PAASTOKUTSU 2026

Tuhkakeskiviikkona 18. päivänä helmikuuta 2026 laskeudumme yhdessä muun kristikunnan kanssa pääsiäispaaston aikaan. Se valmistaa meitä kohti ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä.

Paaston esikuvana on Kristus itse: hän valmistautui tehtäväänsä vetäytymällä erämaan hiljaisuuteen ja paastoamalla 40 päivää. Pääsiäispaaston aikana kuljemme kärsivän Kristuksen askelissa kohti pääsiäisen iloa. Mitä syvemmin kasvamme Kristukseen, sitä enemmän usko, toivo ja rakkaus saavat meissä tilaa.

Raamatussa ja kirkon hengellisessä perinteessä paastoon kuuluu monia asioita.

1. Käännymme pois kaikesta, mikä erottaa meitä Jumalasta ja lähimmäisestä.
2. Etsimme elävän Jumalan kasvoja ja mietiskelemme hänen sanaansa yhteisessä jumalanpalveluksessa ja omassa kammiossamme.
3. Kevennämme ruokavaliota pidättymällä paastonaikana esimerkiksi lihasta ja alkoholista. Sunnuntaita, ylösnousemuksen päivää, ei lasketa paastopäiväksi.
4. Asetumme kärsivän lähimmäisen asemaan ja etsimme tapoja huojentaa hänen taakkojaan. Erityisen sopiva tapa on osallistua kirkon Yhteisvastuukeräykseen lahjoittajana tai kerääjänä.

Rakkaat kristityt, kutsun teitä nyt paaston matkalle kohti pääsiäisen iloa!

Saamme viettää alkavaa katumusaikaa elämäämme arvioiden, rukoilen, paastoten ja Jumalan pyhää sanaa mietiskelleen. Silloin myös pääsiäisen ilo koskettaa meitä kaksinkertaisesti.

Kuopiossa laskiaissunnuntaina 15.2.2026

Jari Jolkkonen

Kuopion hiippakunnan piispa

Evankeliumi (Joh. 12:25–33)

Jeesus sanoi: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua. Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!” Silloin kuului taivaasta ääni: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: ”Enkeli puhui hänelle.” Silloin Jeesus sanoi: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.

Sisaret ja veljet Kristuksessa, rakkaat diakonian virkaan vihittävät

Kuten kuulimme, päivän evankeliumi liittyy ratkaisevaan käännekohtaan Jeesuksen elämässä. Tähän saakka hän on toiminut pääasiassa pohjoisen Galilean alueella, tästä eteenpäin alkaa tie kohti Jerusalemia. Tähän saakka hän julistanut Jumalan valtakuntaa kutsumalla seuraajia, opettamalla evankeliumia, parantamalla sairaita, tekemällä tunnustekoja, aterioimalla köyhien ja huonomaineisten kanssa. Tästä alkaa matka kohti Jerusalemia tiellä, jossa Jeesuksella on taskussa vain menolippu.

Tätä käännekohtaa Jeesuksen elämässä vietetään tänään laskiaissunnuntaina. Ensi keskiviikkona vietetään tuhkamessua ja alkaa paastonaika, meidän hengellinen tiemme kohti ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä.

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, että sanan ”tieto” taustalla on sana ”tie”? Tietäminen on tiellä kulkemista. Teologit keskustelivat keskiajalla kiihkeästi siitä, kuinka tarkasti Jeesus lopulta tiesi etukäteen tapahtumien yksityiskohdat. Sitä emme tietenkään voi tarkkaan tietää, eikä tarvitsekaan. Yksityiskohdat eivät ole tärkeitä. Evankeliumitekstit paljastavat, että hän tietääkulkevansa tietä kohti ristiä. Jeesuksen rukouskamppailu päivän evankeliumissa on yksi esimerkki. ”Nyt olen järkyttynyt, mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä, niinkö? Anna sen mennä ohi, niinkö? Säästä minut tältä kaikelta, niinkö? Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi.” Uuden testamentin kirjoittamisen aikaan teksteissä ei vielä käytetty kysymysmerkkejä, mutta ne kuuluvat siihen luontevasti, koska ne kuvaavat ristin tielle lähtevän Vapahtajan sisäistä kamppailua.

Ihmisen elämänvaiheita kuvataan hyvin usein tienä. Se on sympaattinen kielikuva. Kysyn usein papin tai diakonian vihkimystä hakevilta, millainen on ollut sinun hengellinen tiesi. Millaisia risteyksiä ja virstanpylväitä siihen on liittynyt? Tämä on sikäli avoin kysymys, ettei siihen ole yhtä oikeaa vastausta. Jumala ja elämä kuljettavat meitä eri teitä. Jollakin se voi olla tuhlaajapojan tie, joku toinen on taas saanut elää ikänsä Isän kodissa. Jokaisella se on omanlainen, ainutlaatuinen.

Jeesuksen tie, jota tänään mietiskelemme evankeliumin pohjalta, ei ole tie valtaan siinä mielessä, kuten vaikkapa poliitikon uraa saatetaan kuvata. Se ei ole tie köyhästä rikkaaksi, kuten niin sanottua amerikkalaista unelmaa saatetaan kuvata. Eikä se ole tie tähtiin, kuten pop-laulajan urasta voisi sanoa. Sen tien tarkoituksena ei ole nitistää joku poliittinen kilpailija, eikä se ylipäänsä ole suunnattu ketään ihmistä vastaan.

Kristuksen tie on Jumalan rakkauden uhritie. Sille tielle Jeesus antautuu. Se on palvelevan rakkauden uhritie, jossa Kristus kärsii meidän puolestamme ja sovittaa maailman. Sillä tiellä hän kuolee todellisesti ja voittaa kuoleman. Vain tämän Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman kautta siitä tulee tie, jolla Isä kirkastaa itsensä. Tämä ”meidän puolestamme” ilmaistaan päivän evankeliumissa yksinkertaisesti: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne.”

Olen usein miettinyt, mitä Herramme tarkoitti sanoessaan ”joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen”. Eikö nyt oman elämän rakastaminen ole luonnonmukaista, biologinen fakta, jopa eettinen hyve. Jeesuksen sanassa ei ole kyse siitä, että pesee hampaat, pukee vaatteet ja käy töissä, jotta pystyy maksamaan vuokran ja elättämään kunniallisesti perheensä. On kyse siitä, että näkee kaiken palvelevan vain itseä ja valjastaa sen omaa etua varten.

Tällaisen tien vastakohdaksi Jeesus asettaa palvelevan rakkauden tien. ”Joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän.” Palvelevan rakkauden tie vie siis ikuiseen elämään. Enkä nyt ajattele vain tulevaa elämää. Eikö myös jo tässä ajallisessa elämässä elämän syvin ilo, merkitys ja mieli synny palvelevasta rakkaudesta? Siitä, että ymmärrämme pohjimmiltaan olevamme toisia varten. Siitä, että elämän syvin ilo ja merkitys syntyy siitä, että elämme yhdessä toisten kanssa. Kiinnymme toisiin ihmisiin, otamme heidät lahjana, tahdomme heille hyvää ja osoitamme heille palvelevaa rakkautta. Se on jotakin esimakua ja alkupaloja taivasten valtakunnan juhla-ateriasta.

Rakkaat diakonian virkaan vihittävät, Laura ja Outi. Tuskin mikään juhlapyhä olisi sopivampi diakonian virkaan vihkimiselle kuin tämä laskiaissunnuntai, jolloin muistamme Kristuksen rakkauden uhritietä. Kristuksen tie on nimittäin se varsinainen syy, miksi olette siinä ja miksi teidät vihitään diakonian virkaan.

Hän on itse kulkenut palvelevan rakkauden uhritien. Hän on antanut sen kirkolleen tehtäväksi. Hän on kutsunut teidät kasteessa seuraajakseen. Ja nyt hän kutsuu teidät diakonian virkaan.

Päivän evankeliumissa on kohta, jossa alkutekstissä käytetään palvelemista tarkoittavaa diakonia-sanaa peräti kolme kertaa. Voisimme suomentaa sen kohdan myös näin: ”Jos joku tahtoo olla minun diakonini, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös minun diakonini, ja Isä kunnioittaa sitä, joka tekee diakoniaa minulle.” Nämä ovat itse asiassa sanat, jotka teille lausutaan, kun hartioillenne asetetaan stola vihkimysviran merkiksi ja lausutaan: ”Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani.”

Ensimmäinen osa on kehotus: Jos tahdot olla Kristuksen diakoni eli palvelija, seuraa häntä. Toinen osa on läsnäolon lupaus: siellä, missä on minun diakonini eli palvelijani, siellä minä olen.

Tämä merkitsee sitä, että te olette Kristuksen seuraajia. Teidät vihitään palvelemaan ihmisiä samalla rakkauden uhritiellä, jota Kristus kulki. Ja se merkitsee, että hän on teidän kanssanne.

Teidän tiellänne tulee olemaan vaikeita tilanteita, hankalia asiakkaita, väsymyksen hetkiä. Joskus mieli voi myös kysyä: mitä merkitystä tällä kaikella on. Näissä kaikissa hetkissä Kristus on aina läsnä, ei sen voimasta, että minä sanon niin, vaan sen voimasta, että hän itse lupaa niin. Hänen seurassaan mikään hetki ei ole epätoivoinen.

Sen takia muistakaa aina, että olette seuraajia, tien kulkijoita. Ette kulje yksin, ettekä omassa varassa, vaan seuraatte Kristusta palvelutehtävässänne. Sen takia antakaa evankeliumin pitää teidät levollisina. Pitäkää iloa. Antakaa hymyn näkyä. Kristuksen seurassa mikään tilanne ei ole toivoton.

Jossakin mielessä te olette myös esimerkkinä meille muille. Diakoninen rakkaus ei ole seurakunnassa jotakin sellaista, joka vain delegoidaan ammattitaitoisten diakoniaviranhaltijoiden hoidettavaksi. Diakonia on kirkon ja kaikkien sen jäsenten tehtävä. Se seisoo oikein kirkkojärjestyksessä, jossa sanotaan: ”Seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa.” Yksi tehtävänne on siis kutsua, rohkaista, auttaa, houkutella kaikkia seurakunnan jäseniä toteuttamaan diakoniaa ja siten kulkemaan Kristuksen seuraajina.

Hän sanoo meille kaikille: ”Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua.” Hän lupaa meille kaikille: ”Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.”

Herra olkoon teidän kanssanne.

Pietari sanoi Jeesukselle: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?” Jeesus sanoi heille: ”Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.”

Sisaret ja veljet Kristuksessa, rakkaat sanankuulijat kirkossa ja kotikatsomossa

Päivän evankeliumissa meille näyttää tulevan vastaan pesunkestävä hyötyajattelu, bisneslogiikka. Pietari kysyy: me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua, mitä me saamme vastineeksi? Raamatulle on tyypillistä, ettei siellä sensuroida hankaliakaan kysymyksiä, ei myöskään hurskaiden hahmojen henkilökohtaisia puutteita. Pietarin kysymys on siitä hyvä esimerkki.

Mitä hyötyä MINÄ saan panoksestani – mitä tuottoa ME saamme vastineeksi? Tällainen hyötysuhteen laskelmointi kuuluu erityisesti liike-elämän, osakemarkkinoiden, uhkapelin ja politiikan logiikkaan. Jos sijoitan panoksen johonkin, minkä tuoton siitä saan? Tämä on jossain mielessä ymmärrettävää. Joka sijoittaa jatkuvasti tappiollisesti, menettää pian kaikki varansa. Suutarin, parturin ja kansainvälisen pörssiyhtiön pitää hoitaa taloutensa niin, että viivan alle jää ainakin jonkin verran voittoa. Muuten on edessä konkurssi.

Tietenkin panoksen ja tuotoksen laskelmointi voi saada myös karkeita muotoja. Ja usein saakin. Ajattele viime kuukausien uutisia. Kansainvälisessä politiikassa olemme siirtyneet yhteisiin sopimuksiin perustuvasta järjestelmästä vahvojen saneluvaltaan. Elämme röyhkeän imperialismin aikoja, kun suurvallat jakavat mafiamaisesti etupiireihinsä kokonaisia maanosia. Venäjä yrittää valloittaa sodalla Ukrainaa. Yhdysvaltojen presidentti kirjoitti Norjan pääministerille, että koska Norja ei myöntänyt hänelle Nobelin rauhanpalkintoa, rauha ei häntä enää kiinnosta, niinpä hän vaatii Grönlantia. Tässä kyynisessä hyötyajattelussa rauha ei kiinnosta päämääränä sinänsä, vaan välineenä palkintoihin, bisnekseen ja oman kansallisen edun ajamiseen. Röyhkeä imperialismi on hyötyajattelun karkeimpia muotoja.

Palataan Pietariin. Kaikista edellä kuvatuista ylilyönneistä huolimatta Pietarin kysymystä voi tulkita myös suopeasti. Hän ja muut kalastaja-opetuslapset olivat yrittäjiä, joilla oli perhe elätettävänä. Kalastajan ammatissaan he olivat tottuneet laskemaan panoksen ja tuotoksen suhdetta. Eikä tuotos ilmeisesti ollut aivan huono. Vaikka tuolloin ei ollut jääkaappeja, Gennesaretinjärvellä osattiin jo säilöä kalaa. Magdalasta on löytynyt kalanjalostamo. Antiikin tekstien mukaan Genesaretinjärven kalaa myytiin Roomassa saakka ja arkeologiset löydöt vahvistavat tämän. Genesaretinjärven suolakalaa siis riitti vientiin, joten järven kalastajilla oli luultavasti mukava markkinarako ja kohtuullinen toimeentulo.

Pietari ja kalastaja-apostolit tekivät siis rohkean uskonhypyn jättäessään ammattinsa ja lähtiessään seuraamaan Jeesusta. Pietari on tosissaan, kun hän sanoo ”olemme luopuneet kaikesta”. Siksi haluan puolustaa Pietarin oikeutta kysyä ”mitä me siitä saamme”.

Sitä paitsi kaikki pitkäaikaiset ihmissuhteet perustuvat vastavuoroisuuteen. Tasaveroinen kumppanuus on vastavuoroista jakamista. Minä annan sinulle hyvää ja saan sinulta vastavuoroisesti. Avioliitto tai ystävyys ei ole vakaalla pohjalla, jos toinen luopuu aina kaikesta, kun taas toinen vain elää siivellä. Tasaveroinen kumppanuus on vastavuoroista jakamista. Se on positiivisten vastasyöttöjen jatkuvaa sarjaa, jossa molemmat antavat hyvää ja tuovat iloa toisilleen. Englantilaiset sanovat: if you’ll scratch my back, I’ll scratch yours. Jos rapsutat selkääni, minä voin rapsutella sinun selkääsi.

Jos toinen kokee, että vastavuoroisuus ei toteudu reilusti, silloin hän voi kysyä: minä olen luopunut paljosta, mitä minä saan siitä vastineeksi?

Ajattelen nyt erästä 88-vuotiasta vanhusta – käytän tietoisesti sanaa ”vanhus” koska se on kaunis sana. Hän tuntuu aina ajattelevan toisia. Hän on aina ollut ystävällinen kaikille, lahjoittanut hyväntekeväisyyteen, auttanut heikko-osaisia ja niin edelleen. Mutta hän ei ole koskaan vihjannut odottavansa palkkiota tai vastapalvelusta. Hän ei ole koskaan kysynyt ”mitä minä saan vastineeksi”.

Kun häneltä kysyy, etkö koskaan odota ihmisiltä vastapalvelusta, hän vastaa lempeästi hymyillen: ”Jumala kyllä näkee, hänen siunauksensa palauttaa minulle hyvän joskus, jollakin tavalla, jonkun toisen kautta.” Jumala huolehtii ja siunaa minuakin, enemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella.

Mietitään tätä hetki. Ajattele, miten valoisan maailman tämä avaa meille! On olemassa Jumala, kaiken hyvän antaja ja lahjoittaja. Hän näkee, kun annat toiselle. Ja hän siunaa sinua, enemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella. Hän itse pitää huolta siitä, että hyvä kiertää. Antamasi hyvä palautuu sinulle – joskus, jonkun toisen ihmisen kautta, ja usein korkojen kanssa!

Tämä on syvällisellä tavalla Raamatun valoisa viesti. Sananlaskujen kirjassa sanotaan. ”Joka köyhää armahtaa, lainaa Herralle, ja Herra maksaa takaisin hyvän teon” (Sananl. 19:17). Jeesus lupaa ja kehottaa: ”Lahjoita köyhille niin, ettei vasen kätesi tiedä, mitä oikea käsi tekee. Taivaallinen Isäsi näkee ja palkitsee sinut salassa” (Matt. 6:3). Paavali kirjoittaa korinttilaisille: ”Mitään ei pidä antaa vastahakoisesti eikä pakosta, sillä Jumala rakastaa iloista antajaa. Hän voi antaa teille kaikkia lahjojaan niin runsaasti, ettei teiltä puutu mitään” (2. Kor. 9:7).

Kun turvaudut Jumalaan, joka on kaiken hyvän antaja ja lahjoittaja, silloin sinun ei tarvitse takertua laskelmoinnin logiikkaan. Jumala ottaa itse vastuun vastavuoroisuuden toteutumisesta, siitä, että antamasi hyvä palautuu myös sinulle, tavalla tai toisella. Se voi olla rauhaa, voimaa, iloa, ystävyyttä, uusia mahdollisuuksia, taloudellista apua joltakin toiselta, johdatusta oikeaan hetkeen, ihmeellisiä ”sattumuksia” ja niin edelleen.

Kristus-uskon näkökulmasta antaminen ei ole vaihtokauppaa, vaan Jumalan hyvyyden kierrättämistä, antamista ja jakamista.

Siihen hyvän kanavan tarjoaa Yhteisvastuukeräys, lähimmäisen rakkauden kansanliike. Se sai alkunsa täältä Itä-Suomesta ja Kuopion hiippakunnasta, jossa oli toisen maailmansodan haavojen jäljiltä paljon orpoja lapsia, köyhiä perheitä ja poltettuja kirkkoja.

Tänä vuonna Yhteisvastuukeräyksellä keräämme varoja erityisesti ikäihmisiä ja vanhuksia varten Suomessa ja maailmassa. En koskaan lakkaa ihmettelemästä, kuinka Yhteisvastuukeräys on aina ajan hermoilla. Niin nytkin. Tämä vuosi on Suomessa ensimmäinen, jolloin maassamme on yli miljoona 70 vuotta täyttänyttä ihmistä. He ovat niitä kunniakansalaisia, jotka ovat meidät kasvattaneet ja tätä maata rakentaneet.

Viikko sitten YLE:n pääuutisissa kerrottiin, kuinka yhä useampi kotona asuvista kokee turvattomuutta, kun muisti heikkenee eikä huolenpitoon itsestä ole voimia. Moni palvelukodissa elävä kokee yksinäisyyttä, kun sukulaiset ja ystävät asuvat kaukana. Tämä taas aiheuttaa huolta ja syyllisyyttä aikuisissa lapsissa, jotka eivät aina voi olla läsnä ja lähellä.

Kun tuemme Yhteisvastuukeräyksen avulla vanhuksia Suomessa ja maailmassa, olemme myös neljännen käskyn äärellä. Muistatteko sen? ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi”. Joku voi kuvitella, että neljäs käsky on aikuisten epätoivoinen keino vaatia vikuroivilta teineiltä tottelevaisuutta Jumalan nimessä siinä vaiheessa, kun kaikki muut kasvatuskeinot ovat osoittautuneet hyödyttömiksi.

Alun perin neljäs käsky on annettu aikuisille. Se kehottaa aikuisuuteen kasvaneita lapsia pitämään huolta vanhuuden heikentämistä äidistä ja isästä. Sen tarkoitus on turvata kunnioittava suhtautuminen ikääntyneisiin vanhempiin ja myös heidän aineellinen toimeentulonsa. Raamatussa annetaan ohjeita siitä, kuinka ikääntyneisiin vanhempiin tulee suhtautua hienotunteisesti ja kunnioittavasti. ”Kuule isääsi, jolta olet saanut elämän, älä halveksi äitiäsi, kun hän on vanha.”

Siunaukseen vihjaa myös käskyn perustelu ”jotta kauan eläisit maan päällä”. Se kuiskaa, että sinustakin tulee joskus vanha. Kun pidät aikuisena huolta omista vanhuksistasi, silloin voit luottaa siihen, että kun sinusta tulee vanha, sinustakin pidetään huolta.

Näin virtaa Jumalan siunaus sukupolvesta toiseen. Tule mukaan siihen virtaan, ottamaan vastaan Jumalan hyvyyttä ja välittämään sitä eteenpäin.

Missiologisen symposiumimme teema on Jumalan lähetys, muutos ja me – Kirkon lähetystyön yhteisellä matkalla. Se edellyttää jo annettuna muutamia perusvakaumuksia. Ensiksi, että kristinusko on lähetysuskonto – sehän voisi olla toisinkin. Toiseksi, että lähetystyössä on ihmisperäisen käännyttelyn sijasta pohjimmiltaan kysymys kolmiyhteisen Jumalan lähetyksestä, Missio Deistä. Kolmanneksi, että lähetystyön olemukseen kuuluu dynaamisuus ja muutos. Neljänneksi, että lähetystyö on tai ainakin sen pitäisi olla yhteisellä matkalla olemista.

Puheenvuoroni aihe onkin tänään Lähetystyö muuttuvassa maailmassa. Aloitan esitelmäni pohtimalla lähetystyön teologista perustaa. Sen jälkeen teen lyhyen katsauksen globaaliin lähetystilanteeseen. Lopuksi pohdin juhlapäivän kunniaksi oman kirkkomme lähetyshistoriaa ja lähetyksen asemaa osana kirkon keskushallintoa muuttuvassa maailmassa.

Lähetystyön teologinen perusta

Teidän oppineiden kesken tuntuu triviaalilta sanoa, että kristinusko on lähetysuskonto. Silti se kannattaa sanoa, sillä historiassa se olisi voinut olla toisinkin, ja nykyaikana jotkut suhtautuvat lähetykseen välinpitämättömästi. Kristinusko on lähetysuskonto. Tälle on lukemattomia syitä, kyse ei siis ole ainoastaan Matteuksen evankeliumin lähetyskäskystä.

Vaikka Raamatussa ei suoraan käytetä sanaa lähetystyö, se on ilmiönä kristinuskon ytimessä. Sana apostolos tarkoittaa lähetettyä henkilöä, sanansaattajaa. Lähettämistä kuvataan Raamatussa sanoilla apostello sekä pempo, jotka ovat pitkälti toistensa synonyymejä. Niillä ilmaistaan, miten Jumala lähettää Vanhan liiton aikana profeettoja ja uuden liiton kynnyksellä enkeleitä, miten Isä lähettää Pojan ja miten Pyhä Henki lähtee toteuttamaan tehtäväänsä. Sanoja käytetään Raamatussa myös apostolien lähettämisestä julistamaan evankeliumia ylösnousseesta Jeesuksesta – itse en pidä sanasta ”opetuslapsi”, koska se on väärä käännös. Kyse oli ”lähettiläistä” ja ”sanansaattajista”, ei seurakunnan päiväkerholaisista. Lähetyskäskyt löytyvät kaikista evankeliumeista, ei vain Matteuksesta. Lähetys on osa Raamatun, kirkon elämän ja kristillisen teologian ydintä. Se ei siis pohjaudu vain pariin jakeeseen, vaan siihen, kuka Jumala on, mitä hyvää hän lahjoittaa ja mihin hän meitä kutsuu. Jumalan rakkaus toimii meissä ja samalla lähettää myös meidät toimimaan.

Miksi kristillinen usko levisi Roomaan ja valloitti sen sisältä päin? Liityn amerikkalaisen Rodney Starkin tutkimuksiin, joita täydennän omilla näkemyksilläni.

Yksi syy oli luonnollinen väestönkasvu. Kristityillä oli keskimääräistä suurempia perheitä. Tähän vaikutti se, että Jeesuksen opetusten pohjalta kristinusko suhtautui myönteisesti lapsiin, ja kristittyjen perhe-etiikka tuki kunnioitukseen ja elinikäisyyteen perustuvia parisuhteita. Tämä loi turvallisen kasvuympäristön sekä vanhemmille että lapsille. Antiikissa tämä ei ollut itsestään selvää. Ei-toivottu lapsi saatettiin hylätä, varsinkin yläluokkaiset naiset saattoivat antaa lapsen imettämisen ja kasvattamisen orjilleen ja isällä oli riidan yhteydessä oikeus surmata oma poika, sen ajan perheoikeudessa sitä pidettiin perheen sisäisenä asiana.

Toinen syy oli diakonia. Kristityt ottivat yhteyteensä köyhiä ja pitivät uhrautuvaisesti huolta sairaista esimerkiksi pandemioiden aikana. Erittäin tärkeää oli se, että kristinusko tuki naisten toimijuutta. Kristittyjen yhteisöihin ja ateriayhteyteen kuului köyhä ja varakkaita, miehiä ja naisia, vapaita ja orjia, kansalaisia ja ei-kansalaisia, juutalaiskristittyjä ja pakanakristittyjä, pahanhajuisia kadunkulkijoita ja amforantuoksuisia kartanonomistajia. Tämä teki vaikutuksen ulkopuolisiin. Jos Paavalin kanta olisi hävinnyt ja kristityksi kääntyviltä olisi edellytetty ympärileikkausta ja kosher-säädöksiä, olisiko kasteen kynnys noussut niin korkeaksi, että kristinusko ei olisi koskaan lyönyt itseään läpi.

Kolmas syy oli opillinen johdonmukaisuus. Kristinusko vetosi myös älyllisesti. Kreikkalaiset uskoivat jumaliin, jotka juonittelivat ja juhlivat keskenään, ja joita ei kiinnostanut tavallisten ihmisten tuska. Kristityt julistivat myötätuntoista Jumalaa, joka on kiinnostunut ihmisestä, lähetti Kristuksen, otti orjan muodon, samaistui heikko-osaisiin ja kärsi meidän puolestamme. Roomalaiset edustivat synkretismiä, polyteismiä ja relativismia. Kun he kysyivät, mitä meidän jumaluuksistamme teidän Jumalanne edustaa, kristityt vastasivat: ”Ei ketään.” Toisin sanoen, kristityt uskoivat, että Jeesus Kristus on tie, totuus ja elämä – ei yksi pelastustie muiden joukossa, vaan ainoa pelastustie. Tämän ehdottomuuden he myös todistivat kuolemallaan, kun Rooman viranomaiset yrittivät painostaa kristittyjä palvomaan keisaria. Opillinen johdonmukaisuus ja ehdottomuus olivat siis yksi menetystekijä, vaikka nykyaikana joillakin on vaikeaa sitä myöntää.

Nykykielellä sanottuna kristinuskon menestystekijöitä olivat siis uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuus. Usko yhteen Jumalaan JA rakkaus lähimmäiseen. Oppi JA diakonia. Todistus JA palvelu. Inklusiivisuus suhteessa eri ihmisryhmiin, eksklusiivisuus suhteessa muihin pelastusteihin.

Miksi näiden menestystekijöiden mieleen palauttaminen on tärkeää? Uskon, että arvaatte vastauksen. Jos ne tekivät vaikutuksen ihmisiin silloin, miksi ne eivät tekisi vaikutusta myös tänään?

Kaikki te oppineet tiedätte, kuinka kristinusko levisi länteen. Kävin syyskuussa Irakissa tutustumassa assyyrialaiskristittyihin, ja se avasi uuden maailman. Kristinusko levisi kauppiaiden ja silkkitien kautta myös itään, vaikka siitä meidän oppikirjamme vaikenevat äänekkäästi. 500-luvulla lähes puolet nykyisen Irakin alueella elävistä oli assyyrialaisia ja kaldealaisia kristittyjä, ja 600-luvulla he perustivat ensimmäiset hiippakunnat jo Kiinaan. Kun Tuomas Akvinolainen kirjoitteli Summaansa, lähetystyössä erittäin aktiivinen Assyrian kirkko kattoi alueet Länsi-Syyriasta Itä-Kiinaan. Kirkon alue oli suurempi kuin Rooman paavin ja Konstantinnopolin patriarkan hallitsemat alueet yhteensä. Mongolivalloittaja Timur Lenk kuitenkin tuhosi miljoonia kristittyjä ja heidän perintönsä niin perinpohjaisesti, ettei Assyrian kirkko ole koskaan kunnolla toipunut tästä kansanmurhasta.

Assyrialaisten ja armenialaisten kristittyjen kansanmurhat herättävät ajankohtaisen kysymyksen kristittyjen vainoista. Kristinusko on tällä hetkellä uskonnoista vainotuin: 388 elää vakavan vainon tai syrjinnän alla (World Watch List, Open Doors). Tarvitseeko lähetystyö myös poliittista suojelua? Kristinuskoa ei pidä levittää asein, mutta pitäisikö vainottuja kristittyjä suojella asein?

Lähetystyön nykytilanne maailmassa

Esitän seuraavaksi lyhyesti yleiskuvan kristinuskon globaalista lähetystilanteesta vuonna 2025–2026. Näkökohdat perustuvat tuoreisiin tilastoihin ja johtavien tutkimuskeskusten analyyseihin (Center for the Study of Global Christianity, Pew Research Center, OMSC).

Kristinuskon painopiste on entistä selkeämmin siirtynyt globaaliin etelään. Kristinusko kasvaa Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Aasiassa.

Tänään jo 69 % maailman kristityistä asuu globaalissa etelässä; ennuste vuodelle 2050 on 78 %. Kristittyjä on ollut eniten Afrikassa vuodesta 2018 alkaen ja kasvu jatkuu.

Afrikka on maailman kristillisen kasvun ykkösalue. Kasvun moottoreita ovat muun muassa korkea syntyvyys sekä naisten ja nuorten osuus – siis samat kuin Antiikin Roomassa ensimmäisillä vuosisadoilla. Nigeria kasvaa nopeasti huolimatta alueellisesta väkivallasta.

Aasiassa Kiina, Intia ja Indonesia muodostavat jonkinlaisen erityistapauksen. Kiinassa kristittyjen määrä kasvaa voimakkaasti valtion rajoituksista huolimatta; ennusteiden mukaan jopa 100 miljoonaan kristittyyn 2050 mennessä.

Intiassa kasvu tapahtuu erityisesti kastittomien ja syrjäytyneiden keskuudessa. Indonesiassa helluntailiikkeet lisäävät kristinuskon vetoa.

Latinalaisessa Amerikka kristinusko pysyy vahvana. Erityisesti helluntailaiset jatkavat kasvua, ja kasvu tulee pääosin katolilaisuudesta. Recio Huetos (2023) kuvaa ilmiötä käsitteellä “Bleeding Catholicism”, jossa katolinen kirkko menettää vahvuuttaan ja helluntailiike kasvaa nimenomaan tämän “vuodon” kautta. Helluntailaisuus vastaa moniin niihin tarpeisiin, joihin katolilaisuus ei enää näytä riittävästi vastaavan. Se voimaannuttaa yksilöä, tarjoaa apua arkeen rukouksella ja parantamisella ja antaa vahvan yhteisön. Toisaalta helluntailaisuudessa ovet käyvät molempiin suuntiin eli se myös jätetään helposti. Pelkkä väkevä kokemus ei riitä, kun se menee ohi, tarvitaan muutakin.

Katolisen kirkon skandaalit eivät helpota sen asemaa. Lisäksi Latinalainen Amerikka on ollut 500 vuotta katolisen kirkon lähetysaluetta, mutta kirkko ei ole erityisesti onnistunut tukemaan vakaiden demokratioiden kehittymistä mantereella, joka tunnetaan väkivaltaisista oikeisto- ja vasemmistodiktatuureista. Vapautuksen teologia on ymmärrettävästi kehittynyt vastareaktiona oikeistodiktatuureihin, mutta kaikkia ei ole vakuuttanut joidenkin vapautuksen teologien tapa tehdä Karl Marxista teologian Filosofi. Tällöin langetaan samaan ongelmaan kuin ne skolastikot, jotka tekivät keskiajalla Aristoteleesta teologian Filosofin. Luterilainen reformaatio syntyi vastareaktiona juuri kristillisen aristotelismin projektiin.

Kristittyjä on yli 2,64 miljardia, ja kristinuskon kasvu (0,98 %/vuosi) ylittää maailman väestön kasvun (0.88 %/vuosi). Toisin sanoen kristittyjen suhteellinen määrä kasvaa maltillisesti.

Kristinusko kohtaa vaikeuksia tai taantuu Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Näillä alueilla kristinusko kutistuu tai kasvu on hyvin hidasta.

Globaalin pohjoisen kristillinen väestö laski vuosina 2020–2025 keskimäärin –0.41 % vuodessa. Euroopassa lasku on nopeampaa (–0.54 % vuodessa). USA:ssa kristillisen väestön lasku on hidastunut ja saattaa olla tasaantumassa, mutta se ei kasva merkittävästi.

Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa kristityt ovat vähentyneet dramaattisesti. Kristittyjen osuus Lähi-idässä on pudonnut 13:ta prosentista (1900) alle 4:ään prosenttiin (2025). Syyt arvaatte: poliittiset konfliktit, emigraatio ja vainot. Olin itse tammikuussa kymmenen päivää Jerusalemissa, ja vakuutuin, että Pyhän maan kristittyjen tilanne heikentyy dramaattisesti. Viime vuonna 250 perhettä muutti pois, ja poismuutto jatkuu. Vuonna 2024 uskonnolliset juutalaiset tekivät 111 raportoitua hyökkäystä kristittyjä vastaan (Crossing Center, vuosiraportti 2024). Todellinen luku on paljon suurempi. Kun vierailimme Jordanian kuninkaan luona, hän oli hyvin huolissaan kristittyjen poismuutosta ja vetosi kristittyihin: Älkää lähtekö pois, te kuulutte Pyhälle maalle historiallisista syistä, teitä tarvitaan rauhan puolesta puhujina.

Pohjois-Korea ja osa Keski-Aasiaa ovat kristinuskolle äärimmäisen vaikeita alueita. Osa kirkkomme lähetysjärjestöistä työskentelee näillä alueilla, suuri tunnustus heille.

Keskeiset globaalit trendit voidaan kiteyttää tilastojen valossa seuraavasti:

• Kristinusko jatkaa kokonaiskasvua, kolmen miljardin raja saavutetaan ennen vuotta 2050.

• Ateismi ja uskonnottomuus eivät enää kasva globaalisti. Uskonnottomien määrä saattaa alkaa laskea ennen vuotta 2050.

• Helluntailaisuus ja evankelikaalisuus kasvavat nopeimmin. Evankelikaalisen kristillisyyden vuosikasvu on 1.47 %.

• Kaupungistuminen ja muuttoliike muokkaavat lähetystilannetta. Gordon-Conwellin vuositaulukot osoittavat, että kristinusko leviää erityisesti suurkaupungeissa. Varsinkin Afrikan ja Aasian megakaupungeissa syntyy uusia seurakuntia nopeasti.

Poliittinen tilanne antaa tietenkin ratkaisevalla tavalla toimintaympäristön lähetystyölle. Tässä en yritäkään kuvata sitä globaalisti, sillä kontekstit vaihtelevat. Venäjän hyökkäyssota, Netanyahun hallitus ja varsinkin Trumpin hallinto vaikuttavat siihen tällä hetkellä poikkeuksellisen rajusti ja huolestuttavasti. Amerikassa vahingollinen woke-ääriajattelu on korvaantunut vielä vahingollisemmalla maga-ääriajattelulla.

Amerikkalaiset missiologit Craig Ott, Stephen J. Strauss ja Timothy C. Tennent kuvaavat miten lähetysteologian lähtökohta on Raamatussa ja sen opetuksessa lähetystyöstä, mutta myös nykyajan haasteissa, joita kirkko kohtaa toteuttaessaan lähetystehtäväänsä. Lähetystyö on jatkuvassa vuorovaikutuksessa Raamatun ja nykyajan toimintaympäristön kanssa. Meidän pitää jatkuvasti olla herkkiä soveltamaan ja sanoittamaan sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta omalle ajallemme. Raamatun, missiologian ja politiikan tutkimus tarjoaa tähän erittäin tärkeitä välinetä.

Yhteinen todistus 2023, johon kirkkomme viralliset lähetysjärjestöt ovat työssään sitoutuneet, toteaakin kirkosta ja sen tehtävästä selkeästi:

”Kirkon perustehtävä eli missio on julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana ja edistää Jumalan valtakunnan toteutumista. Kirkko on olemassa, koska sillä on tämä tehtävä. Kirkon tulevaisuus on sidottu tämän tehtävän toteuttamiseen.”

Me saamme olla osana tätä kirkkoa mukana toteuttamassa meidän yhteistä lähetystehtäväämme julistuksen, palvelun ja lähimmäisenrakkauden kautta.

Kirkon lähetystyön keskuksen taustavaiheita muutoksien keskellä

Tänään saamme juhlia 50-vuotista Kirkon lähetystyön keskusta. Päivä on samalla virstapylväs myös kirkkomme lähetystyön historiassa. Viidessäkymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon. Kirkon lähetystyön keskus on historiansa aikana elänyt jatkuvassa muutosprosessissa. Keskellä tätä historiassa toistuvaa muutosta olemme myös nyt kirkkohallituksen organisaatiouudistuksen keskellä. Ilmeistä on, että myös Kirkon lähetystyön keskuksen historia tässä muodossa lakkaa, ja tilalle tulee uutta.

Kirkkomme tapa järjestää lähetystyö on syntynyt, ei luotu. Se on kehkeytynyt kahden vuosisadan aikana alhaalta päin, seurakuntalaisten lähetysinnostuksesta. Pipliaseura syntyi 1812 skotlantilaisen reformoidun papin aloitteesta. Vuonna 1838 Kalajoen käräjillä Paavo Ruotsalainen ja muut heränneet tuomittiin sakkoihin siksi, että ne olivat kokoontuneet seuroihin ilman oikein vihittyä pappia ja keränneet varoja lähetystyöhön. Vaikka rangaistuksen langettivat maalliset viranomaiset, lähetysinnostus oli myös ongelma sekä kirkolle että (venäläiselle) valtiovallalle.

Lähetysinnostus johti siihen, että vuonna 1859 perustettiin Suomen Lähetysseura. Sen ensimmäiset lähetystyöntekijät saapuivat Ambomaalle nykyiseen Namibiaan jo vuonna 1870. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys perustettiin vuonna 1873 ja se lähetti Wellroosien perheen Japaniin ensimmäisinä lähetteinään vuonna 1900. Kotimaassa kerättiin tuolloin aktiivisesti vapaaehtoista kannatusta työn mahdollistamiseksi.

Jo ensimmäiset keskustelut kirkolliskokouksessa 1870-luvulla liittyivät kolehteihin ja rukouksiin sekä siihen, voivatko lähetyssaarnaajat toimia pappeina kirkossamme. Kuulostaako tutulta?

SLEF eli Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland perustettiin vuonna 1922, kun alun perin kaksikielinen SLEY jaettiin kielisyistä kahdeksi erilliseksi järjestöksi. SLEF on siis itsenäinen lähetysjärjestö, ei SLEY:n ruotsinkielinen osasto.

Kirkon ulkomaanapu perustettiin sodan jälkeen 1948 ottamaan vastaan Amerikan luterilaisten kirkollista Marshall-apua sodan runtelemaan Suomeen.

Seuraava aalto tapahtui 1960-luvun lopulta alkaen sekä evankelikaalisena lähetysinnostuksena että vastareaktiona maallistumiskehitykseen länsimaiden suurissa kaupungeissa. Tässä aallossa syntyivät Kansanlähetys, Kylväjä ja medialähetykseen erikoistunut Sanansaattajat. Kylväjä ja Sansa ovat maallikkoliikkeitä, niillä ei ole juurikaan pappeja. Uusimpana lähetysjärjestönä on Evankelinen lähetysyhdistys ELY.

Ulkopuolinen voi kysyä, miksi lähes samannimisiä järjestöjä on niin paljon. Tarkemmin katsottuna kaikille kirkon järjestöille on kehittynyt oma ekologinen lokero kirkon lähetystyön kokonaisuudessa. Tällä on haluttu välttää olemassaolon taistelu. Pipliaseura tekee raamatunkäännös- ja lukutaitotyötä. Lähetysseura keskittyy erityisesti kumppanuuksiin jo vakiintuneiden paikalliskirkkojen kanssa. Kylväjä toimii tavoittamattomien kansojen joukossa Aasiassa osin vaarallisillakin alueilla. SLEY:n päälähetysalueet ovat olleet Kenia, Sudan, Japani ja Venäjä. Sanansaattajat keskittyy medialähetykseen erityisesti Aasiassa ja Lähi-Idässä. Kansanlähetyksen erikoisalaa on siirtolais- ja pakolaistyö Euroopassa ja lähetystyö Etiopiassa, Etu-Aasiassa ja Virossa. Kirkon ulkomaanapu on kv-diakonian järjestö, joka tekee humanitaarista työtä. Rahoituksen puolesta se on suurempi kuin muut yhteensä. ELY:n lähetysalueet Venäjä, Sambia ja Kongo.

Osa järjestöistä on samalla myös kotimaisia herätysliikejärjestöjä. Järjestöt ovat siis erilaisia historialtaan, identiteetiltään ja tehtäviltään.

Ulkopuolinen voi myös kysyä, miksi lähetystyö näyttää hajanaiselta. Tässäkin pitkä historia antaa päinvastaisen kuvan. Vaikka kaikki järjestöt ovat oikeudellisesti itsenäisiä – perussopimuksella kirkko ei esimerkiksi puutu niiden henkilövalintoihin – iso kuva on se, että nykyinen sopimusjärjestelmä on vahvistanut 1) yhteistä lähetysstrategiaa, 2) kokonaiskirkon ohjausvaltaa suhteessa sopimusjärjestöihin sekä 3) järjestöjen keskinäistä yhteistyötä. Vielä 1980-luvulla järjestöt toimivat hyvinkin omalakisesti. Järjestelmää on kehitetty 1980-luvulta ja nykyinen järjestelmä on vuodelta 2013.

Sopimusjärjestelmä on myös vahvistanut järjestöjen keskinäistä luottamusta ja yhteistyötä. Olin itse eräässä työryhmässä seuraamassa 2000-luvun alussa, kuinka kirkossa selvitettiin mahdollisuutta järjestää lähetystyö uudella tavalla. Silloisen suurimman järjestön johto ajoi voimakkaasti yhden järjestön mallia tavalla, jonka muut järjestöt kokivat ylimielisenä ja yrityksenä pyyhkiä ne kartalta. Oli selvää, että tämä asetelma ajoi karille. Järjestöjen välit olivat tulehtuneita. Ne ajat on syytä jättää taakse.

Nykyinen sopimusjärjestelmä velvoittaa järjestöjä yhteistyöhön, jota Kirkon lähetystyön keskus koordinoi ja jolle Kirkon lähetystyön toimikunta luo foorumin. Olen kiitollinen siitä tavasta, jolla järjestöt toimivat nyt yhdessä.

Lähetystyön tulevaisuus kirkossamme

Kirkolliskokouksessa oli marraskuussa 2025 käsillä aloite kokonaisselvityksen tekemiseksi kirkon lähetystyön järjestämisestä kirkossa. Taustalla oli Helsingin hiippakuntavaltuuston aloite. Kaikkia järjestelmiä on järkevää tutkia ja arvioida aika ajoin. Kukapa selvittämistä vastustaisi. Mutta kun perehtyy tarkemmin taustakeskusteluihin, on selvää, että aloitteessa oli merkittävä pitoisuus myös kotimaista kirkkopolitiikkaa. Minkä verran taustalla on taloutta ja minkä verran teologiaa? Millä tavalla nämä kietoutuvat yhteen ilmiössä, jota kutsun kolehtikaitsennaksi?

Piispainkokous on käynnistämässä selvitystä. Olen aikaisemmin sanonut, että isossa kuvassa meillä on mahdollisuus valita kolmen mallin välillä. Nollan järjestön mallissa ei ole yhtään kirkon lähetysjärjestöä, jolloin jokainen seurakunta vastaa siitä itsenäisesti. Yhden järjestön mallissa kaikki järjestöt sulautetaan yhdeksi. Tällaista mallia yritettiin 2000-luvun alussa, mutta se ajoi karille. Kolmantena mallina on monen järjestön yhteistyöhön perustuva sopimusmalli, siis nykymalli. Kirkolliskokous päättää järjestöasemasta ja perussopimuksesta, piispainkokous asettaa järjestöille yhteisen lähetysstrategian ja valvoo sen noudattamista, lähetysjärjestöt toteuttavat tässä kehyksessä lähetystyötä yhdessä seurakuntien kanssa, ja seurakunnat tukevat järjestöjä toiminnallisesti, hengellisesti ja taloudellisesti.

Suomalaisessa kulttuurissa ja myös ulkopolitiikassa on tärkeää, että sopimuksia pitää noudattaa. Lähetystyössä julkisuuden suurennuslasi keskittyy usein siihen, ovatko sopimusjärjestöt noudattaneet perussopimusta ja lähetysstrategiaa. Yhtä tärkeää on kysyä, noudattaako sitä toinen osapuoli, perussopimuksessa yksikössä kirjoitettu ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko”, jota edustavat kirkolliskokous, piispainkokous, kirkkohallitus ja 350 seurakuntaa. Mitä esimerkiksi tarkoittaa perussopimuksen kohta, että kirkko sitoutuu kohtelemaan kaikkia sopimusjärjestöjä yhdenvertaisin perustein?

Tiivistetysti voi sanoa

• Kirkkolainsäädännössä olevat säädökset lähetystyöstä seurakunnan lakisääteisenä tehtävänä ovat erittäin tärkeitä, ennen näistä säädöksiä lähetystyö ulkomailla saatettiin kyseenalaistaa seurakunnissa
• Nykyinen sopimusjärjestelmä on vuodelta 2013 eli verrattain uusi
• Sopimusjärjestelmä on vahvistanut yhteistä lähetysstrategiaa, kirkon ohjausvaltaa ja lähetysjärjestöjen keskinäistä yhteistyötä
• Kirkon sopimusjärjestöjen hallintokulut (noin 10 %) ovat maltilliset verrattuna kehitysyhteistyöjärjestöihin (15-28%). Sopimusjärjestöt ovat siis verrattain kustannustehokkaita.
• Kaikki sopimusjärjestöt kamppailevat – lähinnä Pipliaseuraa lukuun ottamatta – taloudellisissa haasteissa. Syyt ovat erilaisia. Jotkut kärsivät hallituksen kehitysyhteistyömäärärahojen leikkauksista, toiset taas parin seurakuntayhtymän lähetysmäärärahojen leikkauksista
• Lähettien määrä on yleisesti ottaen vähenemään päin
• Seurakunnissa lähetyssihteerien ja muiden vastaavien määrä on vähenemään päin
• Ulkomaisten kumppanien palaute kirkkomme lähetystyöstä on erittäin myönteistä, mikä kävi ilmi Lähetyskumppanuusneuvotteluista 2024
• Kotimaassa virkakysymys luo varjon, josta kärsivät kaikki
• Piispainkokouksen vuonna 2024 antama 3 %:n suositus seurakunnille tulee vahvistamaan lähetystyötä, mutta se edellyttää piispoilta ja hiippakunnilta suosituksen seurantaa seurakunnissa.

Pohtiessamme lähetystyön olemusta muuttuvassa maailmassa on tärkeää, että muistamme yhteistyön ja kumppanuuden merkityksen. Meillä on paljon opittavaa toisiltamme, mutta tämä oppiminen toteutuu nöyryyden ja herkkyyden kautta. Meidän on osattava kuunnella toisiamme – myös heitä, jotka ajattelevat eri ravalla kuin me itse.

On pysäyttävää, miten Jeesus jäähyväisrukouksessaan yhdistää kristittyjen ykseyden siihen, että Isä lähetti Poikansa ja Poika lähetti meidät maailmaan:

”Minä lähetin heidät maailmaan niin kuin sinä lähetit minut. Minä pyhitän itseni heidän vuokseen, niin että hekin olisivat totuuden pyhittämiä. En rukoile vain heidän puolestaan vaan kaikkien niidenkin puolesta, jotka heidän ansiostaan luottavat minuun. Rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä – että he olisivat meissä niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Silloin maailma uskoo, että sinä lähetit minut.”

Kirkon ykseys ja lähetettynä oleminen kuuluvat yhteen myös on meidän aikanamme. Silloin maailma uskoo, että Isä lähetti Kristuksen, minun Herrani ja koko maailman Pelastajan.

Kristittyjen ykseyden rukousviikkoa vietetään maailmanlaajasti, ja myös me olemme Kuopiossa jo vuosikymmeniä halunneet liittyä tähän kirkon ykseyttä kaipaavien ja sen puolesta rukoilevien pyhiinvaeltajien joukkoon. Vaikka talvisella arkiviikolla osallistujamäärämme eivät aina nouse satoihin, uskon, että rukousviikon vietostamme on tullut entistä tärkeämpää. Näin on raamatullisista, hengellisistä ja myös maailmanpoliittisista syistä. Miksi?

Katsotaan ensin, mikä tämän vuoden aihe ”Yksi ruumis, yksi Henki, yksi toivo” sanoo. Sen taustalla on efesolaiskirjeen 4. luvun kohta, jonka haluan lukea kokonaan. Apostoli kirjoittaa:

”Minä, joka olen Herran vuoksi vankina, kehotan siis teitä elämään saamanne kutsun arvoisesti. ₂Olkaa nöyriä ja malttakaa mielenne, suvaitkaa toisianne kärsivällisesti ja rakastakaa toisianne. ₃Pyrkikää parhaanne mukaan säilyttämään hengellinen yhteys, niin että elätte rauhassa keskenänne. ₄On yksi ruumis ja yksi Henki. Samoin on vain yksi toivo, ja siihen teidät on kutsuttu. ₅On yksi Herra, yksi usko ja yksi kaste. ₆Yksi Jumala on kaiken Isä. Hän hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa läsnä.”

Apostoli tunnistaa, että alkukristittyjen keskuudessa on erilaisuutta ja myös erimielisyyttä. Joskus erimielisyydet voivat johtua henkilökemiasta, joskus taas uskoon tai rukoukseen liittyvistä erilaisista painotuksista. Ensimmäisten kristittyjen oli esimerkiksi ratkaistava, pitääkö ei-juutalaisuudesta tai pakanuudesta kääntyneiden kristittyjen ottaa ympärileikkaus ja noudattaa tooran tarkkoja ruokasäädöksiä, jotta yhteinen ateriointi olisi ollut mahdollista.

Raamattu ei kuitenkaan puhu moninaisuudesta siinä merkityksessä, että se yrittäisi sillä pyhittää vastakkaiset käsitykset ja näkyvän kirkon jakaantumisen. Päinvastoin efesolaiskirje ohjaa siihen, mikä yhdistää kaikkia kristittyjä. On yksi Isä Jumala, yksi Poika ja yksi Pyhä Henki, siis yksi Pyhä Kolmiyhteinen Jumala. Ja siksi on myös yksi ruumis eli Kristuksen kirkko, on yksi kaste, joka yhdistää Kristukseen ja hänen kirkkoonsa. Ja on yksi toivo, yhteinen visio siitä, että Jumala pelastaa meidät iankaikkisesti. ”Yksi toivo” ei siis toivo minun pelastustani ja muiden kadotusta, vaan se toivoo, että voisimme elää yhdessä kirkossa ja pelastua yhdessä samaan taivaaseen.

Tällä kaikella on myös kirkkokäsitykseen, seurakuntaoppiin ja kristittyjen moraaliin liittyviä seurauksia. Apostoli kirjoittaa: ”Pyrkikää parhaanne mukaan säilyttämään hengellinen yhteys, olkaa nöyrä, malttakaa mielenne, suvaitkaa toisianne kärsivällisesti ja rakastakaa toisianne.”

Sisaret ja veljet Kristuksessa. Onko maailmanlaaja Kristuksen ruumis eli kirkko tänään yksi? Meidän on pakko myöntää, että ei ole. Siksihän me vietämme kristittyjen ykseyden rukousviikkoa. Tunnustamme jakaantumisen synnin, haluamme tehdä siitä parannusta, etsimme yhdessä Kristuksen kasvoja ja juuri siksi toisemme kasvoja. Siksi me myös tänään rukoilemme toistemme puolesta.

Jakaantumisen haava ja ykseyden haaste koskee myös kirkkojemme sisäistä elämää. Myös jokaisen täällä edustettuna olevan kirkkokunnan sisällä on erilaisia jännitteitä. Eniten niitä on luultavasti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä. Näin on jo aivan sosiologisista syistä, mitä isompi yhteisö, sitä enemmän erilaisuutta, näkemyseroja ja erimielisyyttä. Nykyisin näkemyserot kirkkojen sisällä koskevat erityisesti suhtautumista seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen, ei niinkään siksi, että kristinuskon opetus olisi näissä epäselvää, vaan siksi, että maailma asettaa haasteen, ja on eri ideoita siitä, miten tähän haasteeseen tulisi kirkkona vastata. Yhtä kaikki rukous ja työ kunkin kirkkokunnan sisäisen ykseyden puolesta on tärkeää. Siihen haluan meitä kutsua.

Kristittyjen ykseyttä tarvitaan entistä kipeämmin poliittisista syistä. Kristittyjen ykseyttä tarvitaan maailmassa, jota repii polarisaatio. Olemme siirtyneet nopeasti röyhkeän imperialismin aikaan. Tällainen röyhkeä imperialismi ja etupiiriajattelu näkyy Venäjän käynnistämässä hyökkäyssodassa ja Yhdysvaltojen nykyhallinnon toiminnassa, kun se havittelee Grönlantia ja pyrkii luomaan rakenteita, joiden tarkoituksena on syrjäyttää YK. Suomen kaltaisten pienten maiden puolustama sääntöihin, sopimuksiin, tasaveroisuuteen ja maltilliseen sovitteluun perustuva kansainvälinen järjestelmä murenee silmiemme edessä päivä päivältä. Tässä tilanteessa kristittyjen ei tule edistää kärjistymistä, vaan liennytystä. Tässä tilanteessa meidän pitää puhua kirkon ykseyden puolesta ja tietyssä mielessä myös ihmiskunnan ykseyden puolesta. Oppi jokaisesta ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna oli väkivaltaisessa ja röyhkeään imperialismiin perustuvassa antiikin Roomassa jotakin kokonaan uutta. Sillä oli väkivaltaa hillitsevä ja rauhaa edistävä vaikutus. Kun näet toisessa – jokaisessa ihmisessä! – Jumalan kuvan, kuinka uskaltaisit hyökätä hänen kimppuunsa?

Poliittinen polarisaatio oli käsinkosketeltava myös Israelissa ja palestiinalaisalueilla, joissa sain vierailla viikko sitten kymmenen päivän ajan. Vierailimme Hamasin islamistisen terrorihyökkäyksen uhrien muistoksi rakennetulla muistopaikalla. Kunnioitimme terrori-uhrien muistoa lukemalla Psalmin 23 ja veisaamalla Bonhoefferin virren 600 Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan. Terrorihyökkäys on yhä trauma israelilaisille.

Samalla kuulimme ikäviä kertomuksia siitä, kuinka juutalaiset siirtokuntalaiset tekevät Länsirannalla – ilman rangaistuksen pelkoa – yhä väkivaltaisempia hyökkäyksiä palestiinalaissiviilien kimppuun, yrittävät savustaa heitä muuttamaan pois ja yrittävät varastaa heidän maansa ja asuntonsa. Kaikki tämä tapahtuu Israelin nykyhallituksen myötävaikutuksella, joka passiivisella tai aktiivisella. Hallitus rakentaa yhä uusia siirtokuntia palestiinalaisten laillisesti omistamille maille. Kaikkien näiden sortotoimien kohteena ovat myös Pyhän maan kristityt, olivatpa he kansalliselta identiteetiltään palestiinalaisia, armenialaisia tai muita kristittyjä.

Tutustuimme israelilaistaustaisen tutkimusinstituutin Crossing Centerin vuosiraporttiin 2024. Sen mukaan uskonnollisten juutalaisten hyökkäykset paikallisia kristittyjä vastaan ovat lisääntyneet selvästi. Vuonna 2024 raportoituja hyökkäyksiä oli 111, ja näiden dokumentoitujen tapausten alle jää vielä moninkertainen määrä hyökkäyksiä. Yleisin tapa on se, että uskonnollinen juutalainen sylkee kohti pappia, munkkia, nunnaa, ristiä tai kristittyjen pyhiinvaelluskulkuetta. On ikävä lukea raportteja, joissa Jumalan valittuun kansaan kuuluvat huutavat ”kuolema kristityille” tai ”Jerusalem on puhdistettava kristityistä” tai maalaavat Jeesusta ja Mariaa häpäiseviä graffiteja kirkkojen seiniin – sanamuotoja ei ole tässä tarpeen toistaa. Tämä on siis israelilaisten ja amerikkalaisten tutkijoiden dokumentoimaa todellisuutta.

Kristittyinä meidän pitää sanoutua irti sekä juutalaisiin kohdistuvasta antisemitismistä että palestiinalaisiin kohdistuvasta rasismista – jälkimmäinen on erityisesti niin sanotun kristillisen sionismin vaara. Pyhällä maalla kahdella kansalla, israelilaisilla ja palestiinalaisilla, ja kolmella uskonnolla, juutalaisuudella, kristinuskolla ja islamilla on oikeus läsnäoloon, turvallisuuteen ja uskonnonvapauteen. Kristittyjen läsnäolo Pyhällä maalla on yhtä vanhaa kuin kristinusko itse. Pyhän maan kristittyjen asema on uhanalainen. He tarvitsevat tukeamme ja esirukouksiamme.

Maanantaina pyhän Henrikin muistopäivänä Rooman piispa, paavi Leo otti vastaan arkkipiispa Tapio Luoman johtaman suomalaisen ekumeenisen delegaation. Hän puhui Suomesta ekumenian mallimaana muun muassa näin sanoen: ”Arvostan suuresti niitä monia toivon merkkejä, joita on nähtävissä Suomen kristittyjen keskuudessa. Erityisesti ilahduin kuullessani, että Suomea on kuvattu ”ekumenian mallimaaksi”. Tiedän esimerkiksi, että Helsingin piispat ovat kolmikantaisessa ortodoksis‑luterilais‑katolisessa julkilausumassa pyrkineet edistämään ”toivon, ihmisarvon ja myötätunnon kulttuuria” ja ovat yhdessä todenneet, että palliatiivisen ja elämän loppuvaiheen hoidon kehittämistä on jatkettava.”

Paavi viittasi myös eräisiin muihin esimerkkeihin Suomesta ekumenian mallimaana.

Kristityt sisaret ja veljet! Monenlaisen poliittisen ja aatteellisen jakaantumisen maailmassa on yhä tärkeämpää, että me kristityt edistämme efesolaiskirjeen pohjalta ”toivon, ihmisarvon ja myötätunnon kulttuuria”. Siihen Kristuksen evankeliumi meitä kutsuu. Siihen Kristuksen evankeliumi antaa meille lujan pohjan. Sitä maailma kaipaa. Sen puolesta meidän pitää rukoilla ja tehdä työtä.

Herra olkoon teidän kanssanne.

Evankeliumi (Mark. 11:1–10)

”Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.” Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: ”Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?” He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat: Hoosianna! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä! Siunattu isämme Daavidin valtakunta, joka nyt tulee! Hoosianna korkeuksissa!”

Rakkaat seurakuntalaiset,

Ensiksi haluan kiittää ja onnitella. Kiittää oppilaitospappi Raimo Hakkaraista ja teitä kaikkia Tuomas-messuaktiiveja, jotka toivat Tuomas-messun Kuopioon 35 vuotta sitten. Teitä on jo satoja. Joku ulkopuolinen voisi kuvitella, että Tuomas-messu on joku radikaali vaihtoehtojumalanpalvelus. Näin liturgisen elämän rakastajana itse hämmästelen sitä, kuinka vahvasti se kiinnittyy lännen kirkon vuosituhantiseen traditioon ja ammentaa sen klassisista, ekumeenisista aineksista. Sen rakenne on sama kuin meidän kirkkokäsikirjamme messun kaava – tiettyjen kohtien, kuten ripin ja esirukouksen toteuttamista on vain laajennettu ja musiikki toteutetaan modernein soittimin. Tuomas-messu on tuonut paljon siunausta Kuopioon. Ja sitä me tänään juhlimme. Jumalan siunausta.

Tänään ensimmäisenä adventtina on kysymys odotuksesta, aloituksesta ja sisääntulosta. Sisääntulolla on merkitystä. Sillä pyritään saamaan haluttu vaikutus. Haluan kutsua sinut ajatusleikkiin. Mieti hetki, että jos olisit hallitsija tai sotilaskomentaja, ja sinun pitäisi tehdä hallitsemallesi tai valloittamallesi alueelle näyttävä sisääntulo, kuinka toteuttaisit sen.

Sen pitäisi tehdä vaikutus ihmisiin, sen pitäisi herättää pelonsekaista kunnioitusta, ei niin? Sen pitää noudattaa mahtipontisuuden logiikkaa.

Sotilasparaati Suomessa ja kaikkialla heijastaa tätä logiikkaa. Tavallaan se on ymmärrettävää. Kysehän on voimannäytöstä.

Ensin sotilasjoukko järjestetään tarkkaan muotoon. Kaikki odottavat komentajan saapumista. Sitten esikuntapäällikkö katkaisee hiljaisuuden komentamalla: ”Paraatijoukot – asento – eteen vie – katse oikeaan päin – huomio, ilmoitan komentajalle!” Näiden käskyjen jälkeen komentaja astuu joukon eteen, esikuntapäällikkö kävelee komentajan luo, tervehtii sotilaallisesti ja ilmoittaa: ”Herra kenraali, paraatijoukot valmiina katselmusta varten.” Sen jälkeen hän kiertää joukot, minkä aikana kaikki sotilaat seuraavat herkeämättä komentajaa. Näin halutaan symboloida voimaa, valtaa, yhtenäisyyttä ja kurinalaisuutta.

Hieman samaa logiikkaa noudattaa, kun Kalpan pelaajat luistelevat jäälle ennen peliä – sillä halutaan näyttää voimaa: tässä tulee voittajajoukkue. Tai kun Nightwish esiintyy yleisölle, sillä pitää olla lämmittelybändi, joka sananmukaisesti ”lämmittää” yleisöä vastaanottamaan suuremmat tähdet. Uutiskuvista olemme nähneet, kuinka USA:n presidentti saapuu kannattajiensa keskuuteen mahtipontisesti. ”Thank you, thank you, thank you…”

Tätä mahtipontisuuden logiikkaa seurasi myös keisari Vilhelm II, kun hän saapui 1899 Jerusalemin vanhaan kaupunkiin Jaffa-portista mahtavilla hevosvaljakoilla. Ne olivat niin suuret ja leveät, että ottomaanihallitsijoiden piti purkaa Jaffa-portti leveämmäksi. Ja levennettynä se on vielä tänäkin päivänä. Sen sijaan Kultainen portti, josta Jeesus ratsasti kaupunkiin, on muurattu umpeen. Hesekielin kirjan mukaan messias ratsastaa Jerusalemiin juuri Kultaisesta portista. Kun muslimihallitsija Soliman Suuri muurasi sen umpeen 1541, hän ehkä halusi estää tuon profetian toteutumisen.

Tästä näkökulmasta Jeesuksen sisääntulo Jerusalemiin vaikuttaa täydelliseltä vastakohdalta mahtipontisuuden logiikalle. Itse asiassa se näyttää melkein parodisoivan sitä.

Pelonsekaista kunnioitusta herättävän ratsuhevosen sijasta Jeesus tulee Jerusalemiin tavallisella aasilla. Näin hän aivan tietoisesti liittyy Sakarjan profetiaan: ”Iloitse, tytär Siion! Riemuitse, tytär Jerusalem! Katso, kuninkaasi tulee. Vanhurskas ja voittoisa hän on, hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla, aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa.” Markuksen evankeliumi käyttää aasin selkään nousemisesta poikkeavaa kathizoo-verbiä, jota ei käytetä missään poniratsastustilanteissa, vaan yhteyksissä, jossa kuvataan hallitsijan nousemista ja asettumista valtaistuimelleen. Siitä johtuu latinan sana cathedra, piispanistuin, katedraali, hiippakunnan pääkirkko.

Kun keisari eli armeijansa ylin päällikkö tuli kaupunkiin juhlakulkueessa eli triumfissa, hänet otti vastaan kaupungin eliitti torvilla, punaisilla matoilla ja muilla huomionosoituksilla. Jeesuksen otti vastaan tavallinen köyhä kansa halvoilla vaateilla ja lehvän oksilla, ja sitä tuskin moni tungoksessa huomasi. Jos keisari olisi saanut näin vaatimattoman vastaanoton, hän olisi tulkinnut sen epäsuosioksi ja polttanut loukkaantuneena moisen kapinakaupungin maan tasalle. Tällaisia tempauksia tunnetaan keisarien Nero, Caligula ja Tiberius historiasta.

Keisarit odottivat, että kaupungin asukkaat osoittavat nöyryyttä keisarille, Jeesus on sellainen ruhtinas, joka osoittaa nöyryyttä kaupungin asukkaille.

Tämä kertoo, millaista kuningasta me kristityt odotamme aloittaessamme valmistautumisen joulun juhlaan. Sakarjan profeetia kuvaa, miten tämä aasilla ratsastava kuningas eroaa hevosella ratsastavasta sotapäälliköstä. ”Hän julistaa kansoille rauhaa.” Hän julistaa kansoille rauhaa.

Me kristityt odotamme toisenlaista messiasta, sellaista, joka on nöyrä ja julistaa kansoille rauhaa. Kristus on siis toisenlainen ruhtinas, ei sellainen, joka ratsastaa sotahevosella ja valloittaa uusia alueita valtansa alle, vaan sellainen, joka ratsastaa aasilla ja valloittaa meidät sisältä päin rauhalla ja rakkaudella. Hän on Rauhanruhtinas. Rauhanruhtinas. Ei ole sattuma, että enkelit julistavat joulunevankeliumissa rauhaa: ”Kunnia olkoon Jumalalle (ei keisarille), olkoon maan päällä rauha (ei sota).”

Sisaret ja veljet, uutisotsikot kirkuvat sotauutisia. Ne kertovat, että maailma kaipaa rauhaa. Samalla naamarit ovat pudonneet. Meille on käynyt selväksi se ikävä tosiasia, että emme saavuta rauhaa pelkällä rukousnauhalla. Langenneessa maailmassa meidän on toisella kädellä kirjoitettava hyökkäämättömyyssopimuksia, ja toisella kädellä rasvattava tykkejä siltä varalta, että kaikki eivät rauhansopimuksia noudata. Eilen tuli kuluneeksi 86 vuotta siitä, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen, vaikka maiden välillä oli 1932 allekirjoitettu hyökkäämättömyyssopimus. Budapestin sopimuksessa 1994 Venäjä, Yhdysvallat ja Englanti sitoutuivat antamaan turvatakuut Ukrainalle ja kunnioittamaan sen valtakunnanrajoja vastineeksi siitä, että se luovuttaa pois ydinaseet, jotka jäivät sille Neuvostoliiton romahdettua.

Oman mielentyyneyden ja toimintakyvyn säilyttämiseksi on ymmärrettävää, jos suojelet itseäsi ja rajoitat uutisten seuraamista. Keskity siihen hyvään, mitä sinulla on jo. Sitä on paljon. Sen perimmäinen lähde on hyvä ja ihmisiä rakastava Jumala.

Samalla on tärkeää, että ymmärrät tehtäväsi kristittynä. Kristuksen, Rauhanruhtinaan seuraajana, sinun ensimmäinen tehtäväsi on rukoilla häntä, kiittää häntä ja turvautua häneen. Aina ja kaikkialla. Hänen seurassaan mikään tilanne ei ole toivoton. Kristuksen, Rauhanruhtinaan, seuraajan toisena tehtävänä on rakentaa rauhaa. Aloita lähimmistä ihmisistä. Etsi rauhaa ja sovintoa. Laajenna sitä ystäviin ja sukulaisiin. Edistä sitä työtovereidesi ja opiskelutovereidesi keskuudessa. Ole rauhan lähettiläs, Kristuksen rauhan. Levitä hänen tuoksuaan koko maailmaan. Silloin olet hänen uskollinen seuraajansa.

Kristuksella ei ollut yhtään divisioonaa, silti hallitsijat pelkäsivät häntä. Hänellä ei ollut hienoa hovia, silti häntä sanottiin kuninkaaksi. Hänellä ei ollut hallintoaluetta, hänen valtansa ulottuu koko maailmaan. Hän ei käynyt yhtään valloitussotaa, silti hän valloitti meidän sydämemme rauhan ja rakkauden sanomalla.

Seuraa häntä. Turvaudu häneen. Toimi hänen esimerkkinsä mukaisesti. Kutsu ihmisiä hänen turvalliseen yhteyteensä. Hänessä meillä syntien anteeksianto ja iankaikkisen elämän toivo.

Arvoisa kaupungin johto, hyvät kuopiolaiset!

Tahdon onnitella Kuopion kaupunkia 250-vuotisesta historiasta. Kiitän kaupungin johtoa siitä, että se on halunnut viettää juhlavuotta myös yhteisellä, ekumeenisella juhlajumalanpalveluksella.

Kuopion kaupunginvaltuusto asetti 2022 hyväksymässään strategiassa tavoitteekseen tulla hyvän elämän pääkaupungiksi. Mualiman navalla ja keskipisteessä pyritään korkealle. Kuulin tästä iskulauseesta ensimmäistä kertaa emerituskaupunginjohtaja Jarmo Pirhoselta. Hän kysyi, miltä kuulostaa. Hätkähdin. Rupesin heti miettimään, mistä asioista hyvä elämä rakentuu. Ja seuraava ajatus oli, että hetkinen, sehän on yksi filosofian historian suurimpia kysymyksiä.

En siihen tässä yritäkään vastata. Sanon vain, että se on niin suuri, moniulotteinen, jännittävä, tärkeä ja polarisaation aikana vähän jännitteinenkin kysymys, että siinä olisi aihetta kokonaiselle seminaarille.

Olen katsomosta seurannut aika paljon kuntia, joissa päätöksenteko on riitaisaa ja epäluottamuksen halvaannuttamaa. Kuopion kunniaksi on sanottava, että täällä päätöksenteko sujuu. Välillä on tuuletettu ja vaikeitakin päätöksiä on jouduttu tekemään, palveluverkkoa on karsittu ja budjettia leikattu. Silti eri puolueet ovat pystyneet hillitsemään, uskaltaisinko sanoa, irtopisteiden keruuta, etsimään kompromisseja ja toimimaan yhdessä. Haluan kaupunkilaisten puolesta kiittää sekä taitavia virkamiehiä, vastuuntuntoisia luottamushenkilöitä ja kaikkia puolueita.

Kuopio on myös hiippakunnan pääkaupunki. Se ei ole itsestään selvää. Kuopiosta tuli hiippakunnan pääkaupunki vuonna 1850, mutta asema menettiin. Piispanistuin siirrettiin nimittäin vuonna 1900 keisari Nikolai II:n julistuksella Ouluun ja 23 vuotta myöhemmin hiippakunnan nimikin muuttui Oulun hiippakunnaksi. Vuonna 1939 perustettiin nykymuotoinen Kuopion hiippakunta, jolloin Kuopiosta tuli uudelleen hiippakunnan pääkaupunki. Jos kaupungille suinkin sopii, ehdottaisin, että pidetään tämä näin.

Suhteet Kuopion kaupungin ja seurakuntien välillä toimivat hyvin. Viimeksi tämä todettiin esimerkiksi yhteisessä piispantarkastuksessa tänä keväänä. Iloitsen siitä. Teemme paljon yhteistyötä esimerkiksi kasvatuksessa, diakoniassa ja toimitilakysymyksissä – se Puijon luontokappeli vielä vähän odottaa toteutumista. Seuraamme täällä olevien kirkkokuntien johtajien kanssa positiivisen uskonnonvapauden toteutumista päiväkodeissa ja kouluissa. Toivomme yhdessä, että voimme jatkossakin edetä rajoitusten ja kieltojen sijasta niin, että lapsilla säilyy mahdollisuus tutustua uteliaasti niin omaan uskontoon kuin toistenkin vakaumuksiin. Vain siten he voivat oppia uutta ja kasvaa kunnioittamaan eri vakaumuksia.

Kirkko tukee Kuopiossa kehitteillä olevaa kokonaisturvallisuuden osaamiskeskusta. Olemme luvanneet tarjota tähän verkostoon hiippakunnan seurakunnissa olevan tuhannen koulutetun työntekijän kriisiorganisaation. Seurakunta on läsnä kaikkialla missä ihmiset asuvat, tukee kriisiin joutuneita ihmisiä sodan ja rauhan aikana. Eikä se tästä palvelutyöstä lähetä laskua kaupungille eikä hyvinvointialueelle.

Siitä hyvästä elämästä: Mitä siihen kuuluu? Ennen kuin järjestämme siitä yhteisen seminaarin, yksi näkökulma kätkeytyy siihen sanaan, josta kunta ja seurakunta ovat saaneet nimensä. Molempien taustalla on nimittäin latinan sana communio. Se tulee kahdesta sanasta, cum eli ”kanssa”, ”yhdessä” ja munus eli ”lahja” tai ”palvelus”.

Tämä kantaa ajatusta, että kommuunio on yhteisö, johon kuuluvat jakavat yhteiset lahjat ja jonka jäsenet palvelevat toisiaan. Hyvässä yhteisössä ihmiset jakavat voitot ja tappiot. He iloitsevat iloitsevien kanssa ja surevat surevien kanssa, ja siten kannattelevat toisiaan. Ei ole sattumaa, että ehtoollisen vanhimpia nimiä on communio – se sana seisoo kirkkokäsikirjassa vieläkin ehtoollisen viettämisen kohdalla.

Jos ja kun haluamme olla ja tulla hyvän elämän pääkaupungiksi, on tärkeää, että me kaikki asukkaat yhdessä haluamme olla myös kommuunio, yhteisö, jossa jaetaan ilot ja surut, eletään yhdessä ihmisen elämää ja kannatellaan toisiamme arjessa ja juhlassa.

Herra olkoon teidän kanssanne.

Jeesus puhui tämän vertauksen: ”Silloin taivasten valtakunta on oleva tällainen. Oli kymmenen morsiusneitoa, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät sulhasta vastaan. Viisi heistä oli tyhmää ja viisi viisasta. Tyhmät ottivat lamppunsa mutta eivät varanneet mukaansa öljyä. Viisaat sitä vastoin ottivat lampun lisäksi mukaansa öljyastian. Kun sulhanen viipyi, heitä kaikkia alkoi väsyttää ja he nukahtivat. Mutta keskellä yötä kuului huuto: ’Ylkä tulee! Menkää häntä vastaan!’ Silloin kaikki morsiusneidot heräsivät ja panivat lamppunsa kuntoon. Tyhmät sanoivat viisaille: ’Antakaa meille vähän öljyä, meidän lamppumme sammuvat.’ Mutta viisaat vastasivat: ’Emme me voi, ei se riitä meille kaikille. Menkää ostamaan kauppiailta.’ Mutta kun he olivat ostamassa öljyä, sulhanen tuli. Ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssaan häätaloon, ja ovi suljettiin. Jonkin ajan kuluttua toisetkin saapuivat sinne ja huusivat: ’Herra, Herra, avaa meille!’ Mutta hän vastasi: ’Totisesti, minä en tunne teitä.’ Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä.”

Rakkaat kristityt, sisaret ja veljet Kristuksessa,

Kyllä nyt kelpaa olla kuopiolainen. Ajatelkaa nyt tätä kaupunkimme juhlaviikkoa. Keskiviikkona vieraili Kuopiossa presidentti. Perjantaina vietettiin suurta juhlaa kaupungintalolla. Lauantaina juhlittiin torilla Kuopion Palloseuran toista peräkkäistä Suomen mestaruutta – piti siellä torilla käydä minunkin. Kun mestaruus ratkesi viime viikon maanantaina, olin kirkolliskokouksessa Turussa, ja muiden hiippakuntien edustajat tulivat onnittelemaan: ”Ettekö te kuopiolaiset voisi joskus jättää jonkun pokaalin meille muillekin.

Ja tänäänkin vietämme juhlaa. Tässä messussa on, niin kuin jokaisessa ehtoollisjumalanpalveluksessa, on kyse eukaristiasta eli kiitosateriasta. On kyse Kristuksen läsnäolon juhlasta, jossa hän on lähellä. Hän astuu vierellemme, lohduttaa ja armahtaa, tukee ja rohkaisee, kutsuu pysymään Kristuksen seuraamisen tiellä. Myös päivän evankeliumissa juhlitaan. Jeesuksen vertauksessa – kyse on siis vertauspuheesta – valmistaudutaan hääjuhlaan. Häät olivat kylän juhlista suurimpia ja iloisimpia, niitä saatettiin viettää kokonainen viikko. Jeesuksen vertauksessa ei ole kyse kymmenestä morsiamesta, vaan morsiamen ystävistä ja sukulaisista.

Vertauksessa viisi viisasta morsiusneitoa pääsee häätaloon ja juhlailoon. Heille käy hyvin. He ottivat mukaan lampun – alkutekstin sana ”lampas” tarkoittaa oikeastaan tulisoihtua, sellaista, jossa kepin päässä on kovera kuppi, jonne sytytetään palamaan öljyssä kostutettu kangas. He olivat viisaita, koska ymmärsivät varautua ja ottaa mukaan pelkän soihdun lisäksi myös polttoainetta. Tyhmille kävi huonommin. He ottivat mukaan soihdun, mutta eivät lamppuöljyä. Viisailta ei riittänyt lainaan, piti lähteä etsimään öljyä kauppiailta keskellä yötä, kun kioskit olivat jo kiinni. Ja kun lamppuöljyä viimein löytyi, kaikki oli jo myöhäistä. Liput oli loppuunmyyty ja ovet suljettu.

Kyllä, pystyn samaistumaan. Kerran pakkasin makkarat reppuun, lähdin patikkaretkelle, otin metsän keskellä makkarat esille vesi kielellä. Ja sitten huomasin, että olisihan tuo ollut hyvä ottaa mukaan myös tulitikut. Kun kesken matkan tien päällä loppuu autosta bensa, kännykästä virta tai kun myöhästyt junasta tai lentokoneesta, silloin on vaikea olla tyytyväinen itseensä.

Mitä Jeesus haluaa meille sanoa vertauksellaan kymmenestä morsiusneidosta? Katsotaan kokonaisuutta, isoa kuvaa.

Osa Jeesuksen vertauksista kertoo taivasten valtakunnasta ja julistaa Jumalan armoa ja laupeutta. Sellainen on esimerkiksi kertomus tuhlaajapojasta. Se kuuluttaa meille Jumalan armahtavaa rakkautta: meillä on rakastava isä, jonka syli on aina lempeästi avoinna kaikille meille reissussa rähjääntyneille tuhlaajapojille ja -tyttärille.

Osa vertauksista liittyy etiikkaan ja lähimmäisen rakkauteen. Esimerkiksi vertaus laupiaasta samarialaisesta kertoo, kuinka meidän tulee Kristuksen seuraajina suhtautua myötätuntoisesti kaikkiin lähimmäisiin, olla valmiita kantamaan heidän kipuaan ja auttaa heitä palvelevalla rakkaudella. Joissakin vertauksissa Jeesus taas arvostelee kätketysti, mutta purevasti fariseuksia.

Osa vertauksista muistuttaa Jumalan oikeudenmukaisesta tuomiosta ja kehottaa parannukseen ja itsetutkisteluun. Niissä on myös varoituksen sävy. Ne puhuttelevat ihmisen luontaista ulos jäämisen pelkoa, josta nykynuoriso käyttää lyhennettä FOMO, fear of missing out. Sellaisia vertauksia löytyy erityisesti Matteuksen evankeliumin loppupuolelta (Matt. 24-25). Niitä luetaan kirkkovuoden päättyessä, kuten tänään Valvomisen sunnuntaina ja viikon päästä tuomiosunnuntaina eli Kristuksen kuninkuuden sunnuntaina, ennen adventtia.

Olisi suuri kiusaus pyöristellä näitä valvomisen ja varoittamisen vertauksia. Mutta vesittäminen veisi kärjen eikä tekisi oikeutta Jeesuksen opetusten kokonaisuudelle. Eikö meidän pitäisi väistelyn sijasta uskaltaa asettua rohkeasti Jumalan sanan läpivalaisuun – silloinkin kun se vihlaisee tai kirpaisee? Eikö avoin rehellisyys ole parempi kuin sievistelevä sensuuri?

Ensiksi Jeesus tahtoo vertauksellaan päivän evankeliumissa sanoa: käytä järkeäsi, älä ole tyhmä. Järjen käyttö on sallittua myös Jeesuksen seuraajalle. Yksi osa järjen käyttöä on varautuminen tulevaan.

Varautuminen on järkevää aivan maallisenkin viisauden merkityksestä. Kukapa meistä ei olisi ottanut vakuutuksia autolle, kodille, matkalle tai tavaroille. Ennen kuin otat pankkilainan, laske rehellisesti, millaiseen kuukausierään tulosi riittävät. Pankin lainaneuvottelija kyllä arvioi, kuulostaako arviosi viiden viisaan vai viiden tyhmän morsiusneidon suunnitelmalta. Suomen valtio on elänyt pitkään yli varojen, ja nyt joudumme juomaan karvasta kalkkia, kun kaikesta leikataan.

Varautuminen kriisitilanteisiin on yksi viranomaisten tehtävä. Kolmen viimeisen vuoden aikana viranomaiset ovat lisänneet valmiussuunnittelua. Siinä myös Kuopion kaupunki on kärkijoukoissa, kun tänne ollaan luomassa kokonaisturvallisuuden osaamiskeskusta, joka palvelee koko Suomea. Tällainen on järkevää, viiden viisaan morsiusneidon työtä. Myös Kuopion hiippakunnan seurakunnat ovat tällaisessa valmiussuunnittelussa täysillä mukana.

Mutta äärimmilleen vietynä asioilla on myös varjopuoli. Jatkuva valvominen, olipa se fyysistä, hengellistä tai konkreettista, kuluttaa ihmisen sisältäpäin. Se luo pitkittyneen stressitilan, jossa hermot ovat kireällä ja hermosto ylivirittynyt. Sellainen ei ole järkevää. Sellainen vie toimintakyvyn. Sellaiseen Jeesus ei kehota. Sitä paitsi, kyllähän viisaatkin morsiusneidot nukahtivat. On pakko. Eihän kenenkään pää kestä jatkuvaa valvomista.

Päivän evankeliumissa Jeesus puhuu ennen kaikkea hengellisestä valvomisesta, oikeastaan herkkyydestä. Hän sanoo: Älä paaduta itseäsi, vaan pidä sydämesi aina avoinna Jumalan puhuttelulle ja hänen hyvyydelleen. Käännä selkäsi pahalle, älä Jumalalle. Elä aina kasvot kohti sitä armahtajaasi, jonka näet alttaritaulussa, sillä hän lunastanut sinut vapaaksi ja avannut taivaan ilmaiseksi. Pysy mieluummin nöyränä, joka tunnistaa olevansa heikko ja tarvitsevansa jatkuvasti Kristuksen armoa ja apua, kuin itsetyytyväisenä, joka keskittyy vahtimaan toisten vikoja ja tekemään parannusta toisten synneistä.

Jeesus pyytää hellästi kaikkia meitä muistamaan, että joskus kaikki päättyy. Emme ole kuolemattomia, vaan elämämme päivillä on määrä. Eikä maailmakaan ole ikuinen. Tulee aika, jolloin Jumala luo uudet taivaat ja uuden maan. Hengellistä viisautta on tunnustaa tämä, varautua matkalle ottamalla mukaan sekä soihtu että öljy ja kulkea yhdessä siinä juhlakulkueessa, jonka vaeltaa kohti iloista hääjuhlaa taivasten valtakunnassa.

Rakas kanssakulkijani, mitä pidemmälle luet Matteuksen evankeliumia, sitä selvemmäksi käy, että kukaan ihminen ei voi pelastaa itseään. Lopulta nimittäin apostolitkin nukahtivat, ja herättyään pakenivat ja luopuivat. Pelastuksen asiassa Jumala on ensimmäinen ja ainoa aloitteentekijä. Kaikki perustuu alusta loppuun Jumalan armahtavaan rakkauteen Kristuksessa. Siksi Kristus sanoo: Tulkaa minun luokseni kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon.

Siksi Matteuksen evankeliumi päättyy Vapahtajan läsnäolon lupaukseen: ”Älkää pelätkö, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”

]]> Sun, 09 Nov 2025 16:00:22 +0000 https://www.piispajarijolkkonen.fi/puheet/miten-kristillinen-oppi-ihmisesta-jumalan-kuvaksi-luotuna-mullisti-antiikin-maailman/ https://www.piispajarijolkkonen.fi/puheet/miten-kristillinen-oppi-ihmisesta-jumalan-kuvaksi-luotuna-mullisti-antiikin-maailman/

Kuluvan vuoden aikana verkkokalvollemme ovat tunkeutuneet lohduttomat tuhokuvat Gazasta ja siellä asuvien siviilien kärsimyksestä. Kaikki tiedämme sodan lähihistorian. Hamas perustelee iskuja piirittäjiä ja miehittäjiä vastaan. Israelin näkökulmasta kyse on siviilien sekaan piiloutuneiden terroristien tuhoamisesta. Kulkivatpa sympatiamme tai antipatiamme miten tahansa, tosiasia on, että molemmilla osapuolilla on käsissään viattomien verta. Molempia osapuolia hallitsevat ääripäät, jotka pyrkivät pyyhkimään toisen kansanryhmän pois. Molempien johtajat puhuvat toisesta kansasta epäinhimillistävällä tavalla, jossa suoraan tai epäsuoraan kiistetään toisen ihmisarvo.

Lähi-idän kriisin lisäksi maailmassa on monia konflikteja, joissa vastaosapuolen ihmisyys kielletään ja heistä puhutaan rottina, koirina tai käärmeinä. Ihmisyyden kieltämiseen ei tarvita aina edes konfliktia. Aasiassa ja Afrikassa on kulttuureja, joissa vammaisia, vastasyntyneitä tai mielenterveyden ongelmista kärsiviä ei hoideta. Heidän annetaan kuolla.

Tämä vie ajatukseni yhteen Raamatun kohtaan, nimittäin siihen, jossa puhutaan ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna. ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme ja kaltaiseksemme […] Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.” (Gen. 1:26).

Raamatun luomiskertomuksessa se merkitsee, että ihminen on luotu, ei sattuman tulos. Että ihminen on arvokas, hän heijastaa jotakin Luojansa viisaudesta ja hyvyydestä. Että tämä arvokkuus koskee molempia sukupuolia, ei vain miestä. Että jumalakuvaisuus koskee kaikkia ihmisiä, ei vain tietyn etnisen tai uskonnollisen ryhmän jäseniä.

Tämä juutalais-kristillinen Imago Dei -oppi muutti Antiikin Rooman ihmiskäsitystä ja arkielämää – käytän tietoisesti termiä ”juutalais-kristillinen” neutraalissa merkityksessä kuvaamaan niitä piirteitä, jotka yhdistävät juutalaisuutta ja kristinuskoa ja tekevät siitä omaleimaista verrattuna muihin traditioihin. Ajatus ihmisestä Jumalan kuvana aiheutti vallankumouksen Antiikin Roomassa.  Vaikutukset olivat peruuttamattomat, sillä se vaikutti myöhemmin ratkaisevasti esimerkiksi ihmisoikeuksien kehitykseen. Tämä puolesta ovat argumentoineet – toisistaan riippumatta – esimerkiksi englantilainen kirjailija Tom Holland (Dominion: How the Christian Revolution Remade the World), joka on agnostikko sekä filosofi ja lakitieteilijä Vishal Mangalwadi (The Book that Made your World, 2011), intialainen kristitty intellektuelli.

Nykyisin meidän on vaikea käsittää, kuinka väkivaltainen oli Antiikin maailma. Sotaretkien päätteeksi Rooman armeija – kuten Assyrian, Babylonian tai Persian armeijatkin – usein teloitti kylien miehet ja otti naiset ja lapset valloittajien seksiorjiksi ja orjatyövoimaksi. Näin tehtiin tietysti siksi, että osoitettiin voimaa ja ylivaltaa. Vielä tärkeämpi syy oli se, että menettely ymmärrettiin normaalina, luonnollisena. Ero saattaa kuulostaa pieneltä, mutta oli merkittävä. Sitä, että vahvat veivät, pidettiin jumalten tahtona ja maailman rakenteeseen kuuluvana lakina. Valloitettujen ei kannattanut haastaa jumalten tahtoa, vaan alistua siihen. Voittajien ei tarvinnut sääliä häviäjiä, sillä heidän tuhonsa oli kohtalon voimien seuraus. Latinankielinen tokaisu Vae victis, voi voitettuja, viittaa alun perin juuri siihen, että hävinneiden osa on alistua täydellisesti voittajien armoille.

Sotien lisäksi ihmisarvon riisuminen tuli ilmi myös rikoskäytännöissä. Esimerkiksi ristiinnaulitsemisessa tuomitut riisuttiin konkreettisesti alasti, ja roomalaiset sotilaat käyttivät heitä harjoitusmateriaalina kehittäessään kidutustekniikoita. Vanhemmat legioonalaiset käyttivät tuomittuja kouluttamistarkoituksessa opettaessaan nuoremmille väkivaltaa ja empatian puuduttamista, legioonalaisten perustaitoja.

Myöhäisantiikista peräisin olevassa roomalaisessa Codex Theodosianus -lakikokoelmassa tunnetaan kasvojen turmeleminen yhtenä rangaistuskeinona. Nenän, huulten tai korvien poistaminen oli käytössä erityisesti poliittisissa rikoksissa ja kavalluksissa. Rikollisille ja orjille taas saatettiin polttaa kasvoihin merkki, josta jokainen saattoi heidät tunnistaa. Tarkoitus oli häpäistä rikollinen pysyvästi ja estää hänen paluunsa yhteiskuntaan.

Kristinuskoon kuuluva ajatus ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna alkoi vähitellen haastaa Rooman ihmiskäsityksen. Esimerkiksi tapa rangaista ihmistä turmelemalla hänen kasvonsa poistettiin – sellaisen tavan katsottiin olevan ristiriidassa ihmisen jumalakuvaisuuden kanssa.

Samaan suuntaan vaikutti myös oppi inkarnaatiosta eli Jumalan syntymisestä ihmiseksi Kristuksessa. Hävinnyt ja häpäisty messias paljastui Jumalan pojaksi. Tappion rististä tuli voiton merkki. Paavalin mukaan Jeesuksen koko kertomuksessa Jumalan viisaus kätkeytyy häpeään ja hulluteen, mutta paljastuu heikoille Jumalan voimana ja viisautena. Köyhistä, orjista, heikoista tuli Jumalan silmäterä, lapsista tuli Jumalan valtakunnan kunniakansalaisia. Kirkkoisä Athanasios Alexadrialaisen sanoin: ”Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi jumalallistua” (Ἐγένετο γὰρ ἄνθρωπος, ἵνα ἡμεῖς θεοποιηθῶμεν). Kreikan sana theopoiesis ei tarkoita ihmisen muuttumista ontologisesti Jumalaksi, vaan sitä, että ihminen ”tulee osalliseksi jumalallisesta luonnosta”, kuten 2. Pietarin kirjeessä muotoillaan (1:4).

Nämä opit, siis Vanhan testamentin oppi ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna ja Uuden testamentin oppi inkarnaatiosta, aiheuttivat vähitellen vallankumouksen Antiikin Roomassa. Muutos ei tapahtunut heti, vaan pitkässä prosessissa. Se ulottuu aina meidän aikaamme asti.

Imago Dei -oppi loi pohjan kehittyvälle puheelle ihmisarvosta ja siihen perustuvista ihmisoikeuksista, jotka ovat – ainakin teismin näkökulmasta – olemassa objektiivisesti, siis ideologisista mieltymyksistä ja poliittisista suhdanteista, jopa lainsäädännöstä riippumatta. Tätä ajattelua kehittivät keskiajan filosofit, reformaation teologit ja myöhemmin valitusajattelijat 1700-luvulta eteenpäin. Joidenkin sekularistien mukaan valistusajattelijat saivat ajatuksen kaikille yhteisestä ihmisarvosta antiikin filosofeilta. Sellaista on antiikin filosofeilta kuitenkin vaikea löytää. Esimerkiksi Aristoteles katsoo Politiikka-teoksen 7. luvussa päinvastoin, että lapsella, naisella ja orjalla ei ole sielua samassa merkityksessä kuin vapaalla miehellä. Valistusfilosofeille oli tutumpi Raamatun puhe ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna. Se taas oli antiikin Roomassa jotakin kokonaan uutta.

Imago Dei -opin yhtenä hedelmänä voidaan nähdä YK:n ihmisoikeuksien julistus ja siihen perustuvat ihmisoikeussopimukset, vaikka ideoiden kehitys ei aivan suoraviivaista olekaan. Kuvaavaa on, että 1900-luvun tuhoisimmat ideologiat, kansallissosialismi ja kommunismi, rakentuivat unelmalle jumalattomasta maailmasta. Molemmat kokivat häiritseväksi ajatuksen ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna olentona ja siihen perustuvasta ihmisarvosta. Sekulaari humanisti taas voi kyllä kannattaa ihmisoikeuksia, mutta hän kieltää niiden metafyysisen perustan, kaikkivaltiaan Jumalan, ne voidaan myös kumota poliittisilla äänestyspäätöksillä.

Selvää on, että myöskään kristityt tai juutalaiset vallanpitäjät eivät ole aina toimineet johdonmukaisesti eivätkä kunnioittaneet oppia ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna. Kipeä esimerkki tästä on vaikkapa Venäjän hyökkäyssota tai Israelin hallitukseen kuuluvien ministereiden sanat ja teot palestiinalaisia siviilejä kohtaan Gazassa ja Länsirannalla. Säilyttääksemme realistisen ihmiskäsityksen on tärkeää, että säilytämme luomiskertomuksen rinnalla myös Raamatun kertomuksen ihmisen langenneisuudesta. Ihmisoikeudet voidaan kieltää – ja toisaalta niitä voidaan käyttää myös väärin oikeuttamaan esimerkiksi eri vakaumusten vaientamista tai legitiimin sananvapauden kaventamista.

Lankeemustenkin keskellä oppi ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna kuitenkin pysyy.

Heinäkuussa 2025 tuhat juutalaista rabbia vetosi Israelin pääministeriin ja hallitukseen juutalaisen uskon ja moraalisten periaatteiden pohjalta.  He kirjoittavat näin:

”Elämän pyhyyden nimissä, Tooran keskeisten arvojen mukaisesti – että jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, että meitä on käsketty kohtelemaan jokaista ihmistä oikeudenmukaisesti, ja että meidän tulee aina, kun mahdollista, osoittaa armoa ja myötätuntoa […] me vaadimme

Kaikkien viattomien ihmishenkien kunnioittamista;

Nälänhädän käytön ja sillä uhkaamisen välitöntä lopettamista sodankäynnin välineenä;

Laajan humanitaarisen avun sallimista kansainvälisen valvonnan alaisuudessa, samalla varmistaen, ettei Hamas pääse kontrolloimaan tai väärinkäyttämään apua;

Kaikkien panttivankien kotiuttamista ja taistelujen lopettamista kiireellisesti kaikilla mahdollisilla keinoilla;

Lain ja järjestyksen voimien käyttöä siirtokuntaväkivallan lopettamiseksi Länsirannalla, sekä niiden siirtokuntalaisten tutkimista ja syyttämistä, jotka häiritsevät tai pahoinpitelevät palestiinalaisia.

Tämä osoittaa, että oppi ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna koskee kaikkia. Se ei poistu selittelemällä, äänestämällä, hallituksia vaihtamalla eikä lakeja muuttamalla. Se on voimassa aina ja kaikkialla.

Rakkaat ystävät! Meidän on jaksettava aina uudelleen tutkia sitä, jakamaton ihmisarvo tarkoittaa, mihin se perustuu ja miten se johtaa meidät osoittamaan inhimillisyyttä, hyvyyttä, myötätuntoa ja lähimmäisenrakkautta kaikille ihmisille. Siis aivan kaikille ihmisille.

******

Ihmisarvoa voidaan puolustaa politiikan ja teologian keinoin, mutta myös taiteen ja kirjallisuuden kautta.

Kuopiolaistaustainen kirjailija Sirpa Kähkösen tuotannossa ihmisarvo ei ole vain abstrakti periaate. Se elää jokaisessa hahmossa ja heidän arkisessa kamppailussaan. Ja heidän hiljaisessa toivossaan. Kähkönen on kirjoittanut erityisesti naisten, lasten, vanhusten ja siviilien kohtaloista – niistä, jotka usein jäävät suurten kertomusten varjoon.

Kähkösen romaaneissa ihmisarvo ei katoa, vaikka hän kuvaa rankkoja ylisukupolvisia traumoja. Eikä se peity mielivaltaisen, väkivaltaisen, armottoman tai emotionaalisesti tuhoavan elämän alle.  Päinvastoin, tällaisissa arjen kamppailuissa kaikki vaietut ja hiljaiset ihmiset saavat äänen. Ja ihmisarvon.

Kähkösen tuotannossa hauraus ei ole heikkoutta, vaan siihen kätkeytyy viisaus ja voima. Se muistuttaa, että jokainen ihminen on arvokas. Näin kirjallisuus voi olla myötätunnon teko, joka ohjaa meitä näkemään pienessä suurta.

Kaikesta tästä kiitollisena Luterilaisen Kulttuurin Säätiö on päättänyt myöntää vuoden 2025 tunnustuspalkinnon kirjalilja Sirpa Kähköselle. Sen merkkinä hänelle annetaan rahapalkinto, kunniakirja ja Lutherin mustepullo.

Jeesus meni taas Kapernaumiin. Kun ihmiset kuulivat hänen olevan kotona, väkeä tuli koolle niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet edes oven edustalle. Jeesus julisti heille sanaa. Hänen luokseen oltiin tuomassa halvaantunutta. Sairasta kantamassa oli neljä miestä, jotka eivät tungoksessa kuitenkaan päässeet tuomaan häntä Jeesuksen eteen. Silloin he purkivat katon siltä kohden, missä Jeesus oli, ja aukon tehtyään laskivat siitä alas vuodematon, jolla halvaantunut makasi. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: ”Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.” Mutta siellä istui myös muutamia lainopettajia, ja he sanoivat itsekseen: ”Miten hän tuolla tavalla puhuu? Hän herjaa Jumalaa. Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?” Jeesus tunsi heti hengessään, mitä he ajattelivat, ja sanoi heille: ”Kuinka te tuollaista ajattelette? Kumpi on helpompaa, sanoa halvaantuneelle: ’Sinun syntisi annetaan anteeksi’, vai sanoa: ’Nouse, ota vuoteesi ja kävele’? Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi” – hän puhui nyt halvaantuneelle – ”nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.” Silloin mies heti nousi, otti vuoteensa ja käveli pois kaikkien nähden. Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: ”Tällaista emme ole ikinä nähneet.”

Rakkaat kristityt! Päivän evankeliumin tapahtumat sijoittuvat Kapernaumin kylään Gennesaretinjärven pohjoisrannalla. Se oli pieni kalastajakylä, jossa Pietari perheineen asui. Sain itse vierailla Kapernaumissa reilu vuosi sitten. Siellä on jäljellä rauniot synagogasta, jossa Jeesus aivan alkuvaiheessa julisti. Vain parin sadan metrin päässä rannan suuntaan on talon rauniot, jota arkeologit pitävät Pietarin kotitalona sieltä löytyneiden merkintöjen perusteella. Päivän evankeliumin tapahtumat ilmeisesti sijoittuvat juuri sinne, siis Pietarin ”kotiin” tai ”taloon”, sillä naimattomana Jeesuksella tuskin oli Kapernaumissa omaa kotia.

Markuksen evankeliumin alussa käy ilmi, että Jeesuksen maine Pohjois-Galileassa leviää juuri hänen parantajantoimintansa takia. Hänen luokseen tuodaan hätää kärsiviä ihmisiä, joita kukaan toinen ei ole voinut auttaa. Lopulta kasvava maine alkaa saada lieveilmiöitä. Apua tarvitsevia on niin paljon, että Jeesuksen täytyy välillä paeta hänen luokseen tulevia kansanjoukkoja. Jokainen voi kuvitella, kuinka vaativaa on kohdata aamusta iltaan ruumiillisista sairauksista ja mielenterveysongelmista hätää kärsiviä ihmisiä. Myös Ihmisen Poika tarvitsee hetken rauhaa.

Elävä kuvaus tästä rynnistyksestä on päivän evankeliumissa. Väkeä on tungokseen asti, niin paljon, että väkijoukko muodostaa ”ovelle” erottavan muurin Jeesuksen ja apua tarvitsevan välille.

Neljä halvaantuneen kantajaa osoittaa sisua, kekseliäisyyttä ja ennen kaikkea vahvaa uskoa Jeesukseen, kun he kiipeävät katolle ja purkavat kattorakenteet voidakseen auttaa halvaantuneen kosketuksiin Jeesuksen kanssa. Tuohon aikaan kattorakenteet olivat kevyitä oljesta ja puusta tehtyjä.

Myös nykyisin pohdimme yhdessä kirkon työntekijöiden kanssa, onko yhteiskunnassa tai kirkossa tarpeettomia kynnyksiä. Puhumme saavutettavuudesta. Liikuntarajoitteisille kirkkotilat eivät aina ole fyysisesti saavutettavia, siksi esimerkiksi tuomiokirkkoon on rakennettu liuska, jotta pyörätuolilla tai rollaattorilla kulkeva pääsee kirkkoon Kristuksen luo. Lapsiperheet voivat kokea arkuutta, heidän rohkaisukseen tähänkin kirkkoon on rakennettu lasten paikka, jotta lapset ja lapsiperheet kokisivat olonsa tervetulleiksi jumalanpalvelukseen. Tästä kertoo myös se, että tänään toimitamme pienen lapsen kasteen tässä yhteisessä jumalanpalveluksessa.

Yksinäiset ja aralla mielellä uskoa hapuilevat voivat kokea henkisiä kynnyksiä. On tärkeää, että jatkuvasti puramme myös henkisiä esteitä ja rohkaisemme ihmisiä Kristuksen ja hänen seurakuntansa yhteyteen. Kristukseen kastettuna sinä kuulut Jumalan perheväkeen. Sinulla on oikeus tulla Hyvän Paimenen luo.

Mutta kuka on hyvä paimen? Kuka on Jeesus Kristus? Onko hän vain erityisillä persoonallisilla kyvyillä varustettu sanansaattaja, siis vain ihminen?

Tämä on olennainen kysymys päivän evankeliumissa. Ja tämä oli olennainen kysymys myös vuonna 325, kun yli kolmesataa piispaa eripuolilta silloista kristikuntaa kokoontui Nikean kaupunkiin nykyisen Turkin alueelle muotoilemaan kaikkia paikalliskirkkoja yhdistävää Kristus-uskon tiivistelmää. Tänään vietämme Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotisjuhlaa yhdessä koko kristikunnan kanssa.

Miksi piispat kokoontuivat Nikeaan vuonna 325? Siksi, että aikaisempina vuosisatoina kristinusko oli elänyt vainottuna vähemmistönä. Oli liian vaarallista kokoontua. Monet Nikean piispoista kantoivat kidutuksen jälkiä kehossaan. Vainot olivat loppuneet vasta vuosikymmen aikaisemmin, kun keisari Konstantinus oli kokenut Kristus-näyn ja tehnyt kristinuskosta sallitun. Hän kutsui nyt koolle kaikki Rooman valtakunnan piispat.

Kun Nikean piispat muotoilivat Raamatun pohjalta kristinuskon tiivistelmän, he eivät aloittaneet tyhjästä. Heillä oli käytössään muun muassa Jerusalemissa käytetty uskontunnustus ja Roomassa käytetty kastetunnustus, jonka nykyisin tunnemme Apostolisena uskontunnustuksena.

Kyse ei ollut vain sanamuodoista, vaan siitä, kuka on Jeesus Kristus. Kuka on Jeesus, jota kristityt yhdessä palvovat ja rukoilevat ja johon he turvautuvat minun ja koko maailman Vapahtajana.

Jotkut sanoivat, että hän on vain ihminen. Että hän on opettaja tai profeetta, jolla on sanoma Jumalalta, mutta joka pohjimmiltaan on silti vain ihminen tai puolijumala. Tällaiseen matalaan käsitykseen Jeesuksen persoonasta saattoi päätyä juutalaisen monoteismin pohjalta tai kreikkalaisen filosofian pohjalta.

Tämän matalan kristologian kannattajia arvosteltiin erityisesti kahdesta asiasta.

Ensiksi, he näyttivät sivuuttavan Uuden testamentin kohdat, jotka ilmiselvästi viittaavat Jeesukseen jumalallisena persoonana. Jeesusta puhutellaan jumalallisilla arvonimillä, kuten Messias eli Kristus, Jumalan Poika, Vapahtaja, jotka kuuluvat vain ja ainoastaan Jumalalle. Jeesus tekee tunnustekoja, jotka ovat mahdollisia vain Jumalalle – tästähän on kysymys myös päivän evankeliumissa, kun Jeesus parantaa halvaantuneen. Jeesus toimii jumalallisin valtuuksin, kuten päivän evankeliumissa, kun hän julistaa syntejä anteeksi. Tämä valta kuului vain ja ainoastaan Jumalalle, mikä käy ilmi päivän evankeliumissa, kun lainopettajat ajattelevat: ”Miten hän tuolla tavalla puhuu? Hän herjaa Jumalaa. Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?”. Edelleen Uusi testamentti todistaa, kuinka Jeesukselle osoitetaan palvontaa, joka kuului vain ja ainoastaan Jumalalle. Esimerkiksi idän tietäjät kumartavat seimen edessä otsa maahan koskettaen Jeesus-lasta ja samoin tekevät apostolit Jeesuksen taivaaseen astumisen yhteydessä. Apostoli Paavalin mukaan Jeesus oli olemassa jo luomisessa. Myös Jeesuksen ruumiillinen ylösnousemus todistaa erityisellä tavalla hänestä jumalallisena persoonana.

Nämä olivat siis Uuden testamentin teksteistä nousevia syitä sille, miksi matala käsitys Jeesuksesta vain ihmisenä ja sananjulistajana koettiin liian kapeaksi.

Toinen syy oli itse pelastuksessa. Jos Jeesus oli vain erityisillä kyvyillä varustettu inhimillinen persoona, ihmisenä hän ei voi olla ihmissuvun lunastaja, koko maailman pelastaja, kuten vaikkapa Luukkaan jouluevankeliumi häntä kutsuu.

Näistä syistä Nikean uskontunnustus tekee selväksi, että kristityt ovat aina uskoneet ja tulevat aina opettamaan, että Jeesus on ”tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, jonka on samaa olemusta kuin Isä ja jonka kautta kaikki on saanut syntynsä”.

Mutta yhtä kapea ja väärä oli myös käsitys, jonka mukaan Jeesus oli pelkkä Jumala, joka vain näytti valepukuiselta ihmiseltä, mutta ei kuitenkaan ollut todellinen ihminen. Tällaiseen Jeesuksen ihmisyyden kieltäneeseen käsitykseen jotkut olivat päätyneet kreikkalaisen filosofian pohjalta, jossa suhtauduttiin kielteisesti ruumiillisuuteen ja ajateltiin, että Jumala arvovallalle ei ole sopivaa ”tulla lihaan”, siis inkarnoitua ja syntyä ihmiseksi. Näitä opetuksia ja opettajia vastaan Nikean tunnustus tekee selväksi, että kirkko pitää Jeesusta paitsi tosi Jumalana myös tosi ihmisenä: ”meidän pelastuksemme tähden hän ”tuli lihaksi” tai ”lihaan” Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi”, todellisesti ja oikeasti ristiinnaulittiin, kärsi, kuoleman ja haudattiin.

Nikean uskontunnustus kertoo siis myötätuntoisesta Jumalasta. Jumalasta, joka luo maailman ja ihmisen, mutta ei hylkää ihmiskuntaa synnin ja kuoleman valtaan, vaan hän ”tulee lihaan” eli syntyy todelliseksi ihmiseksi Jeesus Nasaretilaisen persoonassa. Tämän takia, siis sen takia, että Jeesus on tosi Jumala ja tosi ihminen, me voimme luottaa siihen, että Jumala on hyvä ja armollinen meitä kohtaan. Tämän takia me voimme turvautua häneen hädässä. Tämän takia me voimme tunnustaa, että hän on minun ja koko maailman vapahtaja, joka on voittanut synnin ja kuoleman vallan ja avannut tien ikuiseen elämään.

Nikean uskontunnustus on pohjimmiltaan kiitoslaulu Jumalan hyvyydestä. Se kertoo Jumalan lahjoista: hän antaa meille koko luomakunnan, hän antaa meille Jeesuksen Kristuksen vapahtajaksi ja hän lähettää meille Pyhän Hengen, ”Herran ja eläväksi tekijän”, joka synnyttää meihin uskon Kristukseen, vahvistaa sitä ja auttaa meitä turvautumaan Jumalaan ilossa ja ahdistuksissa.

Niinpä me Nikean uskontunnustuksessa tunnustamme myös ”yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi”. Pyhä kaste on meidän jokaisen henkilökohtainen pääsiäinen, jossa me tulemme osalliseksi Kristuksen voitosta, joka yhdistää meidät Kristukseen ja toinen toiseemme. Siksi on sopivaa, että Nikean uskontunnustuksen juhlamessussa voimme juhlia myös pyhää kasteen sakramenttia. Sitä käymme nyt yhdessä toimittamaan.