Jeesus vastasi: ”Tätä, minkä nyt teen, sinä et vielä käsitä, mutta myöhemmin sinä sen ymmärrät.” Pietari sanoi hänelle: ”Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani!” Jeesus vastasi: ”Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani.” Silloin Simon Pietari sanoi: ”Herra, älä pese vain jalkojani, pese myös kädet ja pää.” Tähän Jeesus vastasi: ”Se, joka on kylpenyt, ei tarvitse pesua, hän on jo puhdas. Ja te olette puhtaita, ette kuitenkaan kaikki.” Jeesus tiesi, kuka hänet kavaltaisi, ja siksi hän sanoi, etteivät he kaikki olleet puhtaita.

Pestyään heidän jalkansa Jeesus puki viitan ylleen ja asettui taas aterialle. Hän sanoi heille: ”Ymmärrättekö te, mitä teille tein? Te puhuttelette minua opettajaksi ja herraksi, ja oikein teette: sehän minä olen. Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.”

Rakkaat seurakuntalaiset,

Kiirastorstaina muistamme Herran pyhää ehtoollista. Miksi kristityt viettävät sitä? Siihen liittyy kaksi ulottuvuutta. Ensiksi ehtoollisen asettaminen, josta epistolateksti puhuu. Toiseksi jalkojen pesu, rakkauden ateria, josta evankeliumi puhuu.

Syvennymme aluksi ensimmäiseen. Kristillisen elämän keskuksena on Herran pyhä ehtoollinen. Voisi olla toisinkin. Muinaisessa juutalaisuudessa se oli eläinten uhraaminen Jerusalemin temppelissä. Miksi Jeesus asetti ehtoollisen ”kärsimistään edeltävänä yönä”, siis juuri viimeisellä hetkellä, juuri silloin kun hän on poistumassa näyttämöltä ja luotamme? Miksi juuri silloin? Ja miksi pyhä ateria?

Eikö juuri siksi, että hän tahtoi ehtoollisen olevan se tapa, jolla hänen jatkaa läsnäoloaan meidän keskellämme? ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini, ottakaa ja juokaa, tämä on minun vereni malja. Niin usein kuin te siitä syötte ja juotte, tehkää se minun muistokseni.”

Hän asetti pyhän ehtoollisen, jotta aina kun sitä vietetään hänen nimessään, hänen muistokseen, hän itse on läsnä meidän keskellämme. Jos joku lapsi, oppimaton tai ulkopuolinen kysyy, missä hän on läsnä, mitä vastaisimme?

Siihen voisi vastata. Katso kristittyjen elekieltä. Katso, mitä kristityt tekevät evankeliumin lukemisen aikana. Nousevat seisomaan. Miksi? Siksi, että evankeliumin sanoissa me tunnistamme läsnäolevan Kristuksen, hän tulee luoksemme evankeliumissaan eli sanan kautta. Ja katso, miten kristityt ottavat vastaan ehtoollisen ja miten he poistuvat Herran pöydästä. Otamme vastaan ehtoollisen polvistuneena, koska tunnistamme ja tunnustamme Herran läsnäolon pyhitetyssä leivässä. Sakramentin saatuamme kumarramme ja siunaamme itsemme ristinmerkillä, ei papille, vaan ehtoollisessa läsnäolevalle Kristukselle. Samasta kunnioituksesta johtuu, että pappi käsittelee pyhitettyjä ehtoolliselementtejä kunnioituksella. Niitä ei saa heittää pois. Ne nautitaan loppuun tai säilytetään kunnioittavasti ja erikseen tavallisista leivistä ja viinistä.

Tämä ei ole meidän luterilaisten keksintöä. Päinvastoin, liitymme tässä ikivanhojen kirkkojen traditioon. Kun olin tekemässä kolmiosaista tv-dokumenttia Jeesuksesta, sain vierailla monessa sellaisessa kirkossa, jonka juuret menevät aivan alkulähteille. Syyrialais-ortodoksit toimittavat jumalanpalveluksen aramean kielellä ja ikivanhan pyhän Jaakobin liturgian mukaisesti Jeesuksen pyhän haudan kirkossa Jerusalemissa. Kaldealais-katoliset Irakissa käyttävät niin sanottua Addain ja Marin liturgiaa, jonka vanhimmat tunnetut käsikirjoitukset ovat 200-luvulta, samoin tekevät idän assyrialaiset kristityt, molemmat toimittavat jumalanpalveluksen arameaksi, Jeesuksen äidinkielellä.

Kun vierailin näissä kirkoissa, jotka ovat säilyttäneet ikivanhat traditiot halki vuosituhansien, en ymmärtänyt heidän teksteistään ja lauluistaan juuri mitään. Mutta elekieli kertoi kaiken: evankeliumissa tunnistavat sanan kautta luoksemme tulevan Jeesuksen, ehtoollisessa he tunnistavat pyhitetyssä leivässä ja viinissä luoksemme tulevan Jeesuksen. Aivan kuten myös me tänään Alavan kirkossa.

Me emme ”matki” heitä. Eikä kukaan näistä kirkoista ”matki” toisiaan. Meidän kirkkomme ja kaikkien näiden traditioiden juurena ovat nimittäin samat kertomukset ehtoollisen asettamisesta. Vanhin niistä on päivän epistolassa oleva apostoli Paavalin kuvaus ehtoollisen asettamisesta. Se on siis vanhin, evankeliumejakin vanhempi, ja kirjoitettu Efesossa vuonna 54 tai 55. Siis vain 25 vuotta Jeesuksen kärsimisen, kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen.

Tämäkin teksti osoittaa, että se ei ole Paavalin luomus, vaan paljon vanhempi. Hän nimittäin kirjoittaa: ”Olen saanut Herralta tiedoksi tämän, minkä olen myös opettanut teille”. Paavali siis sai ehtoollisen asetuskertomuksen eli asetussanat jo valmiina, mitä ilmeisimmin ensimmäisten kristittyjen liturgiasta, siis ehtoollisen vietosta: ”Olen saanut Herralta tiedoksi tämän, minkä olen myös opettanut teille. Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja sanoi: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” Samoin hän otti aterian jälkeen maljan ja sanoi: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin siitä juotte, tehkää se minun muistokseni.”

Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumit on kirjoitettu 20–30 vuotta myöhemmin, ja niissä on sama kertomus. Kaikki liittävät ehtoollisen myös sovituksen ja lunastuksen ajatuksen. ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne.” Matteus lisää tähän vielä olennaiset sanat: ”syntien anteeksiantamiseksi”.

Tähän sisältyy koko evankeliumi, ilosanoma. Kristus on kuollut meidän syntiemme puolesta, ja jokainen, joka osallistuu tähän pyhään ateriaan, tulee osalliseksi syntien anteeksiantamisesta, Jumalan armosta ja ikuisesta elämästä.

Kyse on siis Jeesuksen läsnäolon ateriasta, johon osallistumalla me tulemme osalliseksi syntien anteeksiantamisesta. Löysin tänään postiluukusta traktaatin, jonka oli laittanut sinne amerikkalaisperäinen liike, sellainen, jossa on vaikutteita kristinuskosta, mutta jota tutkijat eivät tavallisesti laske kristilliseksi, koska se eroaa Kirkkojen maailmanneuvoston peruskirjassa mainitusta kolminaisuusopista. Siinä toivotetaan tervetulleeksi viettämään Jeesuksen muistoateriaa. Tarkemmin lukien paljastuu, että siinä muistetaan poissaolevaa Jeesusta. Muistetaan poissaolevaa Jeesusta. Tästä seuraa, ettei hän ole läsnä. Silloin ihminen ei voi myöskään päästä osalliseksi syntien anteeksiantamuksesta.

Yhdessä ikivanhojen kristittyjen kanssa me tunnistamme ehtoollisessa Jeesuksen todellisen läsnäolon. Siksi me voimme luottaa siihen, että ehtoollisessa tulemme osalliseksi Jumalan armosta ja anteeksiantamuksesta. Siksi me myös juhlimme kiitosateriaa ja vietämme sitä iloiten.

Ehtoollinen on Kristuksen läsnäolon ateria, armon ateria ja kiitosateria.

Johanneksen evankeliumi muistuttaa meitä siitä, että se on myös rakkauden ateria. Hän on tallettanut kertomuksen siitä, kuinka Jeesus yllättää oppilaansa viimeisellä aterialla. Miten?

Ensimmäistä ehtoollista ajatellessamme meillä on mielessä Leonardo da Vincin maalaus Viimeinen ehtoollinen. Siinä istutaan pöydässä. Se ikään kuin heijastaa ajatusta: ”Tulkaas pojan kaikki tänne pöydän samalle puolelle, niin otetaan selfie.”

Ensinnäkin Vincin maalauksella on väärä nimi. Se ei ole viimeinen ehtoollinen, vaan ensimmäinen ehtoollinen. Toiseksi sitä vietettiin, ei pöydässä istuen, vaan itämaisen etiketin tapaan lattialla istuen vasemmalla kyljellä ja ehkä puolikaaren tai avoneliön muodossa. Ja kun kaikki köllöttävät vasemmalla kyljellä matolla, silloin tulee ymmärrettäväksi se, miten Jeesus voi teknisesti toteuttaa oppilaiden jalkojen pesun.

Keskeistä ei sittenkään ole tekniikka, vaan se esimerkki, jonka Jeesus antaa. ”Ymmärrättekö te, mitä teille tein? Te puhuttelette minua opettajaksi ja herraksi, ja oikein teette: sehän minä olen. Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.”

Mikään ei voi olla kirkkaampaa ja vakuuttavampaa ja koskettavampaa kuin tällainen oman esimerkin näyttö. Se ei selittelyjä kaipaa. Sitä ei ole vaikea ymmärtää.

Jeesus tahtoo, että kaikki, jotka tahtovat olla hänen todellisia seuraajiaan, kaikki, jotka osallistuvat hänen läsnäolonsa aterialle, syntien anteeksiantamuksen aterialle, he osallistuvat myös rakkauden aterialle. Heidän täytyy katsoa lempeästi toisiinsa. Heidän täytyy olla myötätuntoisia toisilleen. Heidän täytyy kohdella toinen toistaan palvelevalla rakkaudella.

Rakkaat ystävät, Kristuksen seuraajat. Me vietämme ehtoollista, koska Kristus on asettanut sen ja käskenyt viettää sitä usein. Me vietämme ehtoollista, koska siinä Kristus on todellisesti läsnä ja lahjoittaa meille ristillä hankkimansa lunastuksen ja sovituksen hedelmät.

Me, jotka tulemme osallisiksi tästä ilosta ja armosta, emme voi suhtautua toisimme välinpitämättömästi. Meidän täytyy kantaa ja kannatella toisiamme. Meidän tehtävämme on olla valmiita palvelemaan toinen toistamme palvelevalla rakkaudella, niin kuin Kristus itse teki.

Ja kun ehtoollinen on vietetty, meidän tehtävämme on kulkea kärsivän Kristuksen askelissa myös kohti Getsemanea, kohti kavallusta, rukouskamppailua, Juudaksen suudelmaa ja vangitsemista. Siksi me ehtoollisen jälkeen riisumme alttarin liturgisesta vaatetuksesta ja verhoamme sen odottamaan pitkäperjantaita. Sinnekin Kristuksen on kuljettava. Ja jos haluamme olla todellisia Kristuksen seuraajia, sinne myös meidän on kuljettava. Aamen.

Kuopion hiippakunnan piispa

PAASTOKUTSU 2026

Tuhkakeskiviikkona 18. päivänä helmikuuta 2026 laskeudumme yhdessä muun kristikunnan kanssa pääsiäispaaston aikaan. Se valmistaa meitä kohti ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä.

Paaston esikuvana on Kristus itse: hän valmistautui tehtäväänsä vetäytymällä erämaan hiljaisuuteen ja paastoamalla 40 päivää. Pääsiäispaaston aikana kuljemme kärsivän Kristuksen askelissa kohti pääsiäisen iloa. Mitä syvemmin kasvamme Kristukseen, sitä enemmän usko, toivo ja rakkaus saavat meissä tilaa.

Raamatussa ja kirkon hengellisessä perinteessä paastoon kuuluu monia asioita.

1. Käännymme pois kaikesta, mikä erottaa meitä Jumalasta ja lähimmäisestä.
2. Etsimme elävän Jumalan kasvoja ja mietiskelemme hänen sanaansa yhteisessä jumalanpalveluksessa ja omassa kammiossamme.
3. Kevennämme ruokavaliota pidättymällä paastonaikana esimerkiksi lihasta ja alkoholista. Sunnuntaita, ylösnousemuksen päivää, ei lasketa paastopäiväksi.
4. Asetumme kärsivän lähimmäisen asemaan ja etsimme tapoja huojentaa hänen taakkojaan. Erityisen sopiva tapa on osallistua kirkon Yhteisvastuukeräykseen lahjoittajana tai kerääjänä.

Rakkaat kristityt, kutsun teitä nyt paaston matkalle kohti pääsiäisen iloa!

Saamme viettää alkavaa katumusaikaa elämäämme arvioiden, rukoilen, paastoten ja Jumalan pyhää sanaa mietiskelleen. Silloin myös pääsiäisen ilo koskettaa meitä kaksinkertaisesti.

Kuopiossa laskiaissunnuntaina 15.2.2026

Jari Jolkkonen

Kuopion hiippakunnan piispa

Evankeliumi (Joh. 12:25–33)

Jeesus sanoi: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua. Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!” Silloin kuului taivaasta ääni: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: ”Enkeli puhui hänelle.” Silloin Jeesus sanoi: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.

Sisaret ja veljet Kristuksessa, rakkaat diakonian virkaan vihittävät

Kuten kuulimme, päivän evankeliumi liittyy ratkaisevaan käännekohtaan Jeesuksen elämässä. Tähän saakka hän on toiminut pääasiassa pohjoisen Galilean alueella, tästä eteenpäin alkaa tie kohti Jerusalemia. Tähän saakka hän julistanut Jumalan valtakuntaa kutsumalla seuraajia, opettamalla evankeliumia, parantamalla sairaita, tekemällä tunnustekoja, aterioimalla köyhien ja huonomaineisten kanssa. Tästä alkaa matka kohti Jerusalemia tiellä, jossa Jeesuksella on taskussa vain menolippu.

Tätä käännekohtaa Jeesuksen elämässä vietetään tänään laskiaissunnuntaina. Ensi keskiviikkona vietetään tuhkamessua ja alkaa paastonaika, meidän hengellinen tiemme kohti ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä.

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, että sanan ”tieto” taustalla on sana ”tie”? Tietäminen on tiellä kulkemista. Teologit keskustelivat keskiajalla kiihkeästi siitä, kuinka tarkasti Jeesus lopulta tiesi etukäteen tapahtumien yksityiskohdat. Sitä emme tietenkään voi tarkkaan tietää, eikä tarvitsekaan. Yksityiskohdat eivät ole tärkeitä. Evankeliumitekstit paljastavat, että hän tietääkulkevansa tietä kohti ristiä. Jeesuksen rukouskamppailu päivän evankeliumissa on yksi esimerkki. ”Nyt olen järkyttynyt, mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä, niinkö? Anna sen mennä ohi, niinkö? Säästä minut tältä kaikelta, niinkö? Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi.” Uuden testamentin kirjoittamisen aikaan teksteissä ei vielä käytetty kysymysmerkkejä, mutta ne kuuluvat siihen luontevasti, koska ne kuvaavat ristin tielle lähtevän Vapahtajan sisäistä kamppailua.

Ihmisen elämänvaiheita kuvataan hyvin usein tienä. Se on sympaattinen kielikuva. Kysyn usein papin tai diakonian vihkimystä hakevilta, millainen on ollut sinun hengellinen tiesi. Millaisia risteyksiä ja virstanpylväitä siihen on liittynyt? Tämä on sikäli avoin kysymys, ettei siihen ole yhtä oikeaa vastausta. Jumala ja elämä kuljettavat meitä eri teitä. Jollakin se voi olla tuhlaajapojan tie, joku toinen on taas saanut elää ikänsä Isän kodissa. Jokaisella se on omanlainen, ainutlaatuinen.

Jeesuksen tie, jota tänään mietiskelemme evankeliumin pohjalta, ei ole tie valtaan siinä mielessä, kuten vaikkapa poliitikon uraa saatetaan kuvata. Se ei ole tie köyhästä rikkaaksi, kuten niin sanottua amerikkalaista unelmaa saatetaan kuvata. Eikä se ole tie tähtiin, kuten pop-laulajan urasta voisi sanoa. Sen tien tarkoituksena ei ole nitistää joku poliittinen kilpailija, eikä se ylipäänsä ole suunnattu ketään ihmistä vastaan.

Kristuksen tie on Jumalan rakkauden uhritie. Sille tielle Jeesus antautuu. Se on palvelevan rakkauden uhritie, jossa Kristus kärsii meidän puolestamme ja sovittaa maailman. Sillä tiellä hän kuolee todellisesti ja voittaa kuoleman. Vain tämän Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman kautta siitä tulee tie, jolla Isä kirkastaa itsensä. Tämä ”meidän puolestamme” ilmaistaan päivän evankeliumissa yksinkertaisesti: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne.”

Olen usein miettinyt, mitä Herramme tarkoitti sanoessaan ”joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen”. Eikö nyt oman elämän rakastaminen ole luonnonmukaista, biologinen fakta, jopa eettinen hyve. Jeesuksen sanassa ei ole kyse siitä, että pesee hampaat, pukee vaatteet ja käy töissä, jotta pystyy maksamaan vuokran ja elättämään kunniallisesti perheensä. On kyse siitä, että näkee kaiken palvelevan vain itseä ja valjastaa sen omaa etua varten.

Tällaisen tien vastakohdaksi Jeesus asettaa palvelevan rakkauden tien. ”Joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän.” Palvelevan rakkauden tie vie siis ikuiseen elämään. Enkä nyt ajattele vain tulevaa elämää. Eikö myös jo tässä ajallisessa elämässä elämän syvin ilo, merkitys ja mieli synny palvelevasta rakkaudesta? Siitä, että ymmärrämme pohjimmiltaan olevamme toisia varten. Siitä, että elämän syvin ilo ja merkitys syntyy siitä, että elämme yhdessä toisten kanssa. Kiinnymme toisiin ihmisiin, otamme heidät lahjana, tahdomme heille hyvää ja osoitamme heille palvelevaa rakkautta. Se on jotakin esimakua ja alkupaloja taivasten valtakunnan juhla-ateriasta.

Rakkaat diakonian virkaan vihittävät, Laura ja Outi. Tuskin mikään juhlapyhä olisi sopivampi diakonian virkaan vihkimiselle kuin tämä laskiaissunnuntai, jolloin muistamme Kristuksen rakkauden uhritietä. Kristuksen tie on nimittäin se varsinainen syy, miksi olette siinä ja miksi teidät vihitään diakonian virkaan.

Hän on itse kulkenut palvelevan rakkauden uhritien. Hän on antanut sen kirkolleen tehtäväksi. Hän on kutsunut teidät kasteessa seuraajakseen. Ja nyt hän kutsuu teidät diakonian virkaan.

Päivän evankeliumissa on kohta, jossa alkutekstissä käytetään palvelemista tarkoittavaa diakonia-sanaa peräti kolme kertaa. Voisimme suomentaa sen kohdan myös näin: ”Jos joku tahtoo olla minun diakonini, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös minun diakonini, ja Isä kunnioittaa sitä, joka tekee diakoniaa minulle.” Nämä ovat itse asiassa sanat, jotka teille lausutaan, kun hartioillenne asetetaan stola vihkimysviran merkiksi ja lausutaan: ”Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani.”

Ensimmäinen osa on kehotus: Jos tahdot olla Kristuksen diakoni eli palvelija, seuraa häntä. Toinen osa on läsnäolon lupaus: siellä, missä on minun diakonini eli palvelijani, siellä minä olen.

Tämä merkitsee sitä, että te olette Kristuksen seuraajia. Teidät vihitään palvelemaan ihmisiä samalla rakkauden uhritiellä, jota Kristus kulki. Ja se merkitsee, että hän on teidän kanssanne.

Teidän tiellänne tulee olemaan vaikeita tilanteita, hankalia asiakkaita, väsymyksen hetkiä. Joskus mieli voi myös kysyä: mitä merkitystä tällä kaikella on. Näissä kaikissa hetkissä Kristus on aina läsnä, ei sen voimasta, että minä sanon niin, vaan sen voimasta, että hän itse lupaa niin. Hänen seurassaan mikään hetki ei ole epätoivoinen.

Sen takia muistakaa aina, että olette seuraajia, tien kulkijoita. Ette kulje yksin, ettekä omassa varassa, vaan seuraatte Kristusta palvelutehtävässänne. Sen takia antakaa evankeliumin pitää teidät levollisina. Pitäkää iloa. Antakaa hymyn näkyä. Kristuksen seurassa mikään tilanne ei ole toivoton.

Jossakin mielessä te olette myös esimerkkinä meille muille. Diakoninen rakkaus ei ole seurakunnassa jotakin sellaista, joka vain delegoidaan ammattitaitoisten diakoniaviranhaltijoiden hoidettavaksi. Diakonia on kirkon ja kaikkien sen jäsenten tehtävä. Se seisoo oikein kirkkojärjestyksessä, jossa sanotaan: ”Seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa.” Yksi tehtävänne on siis kutsua, rohkaista, auttaa, houkutella kaikkia seurakunnan jäseniä toteuttamaan diakoniaa ja siten kulkemaan Kristuksen seuraajina.

Hän sanoo meille kaikille: ”Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua.” Hän lupaa meille kaikille: ”Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.”

Herra olkoon teidän kanssanne.

Pietari sanoi Jeesukselle: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?” Jeesus sanoi heille: ”Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.”

Sisaret ja veljet Kristuksessa, rakkaat sanankuulijat kirkossa ja kotikatsomossa

Päivän evankeliumissa meille näyttää tulevan vastaan pesunkestävä hyötyajattelu, bisneslogiikka. Pietari kysyy: me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua, mitä me saamme vastineeksi? Raamatulle on tyypillistä, ettei siellä sensuroida hankaliakaan kysymyksiä, ei myöskään hurskaiden hahmojen henkilökohtaisia puutteita. Pietarin kysymys on siitä hyvä esimerkki.

Mitä hyötyä MINÄ saan panoksestani – mitä tuottoa ME saamme vastineeksi? Tällainen hyötysuhteen laskelmointi kuuluu erityisesti liike-elämän, osakemarkkinoiden, uhkapelin ja politiikan logiikkaan. Jos sijoitan panoksen johonkin, minkä tuoton siitä saan? Tämä on jossain mielessä ymmärrettävää. Joka sijoittaa jatkuvasti tappiollisesti, menettää pian kaikki varansa. Suutarin, parturin ja kansainvälisen pörssiyhtiön pitää hoitaa taloutensa niin, että viivan alle jää ainakin jonkin verran voittoa. Muuten on edessä konkurssi.

Tietenkin panoksen ja tuotoksen laskelmointi voi saada myös karkeita muotoja. Ja usein saakin. Ajattele viime kuukausien uutisia. Kansainvälisessä politiikassa olemme siirtyneet yhteisiin sopimuksiin perustuvasta järjestelmästä vahvojen saneluvaltaan. Elämme röyhkeän imperialismin aikoja, kun suurvallat jakavat mafiamaisesti etupiireihinsä kokonaisia maanosia. Venäjä yrittää valloittaa sodalla Ukrainaa. Yhdysvaltojen presidentti kirjoitti Norjan pääministerille, että koska Norja ei myöntänyt hänelle Nobelin rauhanpalkintoa, rauha ei häntä enää kiinnosta, niinpä hän vaatii Grönlantia. Tässä kyynisessä hyötyajattelussa rauha ei kiinnosta päämääränä sinänsä, vaan välineenä palkintoihin, bisnekseen ja oman kansallisen edun ajamiseen. Röyhkeä imperialismi on hyötyajattelun karkeimpia muotoja.

Palataan Pietariin. Kaikista edellä kuvatuista ylilyönneistä huolimatta Pietarin kysymystä voi tulkita myös suopeasti. Hän ja muut kalastaja-opetuslapset olivat yrittäjiä, joilla oli perhe elätettävänä. Kalastajan ammatissaan he olivat tottuneet laskemaan panoksen ja tuotoksen suhdetta. Eikä tuotos ilmeisesti ollut aivan huono. Vaikka tuolloin ei ollut jääkaappeja, Gennesaretinjärvellä osattiin jo säilöä kalaa. Magdalasta on löytynyt kalanjalostamo. Antiikin tekstien mukaan Genesaretinjärven kalaa myytiin Roomassa saakka ja arkeologiset löydöt vahvistavat tämän. Genesaretinjärven suolakalaa siis riitti vientiin, joten järven kalastajilla oli luultavasti mukava markkinarako ja kohtuullinen toimeentulo.

Pietari ja kalastaja-apostolit tekivät siis rohkean uskonhypyn jättäessään ammattinsa ja lähtiessään seuraamaan Jeesusta. Pietari on tosissaan, kun hän sanoo ”olemme luopuneet kaikesta”. Siksi haluan puolustaa Pietarin oikeutta kysyä ”mitä me siitä saamme”.

Sitä paitsi kaikki pitkäaikaiset ihmissuhteet perustuvat vastavuoroisuuteen. Tasaveroinen kumppanuus on vastavuoroista jakamista. Minä annan sinulle hyvää ja saan sinulta vastavuoroisesti. Avioliitto tai ystävyys ei ole vakaalla pohjalla, jos toinen luopuu aina kaikesta, kun taas toinen vain elää siivellä. Tasaveroinen kumppanuus on vastavuoroista jakamista. Se on positiivisten vastasyöttöjen jatkuvaa sarjaa, jossa molemmat antavat hyvää ja tuovat iloa toisilleen. Englantilaiset sanovat: if you’ll scratch my back, I’ll scratch yours. Jos rapsutat selkääni, minä voin rapsutella sinun selkääsi.

Jos toinen kokee, että vastavuoroisuus ei toteudu reilusti, silloin hän voi kysyä: minä olen luopunut paljosta, mitä minä saan siitä vastineeksi?

Ajattelen nyt erästä 88-vuotiasta vanhusta – käytän tietoisesti sanaa ”vanhus” koska se on kaunis sana. Hän tuntuu aina ajattelevan toisia. Hän on aina ollut ystävällinen kaikille, lahjoittanut hyväntekeväisyyteen, auttanut heikko-osaisia ja niin edelleen. Mutta hän ei ole koskaan vihjannut odottavansa palkkiota tai vastapalvelusta. Hän ei ole koskaan kysynyt ”mitä minä saan vastineeksi”.

Kun häneltä kysyy, etkö koskaan odota ihmisiltä vastapalvelusta, hän vastaa lempeästi hymyillen: ”Jumala kyllä näkee, hänen siunauksensa palauttaa minulle hyvän joskus, jollakin tavalla, jonkun toisen kautta.” Jumala huolehtii ja siunaa minuakin, enemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella.

Mietitään tätä hetki. Ajattele, miten valoisan maailman tämä avaa meille! On olemassa Jumala, kaiken hyvän antaja ja lahjoittaja. Hän näkee, kun annat toiselle. Ja hän siunaa sinua, enemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella. Hän itse pitää huolta siitä, että hyvä kiertää. Antamasi hyvä palautuu sinulle – joskus, jonkun toisen ihmisen kautta, ja usein korkojen kanssa!

Tämä on syvällisellä tavalla Raamatun valoisa viesti. Sananlaskujen kirjassa sanotaan. ”Joka köyhää armahtaa, lainaa Herralle, ja Herra maksaa takaisin hyvän teon” (Sananl. 19:17). Jeesus lupaa ja kehottaa: ”Lahjoita köyhille niin, ettei vasen kätesi tiedä, mitä oikea käsi tekee. Taivaallinen Isäsi näkee ja palkitsee sinut salassa” (Matt. 6:3). Paavali kirjoittaa korinttilaisille: ”Mitään ei pidä antaa vastahakoisesti eikä pakosta, sillä Jumala rakastaa iloista antajaa. Hän voi antaa teille kaikkia lahjojaan niin runsaasti, ettei teiltä puutu mitään” (2. Kor. 9:7).

Kun turvaudut Jumalaan, joka on kaiken hyvän antaja ja lahjoittaja, silloin sinun ei tarvitse takertua laskelmoinnin logiikkaan. Jumala ottaa itse vastuun vastavuoroisuuden toteutumisesta, siitä, että antamasi hyvä palautuu myös sinulle, tavalla tai toisella. Se voi olla rauhaa, voimaa, iloa, ystävyyttä, uusia mahdollisuuksia, taloudellista apua joltakin toiselta, johdatusta oikeaan hetkeen, ihmeellisiä ”sattumuksia” ja niin edelleen.

Kristus-uskon näkökulmasta antaminen ei ole vaihtokauppaa, vaan Jumalan hyvyyden kierrättämistä, antamista ja jakamista.

Siihen hyvän kanavan tarjoaa Yhteisvastuukeräys, lähimmäisen rakkauden kansanliike. Se sai alkunsa täältä Itä-Suomesta ja Kuopion hiippakunnasta, jossa oli toisen maailmansodan haavojen jäljiltä paljon orpoja lapsia, köyhiä perheitä ja poltettuja kirkkoja.

Tänä vuonna Yhteisvastuukeräyksellä keräämme varoja erityisesti ikäihmisiä ja vanhuksia varten Suomessa ja maailmassa. En koskaan lakkaa ihmettelemästä, kuinka Yhteisvastuukeräys on aina ajan hermoilla. Niin nytkin. Tämä vuosi on Suomessa ensimmäinen, jolloin maassamme on yli miljoona 70 vuotta täyttänyttä ihmistä. He ovat niitä kunniakansalaisia, jotka ovat meidät kasvattaneet ja tätä maata rakentaneet.

Viikko sitten YLE:n pääuutisissa kerrottiin, kuinka yhä useampi kotona asuvista kokee turvattomuutta, kun muisti heikkenee eikä huolenpitoon itsestä ole voimia. Moni palvelukodissa elävä kokee yksinäisyyttä, kun sukulaiset ja ystävät asuvat kaukana. Tämä taas aiheuttaa huolta ja syyllisyyttä aikuisissa lapsissa, jotka eivät aina voi olla läsnä ja lähellä.

Kun tuemme Yhteisvastuukeräyksen avulla vanhuksia Suomessa ja maailmassa, olemme myös neljännen käskyn äärellä. Muistatteko sen? ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi”. Joku voi kuvitella, että neljäs käsky on aikuisten epätoivoinen keino vaatia vikuroivilta teineiltä tottelevaisuutta Jumalan nimessä siinä vaiheessa, kun kaikki muut kasvatuskeinot ovat osoittautuneet hyödyttömiksi.

Alun perin neljäs käsky on annettu aikuisille. Se kehottaa aikuisuuteen kasvaneita lapsia pitämään huolta vanhuuden heikentämistä äidistä ja isästä. Sen tarkoitus on turvata kunnioittava suhtautuminen ikääntyneisiin vanhempiin ja myös heidän aineellinen toimeentulonsa. Raamatussa annetaan ohjeita siitä, kuinka ikääntyneisiin vanhempiin tulee suhtautua hienotunteisesti ja kunnioittavasti. ”Kuule isääsi, jolta olet saanut elämän, älä halveksi äitiäsi, kun hän on vanha.”

Siunaukseen vihjaa myös käskyn perustelu ”jotta kauan eläisit maan päällä”. Se kuiskaa, että sinustakin tulee joskus vanha. Kun pidät aikuisena huolta omista vanhuksistasi, silloin voit luottaa siihen, että kun sinusta tulee vanha, sinustakin pidetään huolta.

Näin virtaa Jumalan siunaus sukupolvesta toiseen. Tule mukaan siihen virtaan, ottamaan vastaan Jumalan hyvyyttä ja välittämään sitä eteenpäin.