Saarna Myrskylyhtymessussa Kallaveden kirkossa 4.10.2026

Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 18

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?” Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi: ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.

Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”

Sisaret ja veljet Kristuksessa,

Myrskylyhtymessu on kuin kirkkovuoden syyspäiväntasaus. Se muistuttaa alkavasta hämärän ajasta ja kutsuu sytyttämään kynttilöitä ilon, valon ja toivon merkiksi.

Tämän Mikkelinpäivän evankeliumissa on kolme ulottuvuutta. Ensimmäiseksi kysymys hierarkiasta, siis ihmisten välisistä valta- ja vastuusuhteista. Ihmisten väliset suhteet vaikuttavat luonnonlain tavoin järjestyvän hierarkkisesti: yksi hallitsee toista. Ja kun katsomme maailman uutisia, maailma on täynnä uutisia vallan väärinkäytöstä. Venäjän, Yhdysvaltojen, Kiinan, Irakin ja Israelin hallinnot eivät vain pyri turvaamaan omien kansalaistensa turvallisuutta, vaan myös alistamaan toisia kansoja ja ihmisryhmiä.

Tällaisten uutisten maailmassa on houkutus ajatella, että kaikki hierarkiat ovat pahasta. Ovatko? Olen joutunut itse kamppailemaan valta ja vastuukysymysten kanssa kanssa jo siksi, että velvollisuuteni on tukea yli neljänkymmenen seurakunnan työhyvinvointia. Nämäkin yhteisöt, niin kuin kaikki työyhteisöt, on järjestetty jollakin tavoin hierarkkisesti: esihenkilö vastaa, muut hoitavat. Ja joudunhan itsekin kysymään mielessäni levottomana joka päivä, joskus yölläkin, käytäntö asemaani oikein.

Päivän evankeliumi on itse asiassa läpikotaisin hierarkiateksti. Kysymys, jolla se alkaa, on juuri hierarkiakysymys: ”Kuka on suurin, ensimmäinen, arvokkain taivasten valtakunnassa?”

Opetuslapset eivät kysy, onko hierarkiaa olemassa. He kysyvät, kuka on sen huipulla. Jeesuksen vastaus on yllättävä. Hän ei pura hierarkiaa kokonaan, mutta hän kääntää sen ympäri. Hän vaihtaa mittaria. Jeesus sanoo: ”Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin.”

Taivasten valtakunnassa on edelleen ”suurin” tai ”ensimmäinen”, mutta suuruuden mitta ei ole valta, asema tai arvovalta. Mitta on nöyryys.

En usko, että hiearkia on itsessään paha. Ihmisten välisessä elämässä me nyt vain tarvitsemme niitä. Hyvässä perheessä vastuu on aina vanhemmilla ja he myös kantavat sitä yhdessä: isän ja äidin tehtävä on niin sanottu ”luonnollinen hierarkia”. Se suojelee lapsia ja tekee heille hyvää. Työpaikalla on esihenkilöitä. Sairaalassa ylilääkäri tekee viime kädessä hoitopäätökset ja kantaa niistä myös vastuun. Sotilasjoukko, joka toimii ilman johtajaa, riitaantuu, hajoaa ja muuttuu hyödyttömäksi. Kirkossa on piispoja, pappeja ja työntekijöitä. Ilman mitään järjestystä yhteiselämä hajoaa. Tarvitaan suunnannäyttäjiä, jotka yhdistävät, näyttävät yhteistä suuntaa ja innostavat kulkemaan sitä.

Hämmästyttävää on, että oppilaiden kysymykseen ”kuka on suurin taivasten valtakunnassa”, Jeesus vastaa asettamalla keskelle lapsen. Toinen ulottuvuus onkin lapsi. Lapsi muuttaa näkökulman. Jeesus ei tuo keskelle sankaria, kenraalia eikä ylimmäistä pappia. Hän tuo lapsen.

Antiikin maailmassa lapsi ei ollut vaikutusvaltainen eikä arvostettu yhteiskunnallinen toimija. Hän oli vain potentiaalinen ihminen. Filosofi Aristoteleen mukaan lapsella ja orjalla ei ole sielua samassa mielessä kuin aikuisella miehellä. Rikkaat naiset saattoivat antaa lapsensa orjiensa imetettäviksi ja kasvatettaviksi. Roomalaisen perhelainsäädännön mukaan perheenisällä oli suvereeni oikeus rangaista lapsiaan ja orjiaan, ja riidan keskellä jopa tappaa poikansa – asian katsottiin olevan perheen sisäinen asia. Raskaudenkeskeytys ja vastasyntyneen hylkääminen pedoille tai tunkiolle olivat verrattain yleisiä.

Tällaisessa maailmassa Jeesuksen opetus lapsesta oli vallankumouksellinen. Hän ikään kuin sanoo: Katsokaa maailmaa kaikkein pienimmän näkökulmasta. Hyvä hierarkia ei kysy, kuinka korkealle voin nousta, vaan kuinka turvallista kaikkein pienimmällä on minun lähelläni. Kun tätäkin evankeliumia luettiin Rooman valtakunnassa vuodesta toiseen, se alkoi kantaa hedelmää. Se alkoi luoda kokonaan uutta perhekulttuuria. Miehille annettiin malli, jossa heidän tulee väkivallan ja juopottelun sijasta sitoutua huolehtimaan perheväestään lempeästi. Tällöin naisilla oli turvallista kasvaa eikä äidiksi tulemista tarvinnut pelätä. Ja lapsilla oli oikeus syntyä maailmaan odotettuina ja rakastettuina.

Jeesuksen opetuksen valossa ongelmana ei siis ole valta, vaan halveksunta. Evankeliumin lopussa Jeesus sanoo: ”Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä.”

Ehkä hierarkioiden suurin vaara ei ole se, että joku johtaa ja kantaa vastuuta. Suurin vaara on se, että joku alkaa luulla olevansa enemmän ihminen kuin muut. Evankeliumi ei poista erilaisia tehtäviä. Se poistaa perusteet halveksunnalta.

Jumalan edessä jokainen ihminen on yhtä arvokas. Pienin on Jumalan silmäterä. Lapsi on Jumalan valtakunnan kunniakansalainen.

Evankeliumin kolmas ulottuvuus on se, josta alkuteksti käyttää sanaa angelos. Jeesus yhdistää lapset ja enkelit sanoessaan: ”Heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella Isän kasvoja.”

Sana enkeli, angelos, tarkoittaa alun perin yksinkertaisesti sanansaattajaa. Enkelin arvo ei ole hänessä itsessään, vaan siinä sanomassa, jota hän kantaa ja kuuluttaa. Hän ei ole huomion keskipiste vaan viestin välittäjä.

Tämä liittyy opetuslasten kysymykseen: ”Kuka on suurin?” Moni ihminen toivoo olevansa sanoman sijasta sanansaattajana tärkeä. Ihmisyhteisöissä syntyy helposti kilpailua siitä, kenen ääni kuuluu, ketä kuunnellaan, kuka pääsee lähelle valtaa.

Mutta enkeli on Raamatussa toisenlainen, vähän outokin hahmo. Kun hän tekee työnsä hyvin, huomio siirtyy pois hänestä, kohti Jumalaa. Tässä on sanansaattajan paradoksi: Mitä parempi sanansaattaja, sitä vähemmän hän korostaa itseään.

Tämä pätee myös kirkkoon. Piispa, pappi, diakoni, nuorisotyönohjaaja, kirkkomuusikko, vanhempi, kummi tai opettaja ovat kaikki omalla tavallaan sanansaattajia. Heidän tehtävänsä ei ole ensisijaisesti saada ihmisiä seuraamaan itseään, vaan johdattaa ihmisiä Kristuksen, hyvän paimenen, luo.

Enkeli ei kysy: ”Huomasivatko ihmiset minut?” Enkeli kysyy: ”Menikö viesti perille? Tuliko hyvä sanoma ymmärretyksi ja vastaanotetuksi?” Tämän tulee olla myös meidän kysymyksemme.

Evankeliumissa lapsi on keskellä. Ei siksi, että hän tietäisi paljon tai olisi vaikutusvaltainen. Hän on vastaanottaja. Hän kykenee ottamaan vastaan lahjan, luottamaan Kristukseen ja turvautumaan häneen. Ehkä juuri siksi Jeesus yhdistää lapset ja enkelit: ”Heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella Isän kasvoja.” Vähäisimmilläkin on yhteys Jumalaan. He eivät ole yksin. Taivaan sanansaattajat ovat heidän puolellaan.

Tämäkin kääntää hierarkian nurin. Me helposti ajattelemme, että tärkeillä ihmisillä on parhaat yhteydet yläkertaan. Jeesus sanoo, että juuri vähäisillä on enkelit, jotka seisovat Isän kasvojen edessä.

Mikkelinpäivänä enkelit muistuttavat meitä siitä, että Jumalan valtakunnassa suuruus ei tarkoita näkyvyyttä vaan uskollisuutta tehtävälle. Sanansaattaja ei elä itseään varten vaan sanomaa varten.

Siksi Jeesus asettaa lapsen keskelle. Lapsi ei ole voimakas eikä vaikutusvaltainen. Mutta hän on rakastettu. Hän on Jumalan huomion kohteena.

Ja ehkä juuri siinä on evankeliumin vastaus meidän hierarkiakysymyksiimme: suurin ei ole se, joka kerää eniten huomiota itselleen, vaan se, jonka kautta Jumalan rakkaus, totuus ja lohdutus pääsevät perille toisille.

Alkavan hämärän kauden alussa kutsun teistä jokaista toimimaan Jumalan sanansaattajina. Juuri hankalien uutisten maailmassa me tarvitsemme toinen toisiamme levittämään Jumalan iloa, valoa ja toivoa. Kristuksen kanssa, mikään tilanne ei ole toivoton. Yhdessä meidän käy hyvin.

Rakkaat työtoverit hengellisen johtamisen virassa ja vaivassa,

Jossakin vaiheessa keväällä tämän johtamisfoorumin ohjelmassa luki tässä kohden ”avauspuhe”. Se kuului aikaan, jolloin kuvittelin, että kesän jälkeen on aikaa ja voimia tehdä tyhjentävä analyysi maailman tilasta ja tulevaisuudesta. Tämmöinen pöyhkeä harhakuvitelma on sulanut pois. Ei ole riittävästi aikaa, eikä aina voimiakaan. Sitä paitsi avauspuhe tuntui liian juhlalliselta. Siksi ohjelmassa lukee tervetuloa.

Siis, tervetuloa, rakkaat työtoverit! On aina ilo nähdä teitä, tällä kertaa Kajaanissa!

Tässä on jo sanottu olennainen. Ehkä kuitenkin vaivaan teitä vielä hetken yhdellä asialla, nimittäin kysymyksellä toivosta. Me elämme huonojen uutisten maailmassa. Vai elämmekö?

Huonojen uutisten maailma

Sen todistaminen ei ole vaikeaa. Venäjällä on vallalla imperialistinen hallinto, se joka hyökkää Ukrainaan ja sortaa omia kansalaisiaan, ja siksi me seurakuntinakin osallistumme valmiussuunnitteluun ja harjoitteluun. Yhdysvaltoja johtaa henkilö, jolla on epävakaa, narsistinen persoonallisuus, ja se vaikuttaa seurakunnissa polttoaineen ja hintojen nousuun. Israelin hallitus valtaa Länsirantaa ja savustaa palestiinalaisia ulos ja tappaa heitä lähes päivittäin. Iranin sota on ollut järjetön seikkailu, ja se on laajentunut jo 12 eri Lähi-idän maahan.

Suomessa valtio velkaantuu rajusti. Kaikki julkiset instituutiot leikkaavat: valtio, kunnat, hyvinvointialueet ja kyllä myös kirkko. Meidän hiippakunnassamme ainoastaan Joensuun Pielisensuun seurakunta taitaa kasvaa, muilla alueilla jäsenmäärä laskee poismuuton, väestön vanhenemisen ja kirkosta erojenkin takia.

Tällaisessa tilanteessa herää väistämättä kysymys toivosta. Siitä on nyt puute, sille olisi nyt tilausta. Psykologisesti toivo on sielulle sitä, mitä happi on keuhkoille.  Toivo auttaa selviytymään kärsimyksistä. Se tukee mielenterveyttä. Se vahvistaa toimintakykyä ja on yksi hyvän elämän välttämätön ehto.

Huonojen uutisten maailmassa toivo on vaikeaa. Sitä ihmiset odottavat erityisesti kirkolta. Sattuvasti toivoon keskittyy myös tiistaina 22. 9. hyväksytty kirkon strategia ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon”.

Mistä saan toivoa huonojen uutisten maailmassa? Tämä on muuten seuraavan kirjani otsikko.

Toivon merkkejä Kuopion hiippakunnan seurakunnissa

Ensinnäkin kun olen saanut kierrellä hiippakunnan seurakunnissa, olen nähnyt paljon hyvää. Muutamia nostoja.

Pari viikkoa sitten toimitimme Joroisten kirkossa käyttöönottomessun pitkän remontin jälkeen. Toimitimme sen yhdessä kirkkoherra Anun kanssa. Anu on toiminut viestinnällisesti taitavasti. Hän on saanut remontin eri vaiheessa läpi useamman jutun isoissa tiedotusvälineissä. Ne eivät ole mitään keinotekoisia konsulttitoimiston kalliilla rahalla tekemiä kampanjoita, vaan niissä on yksinkertaisesti kerrottu mielenkiintoisella tavalla kertomusta kirkon remontin edistymistä. Anu on kuljettanut näissä jutuissa mukana seurakuntalaisia ja myös kirkon uskoa hienolla tavalla.

Juhlamessussa ja torijuhlassa oli sitten paikalla 550 ihmistä, joka on 12 % koko Joroisten väkiluvusta ja 17,5 % koko seurakunnan jäsenmäärästä. Jotenkin vielä tuntuu, ettei siinä erottanut, kuka oli ns. konservatiivi tai liberaali. Kaikki olivat yhdessä juhlimassa. Remonttia seuraavalla kotikirkkoviikolla oli toista tuhatta kävijää.

Anun toiminta on ollut taitavaa ja hyvässä mielessä yksinkertaista. Tehdään perustyöstä numero. Rakennetaan kirkon remontista seurakuntaa yhdistävä kertomus.

Hyviä esimerkkejä tulee helposti mieleen monia muitakin. Ilomantsissa toimii ekumenia upeasti, ja niin oikeastaan koko hiippakunnassa. Kuhmon seurakunnassa on rakennettu määrätietoisesti jumalanpalveluksen striimausta. Suoratoiston kautta osallistuu joka pyhä reaaliaikaisesti jopa 300 ihmistä ja viikon aikana tulee 1000 katselua lisää. Siis yli 1000 jumalanpalveluskävijää joka viikko.

Koko hiippakunnan tasolla verkko-osallistumisia oli viime vuonna noin 250 000. Jumalanpalvelusten kävijämäärät ovat nousseet viime vuonna 7 prosenttia. Sen on paljon. Tutkimusten mukaan nuoret miehet – ja nyt myös naiset – ovat uudella tavalla kiinnostuneita kristinuskosta, ihan perinteisestä, ei itsetuunatuista light-versioista.

Työhyvinvointi on parantunut. Katsoimme Antti Kokkosen kanssa pitkää dataa seurakuntien työhyvinvoinnin kehittymisestä viimeisen seitsemän vuoden ajalta. Mittarit osoittavat objektiivisesti, että tilastollisesti työhyvinvointi seurakunnissa on parantunut. Se tarkoittaa myös sitä, että yleisellä tasolla teidän johtamisenne on parantunut.

Kirkkoon luotetaan. Viime vuonna saimme allekirjoitettua yhteistyösopimukset kaikkien kolmen sote-alueen kanssa. Noiden neuvottelujen käynnistäminen – mehän teimme aloitteen – osoitti, että kirkko ja sen seurakunnat ovat tosi arvostettuja yhteistyökumppaneita. Kaikki sopimukset oli erittäin helppo viedä läpi. Tänään on tarkoitus allekirjoittaa yhteistoimintasopimus Kainuun Prikaatin kanssa.

Nämä kaikki ovat tosiasioita ja hyviä asioita. Nämä ovat teidän onnistumisianne. Näistä tulee hyvä fiilis. Nämä pitävät minulle yllä toivoa ja antavat uskoa omalle työlle kirkossa.

Entä teologisesti? Mitä annettavaa kristillisellä uskolla on toivolle eli tulevaisuususkolle? Vai onko mitään? Tämä on aika vaikea kysymys. Haluan testata teillä muutamalla pointtilla.

Kristillinen toivo ei kiinnity inhimilliseen

Ensiksi Vanhassa testamentissa, varsinkin nuorimmissa osissa, toivo liittyy erityisesti ajatukseen tulevasta messiaasta. Se kiinnittyy tämänpuoleiseen ja sillä on vahvasti poliittinen ja etnonationalistinen vire: messias taistelee maallisia vihollisia vastaan ja auttaa palauttamaan itsenäisen Israelin valtion. Tässä on militaristinen taustavire. Ei maistu houkuttelevalta.

Toiseksi antiikin kreikkalaisessa ajattelussa toivoa ei yleensä pidetty hyveenä. Se nähtiin usein harhana tai vaarallisena itsepetoksena. Toivo on jotenkin aina katteetonta, ja siksi epärehellistä. Tässä tietty pointti: kukapa haluaisi heittäytyä katteettoman toivon varaan.

Kristinusko muutti tilanteen: toivosta tuli uskon ja rakkauden rinnalle yksi kolmesta teologisesta hyveestä. ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus”. Toivo on tässä hyve, joka valitaan ja jota harjoitellaan, ei moderniin tapaan pelkkä emootio. Keskeistä on tietenkin kysyä, mihin toivo kohdistuu.

Tuomas Akvinolaisen määritelmän mukaan toivon kohde on:

• tulevaisuudessa oleva
• jokin hyvä – pelko odottaa pahaa, toivo odottaa hyvää
• vaikeasti saavutettava, sellainen, joka eteen pitää kamppailla
• mutta joka kuitenkin mahdollinen saavuttaa.

Professori Olli-Pekka Vainio, johon tässä osittain tukeudun, erottaa toisistaan:

• toimijuuteen perustuvan toivon (ihminen etsii keinoja tavoitteensa saavuttamiseen),
• vastaanottavan toivon (toivo saadaan lahjana ulkopuolelta, viime kädessä Jumalalta).

Tämä jälkimmäinen näkökulma on erityisen tärkeä kristillisessä teologiassa.

Raamatun toivo perustuu Jumalan toimintaan ja suuntautuu hänen lupaukseensa

Vanhan testamentin toivo merkitsee usein ”odottamista” tai ”luottavaa odotusta”. Psalmeissa kehotetaan odottamaan Herraa. Jesaja lupaa, että Herraa toivovat saavat uuden voiman. Samalla Raamattu varoittaa väärästä toivosta: ihmiset voivat panna luottamuksensa epäjumaliin, valtaan tai omiin kuvitelmiinsa. Tällöin toivon perusta on väärä.

Vanhan testamentin varhaisissa kerroksissa toivo on enimmäkseen tämänpuoleista: se liittyy kansan tulevaisuuteen, pelastukseen historiassa ja Jumalan johdatukseen. Myöhemmin mukaan tulee myös kuolemanjälkeinen näkökulma ja ylösnousemuksen odotus. Ja pakkosiirtolaisuuden jälkeen myös messiasodotus. Tähän puolestaan liittyy usein etnonationalismi ”meidän kansa vastaan muut kansat”.

Miten Jeesus puhuu evankeliumeissa toivosta? Hämmästyttävää on, että hän ei puhu siitä juuri ollenkaan. Erityisenä terminä hän käyttää sitä vain kerran, ja siinäkin se on esillä hieman negatiivisessa merkityksessä. ”Jos te lainaatte vain niille, joilta toivotte saavanne korvauksen (ἐλπίζετε λαβεῖν), mitä erinomaista siinä on. Syntisetkin lainaavat toisilleen tietäen saavansa omansa pois. Lainatkaa te mitään takaisin toivomatta (μηδὲν ἀπελπίζοντες, Luuk. 6:35). Ei siis pidä elää jatkuvasti vastapalkkion toivossa.

Uudessa testamentissa puhutaan silti toivosta. Useimmissa kohdissa toivo kohdistuu

• Jeesukseen Kristukseen,
• kuolleiden ylösnousemukseen,
• Jumalan valtakunnan täyttymiseen.

Mitä erityistä tässä on? Mielestäni erityisesti se, että toivo ei kiinnity ollenkaan tämän maailman rakenteisiin. Sen perusta ei ole demokratiassa, kuninkaassa, valtiossa, sosiaaliturvassa, aseissa, lainsäädännössä, äänioikeudessa, hyvässä kasvatuksessa, kulttuurissa tai tieteellisessä tutkimuksessa. Se on jotakin metafyysistä. Se suuntautuu Jeesuksen Kristukseen, kuolleiden ylösnousemukseen ja Jumalan valtakunnan täyttymykseen.

Yhtenä esimerkkinä on Paavalin ajatus Abrahamista, josta sanotaan, että hän ”toivoi, vaikka toivoa ei ollut”. Kristillinen toivo ei perustu maailman normaalien kehityskulkujen todennäköisyyksiin vaan Jumalan lupaukseen. Tämä tuo mieleen virren 631: ”Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan.”

Neljänneksi kristillinen toivo on ”toivoa vastoin toivoa”. Kristillinen toivo ei ole optimismia. Optimismi perustuu arvioon, että asiat todennäköisesti menevät hyvin. Kristillinen toivo voi säilyä myös silloin, kun kaikki empiiriset merkit viittaavat päinvastaiseen. Tämän vuoksi kristillinen toivo voi kohdistua jopa mahdottomalta näyttäviin asioihin:

• kuolleiden ylösnousemiseen,
• uuden luomakunnan syntymiseen,
• Jumalan lopulliseen voittoon.

Usein ajattelemme, että kärsimys aiheuttaa ahdistusta. Hätkähdyttävästi Paavali lausuu, että Kristuksessa se synnyttää pikemminkin toivoa: ”Voimme olla ylpeitä ahdingostamme. Tiedämmehän, että ahdingosta seuraa kestävyys. Kestävyys taas auttaa selviytymään koetuksesta ja selviytyminen antaa toivoa” (Room. 5:3).

Koska toivo kohdistuu pelastukseen, tästä seuraa suuri kysymys on, ketkä lopulta pelastuvat? Pelastuvatko kaikki vai jäävätkö jotkut lopullisesti Jumalan valtakunnan ulkopuolelle? Entä mikä on kadotuksen merkitys? Jos pitää kysyä, kuka Raamatussa puhuu eniten kadotuksesta ja Saatanasta, vastaus on selvä: se Jeesus.

Ottamatta kysymyksiin lopullista kantaa, mielestäni 2. Timoteuskirjeen kohta kertoo ainakin jotakin: ”Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.” Ajatellaanpa mitä tahansa siitä, voiko ihminen sotkea asiansa niin pahasti, että joutuu eroon Jumalasta, ainakin Jumalan puolelta on niin, että hänen pelastava tahtonsa ulottuu jokaiseen.

Moderni maailma siirsi toivon painopisteen maan päälle

Valistuksen jälkeen toivo alkoi merkitä yhä enemmän yhteiskunnallista edistystä, ihmiskunnan kehitystä, poliittisia utopioa. Osa modernista poliittisesta ajattelusta käytännössä korvasi kristillisen taivastoivon lupauksella maallisella paratiisilla.

Modernin teologian tärkein toivon teoreetikko on Jürgen Moltmann. Hänelle Kristuksen ylösnousemus on toivon perusta. Tulevaisuus on avoin. Kristillinen toivo kutsuu muuttamaan maailmaa jo nyt.

Tästä näkemyksestä ovat ammentaneet vapautuksen teologit, joiden mukaan toivo näkyy köyhien vapauttamisen, oikeudenmukaisuuden ja yhteiskunnallisen muutoksen tavoittelussa. Tämä kuulostaa meistä elähdyttävältä ja sitä voi varmasti perustella Jeesuksen toiminnalla. Pitää kuitenkin muistaa kaksi varaumaa.

Ensinnäkin Uudessa testamentissa toivo perustuu kokonaan tulevaan Jumalan valtakuntaan. Siellä on tuskin yhtään kohtaa, jossa toivo perustuisi tämän maailman rakenteisiin. Raamattu ei siis anna erityisen vahvoja perusteita erilaisille poliittisen (toivon) teologian malleille. Voi olla, että tämä seikka ja myös levottomat ajat saivat Augustinuksen puhumaan kahdesta valtiosta, Jumalan valtakunnasta ja maailmasta. Hän edusti realismia: mitään yhteiskuntaa ei pitäisi samastaa Jumalan valtakuntaan.

Toivo on enemmän kuin psykologinen voimavara

Terve toivo ei ole naiivia optimismia. Sen täytyy olla tasapainossa todellisuudentajun kanssa.

Kristillinen toivo ei ole eskapistista: se ei pakene tästä näkyvästä ja langenneesta maailmasta. Mutta se ei myöskään ole poliittista: sitä ei voi samaistaa poliittiseen edistykseen. Se ei sittenkään rakennu ihmisten varaan. Eikä se yritä perustaa taivasta tämän katoavan maan päälle.

Kristillinen toivo ei ole uskoa siihen, että asiat todennäköisesti menevät hyvin, vaan luottamusta siihen, että Jumalan lupaus kantaa silloinkin, kun kaikki inhimilliset perusteet toivolle näyttävät kadonneen.

Sen perusta on Jumalan toiminta ja lupaus. Sen lopullinen kohde on Jumalan tulevaisuus, joka samalla antaa voimaa toimia tässä maailmassa. Haluan omistaa teille Paavalin kauniin toivon rukouksen:

”Toivon Jumala täyttäköön ilolla ja rauhalla teidät, jotka uskotte, niin että teillä Pyhän Hengen voimasta olisi runsas toivo.” (Room. 15:13)

Olemme tänään juhlimassa Diakonissalaitoksen satavuotista palvelutyötä: se on jo sadan vuoden ajan huolehtinut ehtoollisleipien leipomisesta kirkkomme seurakunnille. Harvemmin kuulee puhuttavan ehtoollisleivän koostumuksesta. Olkoon tänään se päivä ja hetki Diakonissalaitoksen satavuotisen palvelutyön kunniaksi. Mutta ennen kuin puhumme ehtoollisleivän ja -viinin koostumuksesta, meidän on puhuttava ehtoollisen alkuperästä ja merkityksestä.

Aina ei tule ajatelleeksi, että kirkon hengellisen elämän keskuksessa ei ole oppi tai moraali, vaan ateria.

Kirkko elää ehtoollisesta. Ehtoollinen eli eukaristia luo kirkon ja antaa sille näkyvän muodon. Se on hengellinen sydän, josta kumpuaa sekä kirkon että yksityisen kristityn hengellinen elämä. Tämä vakaumus yhdistää suurimpia kirkkokuntia ja kristittyjä, kuten roomalais-katolilaisia, kreikkalais-ortodokseja, idän assyyrialaisia, orientaali-ortodokseja, samoin kuin luterilaisia ja anglikaaneja.

Se, että kristinuskon keskuksessa on pyhä ateria, johtuu tietysti Kristuksesta. Uusi testamentti sisältää neljä kuvausta siitä, kuinka hän kärsimistään edeltävänä yönä asetti ehtoollisen. Vanhin kuvaus on 1. Korinttilaiskirjeestä jo vuodelta 54, ja senkin Paavali saa annettuna häntä vanhemmasta traditiosta, todennäköisesti ensimmäisten kristittyjen liturgiasta. Tekstikriittisesti se muistuttaa Luukkaan versiota, kun taas Markuksen ja Matteuksen versiot ovat keskenään läheistä sukua. Kaikki tämä kertoo, että ehtoollisella on eksegeettisesti vahva pohja. Harvoin kiinnitämme huomiota siihen, että kun evankeliumeissa kuvataan pääsiäisen jälkeisiä tapahtumia, apostolit ovat usein koolla sunnuntaina, ylösnousemuksen päivänä. Siitä tuli jo varhain ehtoollisen viettämisen päivä.

Kristuksen läsnäolon ateria konstituoi ehtoollisen merkitykset

Uudesta testamentista ja varhaisten kristittyjen kirjoituksista voidaan poimia ainakin kahdeksan merkitystä ehtoolliselle. Se on

• läsnäolon ateria, jossa Kristus tulee pyhitetyssä leivässä ja viinissä todellisesti läsnä olevaksi ja antaa itsensä meille. ”Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni malja.” Tämä vakaumus konstituoi ehtoollisen. Siitä avautuu kaikki muu. Jos se kielletään, ehtoollinen menettää merkityksensä.
• armon ateria, joka on asetettu ”meidän puolestamme …syntien anteeksiantamiseksi” ja johon osallistumalla me tullemme osalliseksi armosta ja syntienanteeksiantamuksesta.
• muistoateria, joka on asetettu, ei Egyptistä vapautumisen, ei talvisodan eikä Lasse Virenin olympiavoittojen, vaan Kristuksen sanojen ja tekojen muistamiseksi. Muistaminen on reaalista eli se ei vain palauta mieleen, vaan myös tuo pääsiäisen tapahtumat läsnä oleviksi
• yhteyden ateria, joka yhdistää meidät Kristukseen ja toinen toiseemme eli kirkkoon
• kiitosateria, jossa me kiitämme Kristusta kaikista hänen teoistaan – tästä tulee termi eukaristia, joka saa alkuperänsä asetussanoista: ”Jeesus otti leivän, kiitti…” (kreik. eukharisteesas) eli luki tavanomaisen juutalaisen beraka-kiitosrukouksen
• uskon tunnustamisen ateria, joka vahvistaa uskoa ja johon osallistumalla tunnustaudutaan Kristuksen seuraajaksi – siksi ehtoollisen vastaanottamisen edellä lausutaan kirkon uskontunnustus
• uhriateria, jossa Kristuksen ainutkertainen ja täydellinen sovittava uhri tulee läsnä olevaksi – kyse ei siis ole Kristuksen uhrin toistamisesta tai täydentämisestä. Tämä Kristuksen uhrin representaatio kuvataan kauniisti Diakonissalaitoksen ehtoollisleivässä.
• esimaku, jossa nautitaan alkupaloja taivaan juhlapöydästä.

Ehtoollisessa oppi ja käytäntö ovat läheisessä vuorovaikutuksessa. Se, että ehtoollinen on läsnäolon ateria, näkyy vaikkapa siinä, että otamme sen vastaan polvistuneena, kumarramme sakramentin saatuamme ja nautimme ylijääneet pyhitetyt elementit loppuun.

Se, että ehtoollinen on kiitosateria ja muistamisen ateria, on vaikuttanut ratkaisevasti ehtoollisrukouksen sanoituksiin. Vanhojen eukarististen rukousten ”juoni” ja ”kertomus” etenee oikeastaan vanhakirkollisten uskontunnustusten kertomusten mukaisesti: muistamme Isää ja luomista, kiitämme Pojasta ja lunastuksesta, pyydämme Pyhää Henkeä, että hän toisi menneet pelastusteot nykyhetkeen, muuttaisi leivän ja viinin Kristuksen ruumiiksi ja vereksi ja tekisi meidät arvollisiksi vastaanottamaan ne oikeassa nöyryydessä ja luottamuksessa. Roomalaisessa messun kaanonrukouksessa ei tätä rakennetta ole. Se on 12 rukouksen kokoelma eri aikakausilta, eikä siinä ole havaittavissa yhtenäistä ”kertomusta”, kuten itäisissä anaforissa. Meidän käsikirjamme ehtoollisrukoukset seuraavat idän ehtoollisrukousten rakennetta, mikä on hyvä asia.

Se, että ehtoollinen on yhteyden ateria, on vaikuttanut ratkaisevasti sen viettämisen reunaehtoihin. Luterilaisuus liittyy siihen käsitykseen, että ehtoollisen voi toimittaa vain pappi, jonka piispa on vihkinyt kirkon järjestyksen mukaan. Ehtoollinen on Kristuksen sanojen ja tekojen julkista muistamista, eikä perheenisä tai -äiti voi toimittaa ehtoollista perheväelleen. Toisaalta yhteysaterialuonteen vuoksi pappi ei voi toimittaa ehtoollista yksin omaksi hartaudekseen. Papin tulee palvella seurakuntaa ja toimittaa ehtoollinen heitä varten. Tämä ehto toteutuu myös sairaan ehtoollisesta – sitäkään ei sanota ”yksityiseksi ehtoolliseksi” (käsikirjakomitea onneksi poisti tämän termin ennen käsikirjan lopullista hyväksymistä).

Vehnästä tehty leipä ja viiniköynnöksestä valmistettu viini

Millaisista fyysisistä elementeistä ehtoollisleipä ja -viini koostuvat?

Idän kirkoissa käytetään vanhastaan kohotettua leipää. Lännen kirkossa taas käytetään kohottamatonta leipää. Jälkimmäistä on perusteltu sillä, että Jeesus asetti ehtoollisen leivän happamattoman leivän juhlan yhteydessä. Lisäksi kohottamaton leipä säilyy paremmin eikä pilaannu. Molemmat kirkot pitävät toistensa erilaisia käytäntöjä legitiiminä. Kyse leivän kohottamisesta ei siis ole ekumeeninen ongelma.

Ehtoollisella on käytetty perinteisesti vehnästä tehtyä leipää ja viinirypäleistä käymismenetelmällä tehtyä viiniä. Varhainen kirkko ei tunne muita käytäntöjä. Tuomas Akvinolainen perusteli tätä muun muassa Uuden testamentin kertomuksilla. Kristus, joka on läsnä ehtoollisen leivässä, puhuu itsestään vehnänjyvänä: ”Ellei vehnänjyvä putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi” (Joh. 12:24). Kristus puhui itsestään ”todellisena viinipuuna” (Joh. 15:1) ja sanoi ehtoollista asettaessaan, ettei ”maista viiniköynnöksen antia” ennen kuin hän nauttii sitä taivasten valtakunnassa (Mt. 26:29).

Tuomaan mukaan vehnästä tehty leipä ja viiniköynnöksestä tehty viini ovat pätevän ehtoollisen välttämättömiä ehtoja (STh III, 74, 3-5). Vasta-argumentiksi ei hänen mukaansa riitä, että kaikilla alueilla ei välttämättä kasva vehnää tai viiniköynnöstä, sillä tällaisiin maihin voidaan kuljettaa oikeita raaka-aineita kohtuullisella vaivalla. Siksi esimerkiksi granaattiomenan mehu ei tullut kysymykseen.

Firenzen konsiili määritteli, että ehtoollisen materian eli ainesten koostumusten tulee olla panis triticeus eli vehnästä tehty leipä ja vinum de vite eli viiniköynnöksestä tehty viini: ”Tertium est Eucharistiae sacramentum, cuius materia est panis triticeus et vinum de vite” (DS 1320; samoin 783, 860 ja 1352). Tämä ei ollut uusi keksintö, vaan vanhan käytännön legitimointi.

Luterilainen reformaatio teki useita muutoksia ehtoolliskäytäntöihin, mutta näihin sillä ei ollut mitään moittimista. Luterilaisuus omaksui lännen kirkon käytännön, jossa ehtoollisleipänä käytetään vehnästä tehtyä kohottamatonta leipää ja viiniköynnöksestä käymismenetelmällä tehtyä viiniä.

Kun myöhemmin Suuren pohjan sodan aikana 1700-luvun alussa 1700-luvun alussa viinin tuominen väliaikaisesti häiriintyi Suomeen ja joillakin paikoilla venäläiset ryöstelivät kirkkojen omaisuutta, paikallisesti jotkut seurakunnat kärsivät viinipulasta. Tuolloin ei lähdetty muuttamaan ehtoollisviinin koostumusta toiseksi, vaan kehotettiin käyttämään muita armonvälineitä, kuten kasteesta muistuttamista, evankeliumin julistamista ja synninpäästöä eli rippiä. Hieman samanlainen tilanne vallitsi korona-aikana keväällä 2020, jolloin piispat joutuivat kieltämään seurakuntalaisilta osallistumisen ehtoolliselle. Tuolloin muistutettiin, että armonvälineitä on muitakin. Kaikki ei ole ehtoollisen varassa, onneksi. Kristuksella on muitakin tapoja tulla luoksemme, vaikka ehtoollinen onkin niistä tärkein.

Keliakian ja vilja-allergian haaste

Viime vuosikymmeninä vehnästä tehdyn ehtoollisleivän rinnalle on kehitetty gluteenittomia ehtoollisleipiä. Niitä on periaatteessa kolmenlaisia. Jotkut on tehty riisi-, maissi tai perunatärkkelyksestä. Jotkut tällaiset leivät on värjätty sahramilla hieman kellertäväksi, jolloin ne erottuvat perinteisestä ehtoollisleivästä. Lisäksi on olemassa gluteenittomia vehnästä tehtyjä ehtoollisleipiä, siis leipiä, joiden taikina on leivottu erikoisvehnäjauhoista, joista vehnässä oleva gluteeni on huuhdeltu pois. Nämä vehnäpohjaiset gluteenittomat leivät ovat alkuperältään saksalaisia.

Nykyaikana yhä useammat seurakunnat ovat siirtyneet käyttämään pelkästään gluteenitonta ehtoollisleipää. Näitä on itse asiassa jo yli puolet seurakunnista. Syyt ovat ilmeiset. Halutaan kantaa pastoraalista vastuuta niistä seurakuntalaisista, jotka kärsivät keliakiasta tai vehnäallergiasta. Ehkä kahden erilaisen leivän käyttäminen koetaan myös käytännössä vähän monimutkaiseksi, ja siksi – ikään kuin mukavuussyistä – on haluttu siirtyä käyttämään pelkästään yhtä, ei-vehnäpohjaista gluteenitonta ehtoollisleipiä. Näistä syistä on hyvä katsoa tarkemmin erilaisia viljayliherkkyyden muotoja.

Gluteeni on proteiini, jota esiintyy vehnässä, rukiissa ja ohrassa. Keliakia on autoimmuunisairaus, jossa gluteeni käynnistää T-soluvälitteisen immuunireaktion. Se on suolistosairaus, jossa gluteenia sisältävä ruoka haittaa erilaisten ruoka-aineiden imeytymistä.

Diagnosoituja keliaakikkoja on n. 1,5% väestöstä, diagnosoimattomat mukaan luettuna yhteensä ehkä 2-3%. Gluteenittomissa ruoka-aineissa saa olla gluteenia alle 100 mg/kilo. Yksi vehnäleivän muru voirasiassa ylittää sen määrän. Se, miten voimakkaasti tai lievästi keliaakikot reagoivat gluteeniin, vaihtelee yksilöllisesti. Kaikki eivät saa oireita ehtoollisleivästä. Koska periaatteessa pienetkin gluteenimäärät voivat ylläpitää suolistovauriota pitkällä aikavälillä, siksi gluteenittomuuden vaatimus on tiukka.

Keliakian kohdalla tutkijat ovat jo pitkään yrittäneet kehittää niin sanottuja toleranssia indusoivia hoitoja eli eräänlaista siedätystä, jossa immuunijärjestelmä opetettaisiin sietämään gluteenia. Tässä kehittämistyö jatkuu.

Keliaakikot reagoivat gluteeniin, eivät vehnän muihin komponentteihin. He voivat siis nauttia sellaista vehnästä tehtyä ehtoollisleipää, josta gluteeni on poistettu.

Vehnäallergia on eri asia kuin keliakia. Se on harvinaisempi. Kaikkein herkimmät vehnäallergikot voivat saada vehnästä anafylaktisen shokin ja joutua sairaalahoitoon. Näin herkkiä vehnäallergikkoja arvioidaan Suomessa olevan yhteensä alle 1000 henkeä eli noin 0,16 promillea suomalaisista.

Monet vehnäallergikot voivat todennäköisesti nauttia ehtoollisleipää, josta gluteeni on poistettu. Vehnäallergian hoidossa käytetään menetyksellisesti siedätyshoitoa. Siedätyksessä elimistö totutetaan vehnään, ja siksi hoito pitää aloittaa lapsena. Siedätyksen ansiosta vehnäallergikkojen määrä väestöllisesti vähenee. Eniten vehnäallergikkoja on vanhimmissa ikäluokissa.

Alkoholiallergia voi ilmetä joillakin kaukoidästä kotoisin olevilla henkilöillä. Tällöin alkoholin hajoamisessa syntyvä asetaldehydi ei poistu normaalisti, vaan kertyy elimistöön ja voi aiheuttaa kasvojen punoitusta, sydämentykytystä, päänsärkyä ja muita oireita. Kyse ei oikeastaan ole allergiasta, vaan perinnöllisestä ominaisuudesta, jossa elimistöstä puuttuu alkoholia käsittelevä enstyymi. Suomalaisilla alkoholiallergiaa ei esiinny, eikä käytännössä länsimaalaisillakaan.

Viineissä käytetään usein sulfiittia parantamaan viinin laatua. Sulfiitti saattaa aiheuttaa joillekin allergiaa, tämä riski on suurempi astmaatikoilla. Ehtoollisviinin määrä on kuitenkin niin pieni, että riski on hyvin matala. Ylipäänsä pitäisi välttää mielikuvaa, että menemme nauttimaan ehtoollisella alkoholia. Ehtoollisviiniä nautitaan tee- tai ruokalusikallinen eikä siinä olevalla alkoholimäärällä ole terveydellistä merkitystä lapselle. Koska lapsi voi karsastaa viinin makua, hän voi nauttia myös pelkän ehtoollisleivän.

Tämä onkin tärkeä oppi, hienommin sanottuna konkomittanssioppi. Yhtäältä luterilainen reformaatio puolusti seurakuntalaisten oikeutta maallikkojen kalkkiin eli siihen, että myös seurakuntalainen saa ottaa ehtoollisen eli Kristuksen vastaan molemmissa muodoissa, leivässä ja viinissä. Kirkolla ei ole oikeutta kieltää ehtoollisviiniä seurakuntalaiselta, koska Kristus oli asettanut molemmat muodot. Tästä ei kuitenkaan seurannut, että molempien muotojen nauttiminen oli kaikille aina pakollista. Seurakuntalainen ottaa vastaa jo toisessakin muodossa koko Kristuksen. Hän tulee osalliseksi ehtoollisen koko siunauksesta ja armosta, vaikka hän tietyssä tapauksessa nauttisi vain toisen elementin, siis vain leivän tai vain viinin.

Johtopäätös

Joku voi kysyä, onko keskustelu ehtoolliselementeistä triviaalia, mieletöntä. ”Ihan sama, mitä käytetään.” Toisaalta voimme tehdä vastakysymyksen: onko todella niin, että vaikkapa kontekstualisoinnin nimissä ihan mikä tahansa käy? Kalakukko Savossa, piirakka Karjalassa, sahti Hämeessä ja kookosmaito kaukoidässä? Silloin jopa moni protestanttiseen individualismiin taipuvainen vastaa, että ehkä ei sittenkään ihan mikä tahansa. Tästä puolestaan seuraa, että joudutaan kysymään, mikä tekee ehtoollisesta tunnistettavan. Saksalaisilla on hyvä termi, wiedererkenntbar, ”jälleen tunnistettava”. Mikä erottaa ehtoollisen tavallisesta syömisestä ja juomisesta? Mikä tekee siitä – kontekstista riippumatta – yhä uudelleen tunnistettavan? Tällöin mennään jo aistien, kuten näön, kosketuksen ja jopa maun tasolle. Muistisairaalla viimeinen ”jälleen tunnistamisen” aisti ehtoollisella voi olla maku.

Edellä on esitetty, että kirkon traditio edellyttää vehnästä tehtyä ehtoollisleipää. Muusta aineista tehdyt ehtoollisleivät eivät ole kanonisia. Tämä on teologinen ja ekumeeninen ongelma.

Toisaalta erilaiset yliherkkyydet ovat tosiasia, eivätkä kaikki voi nauttia nykymuotoisia vehnäleipiä. Tämä on pastoraalinen ongelma. Kirkolla on sielunhoidollisia velvollisuuksia myös erilaisista yliherkkyyksistä kärsivistä seurakuntalaista.

Kahden erilaisen leivän käyttäminen voi tuntua välillä haastavalta, varsinkin kun kosketuksessa tapahtuvan kontaminaation takia myös leipien säilytyksessä erillään on oltava tarkkana. Lisäksi konsekroidut on säilytettävä erillään ei-konsekroiduista.

Selkein ratkaisu olisi siirtyä yhteen vehnästä tehtyyn gluteenittomaan ehtoollisleipään. Tällöin kaikki ehtoollisleivät valmistetaan jatkossa sellaisesta erikoisvehnäjauhosta, josta gluteeni on pesty pois. Tällainen ratkaisu on 1) kirkon tradition mukainen, 2) kliinisesti käytännössä kaikille keliaakikoille ja lähes kaikille vehnäallergikoille sopiva. Tällainen ratkaisu olisi myös 3) käytännöllisesti helpoin. Seurakuntalaiselle ei synny tarvetta erikseen pyytää gluteenitonta ehtoollisleipää, papin ei tarvitse erikseen huolehtia kahdenlaisista leivistä eikä seurakunnan tarvitse huolehtia erilaisten leipien tilaamisesta ja niiden erilleen säilyttämisestä.

Ainoa ongelma on enää se, mistä saadaan gluteenittomaan vehnäjauhoon sitko. Sitkon tuova apuaine tarvitaan, jotta taikina pysyy kasassa. Diakonissalaitoksella on jo tehty tähän liittyvää tuotekehittelyä. Alustavat tulokset ovat lupaavia, vaikka jatkotestejä tarvitaan.

Omasta puolestani toivon, että seurakunnat tilaavat jatkossa näitä leipiä nimenomaan Diakonissalaitokselta. Se tekee kotimaista ja varmistaa huoltovarmuuden. Muista poiketen Diakonissalaitoksen leivät ovat artesaanileipiä, käsin tehtyjä. En ole missään tavannut ulkomuodoltaan yhtä kauniita ehtoollisleipiä.

Ehtoollisen vanhin nimitys oli ”leivän murtaminen”. Tämä edellyttää riittävän isoa leipää. Parasta olisi, jos diakonissalaitos pystyisi tuottamaan myös isompia hostioita, niin sanottuja ”papin leipiä”, joita pappi käyttää ehtoollisen konsekroimisessa.

Joissakin suurissa tilaisuuksissa käytetään jakotapana ns. intiktiota, jossa pappi kastaa leivän viiniin ja jakaa ehtoollisen seurakuntalaiselle (molemmissa muodoissa). Tämä käytäntö ei ole aivan yksinkertainen, koska ehtoollisleivät ovat kovin ohuita ja sulavat helposti viiniin kastamisessa. Toisioisinkin tutkittavan, voisiko ehtoollisleivän koostumuksen kehittämisen ja uudistamisen yhteydessä leipä olla jatkossa aavistuksen verran paksumpi.

Kiitän Diakonissalaitosta sen ainutlaatuisesta palvelutyöstä ja toivotan ehtoollisleipien leipojille hyvän Jumalan siunausta.

Evankeliumi (Matt. 5:43–48)

Jeesus sanoi: ”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.”

Rakkaat kristityt, kristillinen mietiskelyperinne on dialogia, ei monologia. Se ei keskity ensi sijassa oman sielun syvyyksiin, vaan se etsii vuorovaikutusta, vuoropuhelua Jumalan sanan kanssa.

Siksi tänään mietiskelemme päivän evankeliumia lyhyiden kysymysten avulla. Sen jälkeen on lyhyt mietiskely. Jotta minua ei syytettäisi välinpitämättömäksi, yritän itse myös vastata, omasta puolestani.

Ensimmäinen kysymys. Päivän evankeliumissa Herramme puhuu vihollisrakkaudesta. Jeesus liittyy lähes kaikessa Vanhan testamentin etiikkaan. Liittyykö hän myös tässä vihollisrakkauden korostuksessa varhaisjuutalaisuuteen vai poikkeaako hän siitä?

*****

Tässä asiassa Jeesus näyttää poikkeavan omasta juutalaisesta etiikasta, ehkäpä enemmän kuin missään muussa lain kohdassa. Niin hän sanoo: teille on opetettu ”rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi”, mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta.

Toinen kysymys. Jeesuksen ajan juutalaisuudessa Vanhan testamentin ilmaisema laki oli ehdoton ja pyhä. Sitä kunnioitettiin ja noudatettiin, sitä ei ollut sopivaa arvioida, haastaa eikä asettaa kyseenalaiseksi. Jeesus opettaa arvovaltaisesti: jo vuorisaarnan alussa hän nousee vuorelle kuin valtaistuimelle. Sitten hän julistaa monta antiteesiä: teille on opetettu, mutta minä sanon teille. Mitä merkitsee, että Jeesus opettaa arvovaltaisesti ja asettaa itsensä perinteisen lain tulkinnan yläpuolelle?

*****

Eikö se merkitse sitä, että Jeesus opettaa jumalallisella arvovallalla? Eikö se merkitse sitä, että hän ymmärtää olevansa Jumalan lähettiläs, suurempi kuin kukaan aikaisempi opettaja, itse Jumalan sana meidän keskellämme? Eikö se merkitse, että hän on Jumala ja ilmaisee Jumalan tahdon meille sekä persoonassaan että julistuksessaan? Meidän on joko myönnyttävä ja tunnistettava Jeesuksessa Jumala tai sitten käännettävä hänelle selkämme.

*****

Kolmas kysymys. Monien sosiologien mukaan ihminen on pohjimmiltaan ryhmäkuntainen. Samaistumme omaan sisäryhmään, joka voi olla suku, puolue, kansa tai ideologinen heimo. Pidämme ulkoryhmää lähtökohtaisesti epäilyttävänä, potentiaalisena uhkana, jopa vihollisena. Onko Jeesuksen opetus vihollisrakkaudesta siis ihmisluonnon vastainen, vaikea, jopa mahdoton?

*****

Näyttää siltä, että Jeesus ei automaattisesti aseta ihmisen biologista tai sosiologista todellisuutta moraalinormiksi. Jumalan rakastava tahto voi joskus haastaa ja ylittää sen, mikä ihmisluonnon näkökulmasta näyttää ”normaalilta”.

Neljäs kysymys. Jos pitää paikkansa se monien tutkijoiden näkemys, että olemme lähtökohtaisesti ryhmäkuntaisia, miten se ilmenee minussa ja sinussa? Keitä pidän ulkoryhmäläisinä, vierasheimolaisina, potentiaalisina uhkaajina ja ideologisina vastustajinani? Ehkä työpaikan ihmistä tai jotakin julkisuuden henkilöä? Poliittista oikeistoa vai vasemmistoa? Hallituksen vai opposition edustajia? Perussuomalaisia vai vihreitä? Katolilaisia vai helluntailaisia? Pro-palestiinalaisia vai pro-israelilaisia? MAGA-heimoa vai woke-heimoa? Arvoliberaaleja vai arvokonservatiiveja? SLEY:tä ja Kansanlähetystä vai heränneitä ja Tulkaa kaikkia?

*****

Viides kysymys. Jeesus sanoo: ”Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.” Mitä tämä kohta kertoo Jumalan olemuksesta ja rakkaudesta?

*****

Kuudes kysymys. Jeesus sanoo: ”Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.”

Mitä voisimme tehdä, että voittaisimme meissä asuvan ryhmäkuntaisuuden? Mitä aiot tehdä, että osaisit nähdä ulkoryhmän jäsenessä, ärsyttävänä ja outona pitämässäsi ihmisessä, Jumalan kuvan, jolle Jumala antaa aurinkonsa paistaa? Miten voisimme kasvaa Jeesuksen opettaman vihollisrakkauden tiellä kohti Jumalan täydellistä rakkautta?

*****

Apostolinen uskontunnustus kertoo kolmiyhteisen Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, rakkaudesta. Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.

Evankeliumi Matt. 21:28–32

Jeesus sanoi ylipapeille ja kansan vanhimmille: ”Mitä te tästä sanotte? Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Hän meni toisen luo ja sanoi: ’Poikani, mene tänään viinitarhaan työhön.’ ’En minä halua’, poika vastasi. Sitten hän kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja meni. Isä meni toisen pojan luo ja sanoi tälle saman. Poika vastasi: ’Menen kyllä, isä’, mutta ei mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?” ”Edellinen”, he vastasivat. Jeesus sanoi: ”Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te. Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.”

Rakkaat kristityt, Kristuksen seuraajat

Kun tänään juhlimme kauniin ja kuuluisan Paltaniemen kuvakirkon 300-vuotisjuhlaa, se herättää lähes vaistomaisesti kysymyksen, mikä ihme sai niin monet kainuulaiset näkemään niin paljon vaivaa suuren kirkon rakentamiseksi. Suomalaisessa ja varsinkin itä-suomalaisessa mittapuussa kirkko on ikivanha. Silti se oli jo neljäs kirkko Paltamossa. Ensimmäinen rakennettiin Manamasalon saareen jo 1559, vain reilu vuosikymmen Lutherin kuoleman jälkeen. Ensimmäinen ja kolmas kirkko tuhoutuivat sodan seurauksena. Se on ollut monen kirkon kohtalo Itä-Suomessa.

Tällaisen upean kirkon rakentaminen ankaraan Pohjolaan keskiaikaisilla keinoilla, siis käytännössä kirveellä, sahalla ja vasaralla, on ollut valtava ponnistus. Mikä sai asukkaat raatamaan, kaatamaan tukkipuita justeerilla, kuorimaan ne, sahaamaan ne ja kuljettamaan ne tontille? Mikä sai Johan Simonpoika Knubbin ja hänen 24 kirvesmiestä rakentamaan tähän pyhäkön? Mikä sai kyläläiset maksamaan veroja ison kirkon rahoittamiseksi?

Syitä voi olla monia, ja onkin. Eikö tärkein syy ole yksinkertaisesti Jumalan sanan nälkä? Ihmiset ovat halunneet virittää koko yhteisön ponnistelemaan sen puolesta, että tälle kulmalle syntyy Herran huone, jonne seurakunta voi tulla kohtaamaan elävän Jumalan?

He halusivat tulla kuulemaan Jumalan pyhää sanaa. He halusivat tulla kiittämään Jumalaa hänen lahjoistaan, mutta myös valittamaan hänelle surua ja turvautumaan häneen hädässä. He halusivat, että täällä on alttari, jonka äärelle polvistua Herran pyhälle ehtoolliselle ja kohdata Kristuksen.

He halusivat, että myös tulevilla sukupolvilla olisi tämä sama mahdollisuus. Siksi jokainen kirkkorakennus, ja varsinkin tämä taidolla rakennettu kuvakirkko, todistaa itsessään meidän esivanhempiemme kaipauksesta ja uskosta, armon ikävästä, Jumalan sanan nälästä. Vaikka he eivät ehkä osanneet ajatella 300 vuoden päästä, tavallaan he huolehtivat myös meidän hengellisestä elämästämme.

Tänä pyhänä Raamatun tekstit keskittyvät itsensä tutkiskeluun, ja siihen haluan nyt keskittyä. Yksi merkillinen piirre ihmisen hengellisessä elämässä on se, että ihminen, joka on joutunut Jumalan armon vaikutuspiiriin, on valmis myös katumukseen ja elämän korjaamiseen. Tämä on jotenkin odotusten vastaista.

Meidän ihmisten mielenmaisemaa kuvaa usein peittelyn kulttuuri. Pelkäämme, että mokamme paljastuvat ja että joudumme pilkan kohteiksi tai naurun alaisiksi. Siksi usein peittelemme virheitä toisten edessä. Haluan näyttää parasta puolta, tietoa, taitoa, osaamista. Se, että teen väärin, synnyttää syyllisyyttä. Se, että asia paljastuu toisille, synnyttää häpeää. Molempia haluamme paeta.

Politiikan ja median maailmaa taas luonnehtii syyttelyn kulttuuri. Politiikan retoriikassa on tapana syyttää toisia puolueita virheistä ja laiminlyönneistä. Mediamaailma on hanakka puuttumaan toisten virheisiin. Jos onnettomuus tapahtuu, lehdistö kysyy kärkkäästi, kuka oli syyllinen, oliko laki puutteellinen vai oliko johtaja laiminlyönyt ohjeiden antamisen vai oliko työntekijä jättänyt noudattamatta ohjeita. Näin siitä huolimatta, että hyvää tarkoittavista ohjeistakin huolimatta maailmassa nyt vain tapahtuu onnettomuuksia.

Kristillinen usko ohjaa toisenlaiseen kulttuuriin. Se sanoo: Älä ole liian nopea selittämään pois omia virheitäsi tai laiminlyöntejäsi. Älä tee parannusta toisten synneistä. Aloita itsestäsi. Tutki itseäsi Jumalan kasvojen edessä. Tee ensin parannusta omista synneistä.

Tämä on loukkaavaa puhetta, jota mieli helposti vastustaa. Mutta siihen Jeesus kutsuu, monta kertaa ja monessa kohdassa.

Päivän evankeliumissa hän tekee sen pisteliään vertauksen avulla. Kaksi poikaa saa isältä tehtävän mennä viinitarhaan töihin. Toinen sanoo menevänsä, alkutekstissä oikein puhuttelee kohteliaasti Herraksi, ”menen kyllä, Herra”, mutta ei sitten mennytkään. Toinen on haluttomampi ja vastaa kieltävästi, mutta lopulta muuttaa mielensä ja menee. Selvää on, että jälkimmäinen teki Isän tahdon mukaisesti.

Alkuperäisessä yhteydessä keskustelu on käyty tilanteessa, jossa paikalla ovat hurskaana pidetyt fariseukset ja syntisenä pidetyt tullimiehet. Vertauksen viesti on siis selvä: fariseukset pitävät itseään pelastettuina, mutta eivät lopulta toimi Jumalan tahdon mukaisesti kieltäessään Kristuksen. Tullimiehet pitävät itseään syntisinä, mutta tunnustavat Kristuksen ja turvautuvat häneen – ja siten toimivat Jumalan tahdon mukaisesti.

Näin evankeliumi opettaa nöyryyttä. Älä aseta itseäsi muita korkeammalle. Älä pidä itseäsi Jumalan edessä muita parempana. Mutta älä myöskään tee omasta nöyryydestäsi salaisen ylpeilyn aihetta niin, että salaisesti kuvittelet nöyryytesi tekevän sinusta muita kristittyjä paremman.

Tämä kaikki on vaikeaa. Yhtäältä ei pitäisi ylentää itseään. Toisaalta ei pitäisi tehdä myöskään omasta nöyryydestä ylpeilyn aihetta. Onko aito nöyryys Jumalan edessä siis edes mahdollista?

Minua ovat aina puhutelleet 1400-luvulla eläneen munkin Tuomas Kempiläisen mietiskelyt. Vaikka hän eli 100 vuotta ennen reformaatiota, suomalaiset herätysliikkeet ovat aina tunnistaneet hänen alatien kristillisyydessä hengenheimolaisuutta. Tuomas kirjoittaa: ”Autuas se hetki, jolloin sydämessäni syttyy katumuksen kyynel.”

Toisin sanoen aito katumus on Jumalan armon lahja. Se annetaan ylhäältä. Ihmisen psyykkinen luontovarustus turvautuu helposti oikeuttamaan omat lankeemukset, selittelemään pois väärinteot, piilottamaan virheet ja kääntämään oman syyllisyyden toisten syyttämiseksi.

Kristuksen armollisten kasvojen edessä myös rehellinen itsetutkistelu on mahdollista. On lupa sanoa: Rakas Herra Jeesus Kristus, minun uskoni on heikko. Joskus pakenen sinua, toisinaan taas kiellän. Ei minusta ole sinun seuraajaksesi. Rikon Jumalan tahdon ja yritän oikeuttaa sen. Suosin syntiä elämässäni. Anna minulle aito nöyryys ja oikea katumus. Sinä yksin voit minua auttaa. Auta minua turvautumaan sinuun. Ota pois minun syntini ja syyllisyyteni. Auta minua näkemään oma heikkotahtoisuuteni ja tekemään siitä parannusta. Tee minusta sinun seuraajasi. Uudista minut. Vahvista minua niin, että väistelemisen sijasta oppisin turvautumaan sinuun ja lankeemusten sijasta noudattaisin kaikkea, mitä sinä olet käskenyt minun noudattaa.

Tätä voisi sanoa ”hengellisen nöyryyden kulttuuriksi” tai ”jatkuvan katumuksessa elämisen kulttuuriksi”. Tämä ajatus koko elämänkestävästä parannuksen teosta on itse asiassa koko reformaation käynnistäneiden Lutherin aneteesien ensimmäinen pääteesi ja johtoajatus: ”Kun Herramme Kristus sanoi, tehkää parannus, hän tarkoitti, että koko kristityn elämän tulisi olla mielenmuutosta ja parannuksen tekoa.”

Tästä evankeliumin aluksi haluton, mutta mielenmuutoksen tekevä poika on meille esimerkkinä. Alkutekstissä hänen mielenmuutoksesta käytetään metamelomai-termiä, joka tarkoittaa katumuksesta syntyvää mielenmuutosta, sellaista, joka ei jää vain sydämen tunteeksi, vaan johtaa aktiiviseen toimintaan, konkreettisen elämän korjaamiseen ja koko elämän uudistumiseen.

Kun Paltamon kuvakirkon rakentajat ja kyläläiset halusivat rakentaa tänne kirkon, he halusivat tänne pyhän temppelin, jonne syntinen ja huonoksi kokeva ihminen uskaltaa tulla Kristuksen hoidettavaksi. He halusivat tilan, jossa minun eikä sinun tarvitse esittää parempaa, oikeuttaa omia lankeemuksia tai syytellä toisia. He halusivat tilan, jossa jokainen uskaltaa tulla Kristuksen läpivalaisuun ja siten uudistua, saada voimaa seurata Kristusta arjen keskellä.

Siksi tämä paikka on myös kiitoksen tila, jossa kiitollisuus Jumalan lahjoista saa kaikua. Se on keskinäisen yhteyden tila, jossa Kristus yhdistää meidät itseensä ja toinen toisiimme. Siksi täällä kirkossa me yhtäältä katsomme alttaria ja kaikkia pyhiä kuvia kunnioituksella ja palvonnalla. Ja samalla katsomme toisiimme lempeästi ja ystävällisesti, emme vihollisina emmekä moraalipoliiseina, vaan rakkaina ystävinä ja matkakumppaneina Kristuksen seuraamisen tiellä.

Tämän kirkon rakentajat raivasivat meille tietä myös kohti Jumalan valtakuntaa. Uskomme, että he ovat perillä ja odottavat meitä. Siksi nousemme tunnustamaan uskomme Kristuksen voittoon ja ruumiin ylösnousemukseen.

Suomalaista kirkkohistorian tutkimusta on vaikea harjoittaa ilman, että törmäisimme Eino Murtorinteen nimeen. Hänellä on ollut valtaisa vaikutus uusimman ajan kirkkohistorian tutkimukseen Suomessa ja kansainvälisesti. Hän on jättänyt vahvan jäljen henkilökohtaisesti myös meihin tänään paikalla oleviin.

Tänään olemme kokoontuneet muistamaan Eino Murtorinteen elämää ja juhlimaan hänen työtään.

Eino Johannes Murtorinne syntyi Kiuruvedellä 25.11.1930 – mikä selittää sen, että olemme koolla Kuopiossa. Samalla viikolla tapahtui paljon muutakin hyvää. Edellisenä päivänä avattiin Stockmannin tavaratalo ja 28. päivä Laimi Leidenius nimitettiin ensimmäisenä naisena Helsingin yliopiston professoriksi.

Mutta yhteiskunnallisesti tuo marraskuu ja koko vuosi oli nuoressa tasavallassamme levotonta aikaa. Kuukautta ennen Einon syntymää entinen presidenttipari K.J. ja Ester Ståhlberg oli muilutettu Kulosaaresta Joensuuhun. Stalin kiristi otettaan Neuvostoliitossa ja Suomessa Lapuan liike oli valtansa huipulla. Marraskuun 22. päivänä oli kokoontunut Lapuan liikkeen viides valtakunnallinen kaksipäiväinen suurkokous.

Reilua viikkoa ennen Einon syntymää 18. marraskuuta 1930 tulivat voimaan niin kutsutut tasavallan suojelulait ja kommunistilait. Kannattajien mukaan niillä pyrittiin suojelemaan demokratiaa kommunisteilta, jotka olivat Stalinin vaikutuspiirissä eivätkä sitoutuneet parlamentaariseen demokratiaan, vaan tavoittelivat vallankumousta. Kriitikkojen mielestä suojelulait rajoittivat sananvapautta, kokoontumisvapautta ja muita perusoikeuksia. Kohtalon ironiaa on, että samat lait kohdistettiin Lapuan liikettä vastaan paria vuotta myöhemmin.

1930-luku oli Euroopassa diktatuurien vuosikymmen, ja Suomikin oli vaakalaudalla, mutta monista muista Euroopan maista poiketen parlamentaarinen demokratia selvisi stressitestistä.

Eino Murtorinne syntyi siis keskelle suuria yhteiskunnallisia liikehdintöjä. Suomi ja koko Eurooppa oli levoton ja tämä ajan konteksti tuli näkymään Murtorinteen tutkimusintresseissä vahvasti. 1900-luku oli kahden radikaalin poliittisen ideologian, fasismin ja kommunismin, kulta-aikaa, ja Eino tuli keskittymään näiden hyperkollektivististen liikkeiden synnyn, sisällön ja vaikutuksen tutkimiseen, myös siihen, miten Euroopan kirkot yrittivät luovia näiden autoritaaristen ideologioiden kanssa.

Eino kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1950 Ylivieskan Raudaskylän lukiosta. Kyseisellä koululla oli vahva herännäispainotus. Herännäisyydestä tuli Murtorinteelle yksi akateeminen tutkimusteema, hänen henkilökohtainen suhteensa herännäisyyteen oli ilmeisesti kompleksinen.

Eino suoritti teologian opintonsa Helsingin yliopistossa ja valmistui 1956. Hän suoritti laudatur-arvosanat dogmatiikasta, etiikasta, kirkkohistoriasta ja käytännöllisestä teologiasta. Samana vuonna hän avioitui Seija Heljaksen kanssa, seuraavana vuonna syntyi Minna Maaria, jonka kunnioittaa meitä tänään läsnäolollaan. Samana vuonna 1956 piispa Eino Sormunen vihki hänet papiksi täällä Kuopion tuomiokirkon alttarilla. Murtorinne palveli kirkkoa muun muassa apupappina Vieremällä ja Iisalmessa. Piispa Sormusen pyynnöstä hän toimi nuorisotyöstä vastaavana hiippakuntapappina ennen siirtymistään tutkijanuralle. Ennättipä hän toimimaan myös sotilaspastorina vuosina 1959–1962 Suomenlinnan rannikkotykistörykmentissä.

Kuten moni pappi, myös Eino joutui tekemään valinnan akateemisen ja kirkollisen urapolun välillä. Hän väitteli teologian tohtoriksi vuonna 1964 otsikolla Papisto ja esivalta routavuosina 1899–1906 – tuon kirjan ostin opiskeluaikanani ja se on yhä hyllyssäni. Väitöskirja keskittyi tutkimaan muun muassa kiistaa siitä, tuliko Venäjän keisarin helmikuun manifestissa julistama päätös Suomen sotaväen sulauttamisesta Venäjän armeijaan – siis ilmiselvästi Suomen oikeusjärjestelmän ja lakien vastainen päätös – lukea kirkkojen saarnastuolista vai ei. Einon mukaan piispat kannattivat ankaria rangaistuksia kuulutuksen lukemisesta kieltäytyneille papeille, kun taas tuomiokapitulin lainoppineet kannattivat lievintä mahdollista linjaa. Tämä liittyi laajemmin kysymykseen siitä, missä menevät luterilaisen esivaltauskollisuuden rajat.

Eino oli myöhemmin sitä mieltä, että tässä oli yksi luterilaisuuden heikoista kohdista. Hän tunnisti, että Lutherin regimenttioppi oli monella tavalla myönteinen: se antoi arvon maalliselle esivallalle, tieteelle ja kulttuurille kytkemällä sen Jumalan suunnitelmaan, se antoi ihmisen maalliselle kutsumukselle hengellisen merkityksen ja vahvisti kriisiaikoina yhteiskunnan stabiliteettia ja luottamusta esivaltaan. Toisaalta kirkot olivat myöhemmissä tulkinnoissa usein kallistuneet pirskottamaan vihkivettä kulloisenkin hallitusvallan päälle, jolloin hengellinen regimentti oli menettänyt kriittisen funktionsa.

Eino kirjoitti: ”Esivallan kunnioittaminen ja kuuliaisuus sitä kohtaan ovat muodostuneet siinä määrin korostuneiksi päähyveiksi, että Lutherin tässä yhteydessä korostaman lainsaarnan merkitys on jäänyt väistämättä toisarvoiseen asemaan tai jopa mitätöitynyt. Tähän samaan kehityslinjaan on ehkä kuulunut luterilaisille kansankirjoille joskus leimallinen piirre, että ne ovat olleet enemmän kiinnostuneita hyvien suhteiden säilymisestä maalliseen esivaltaan kuin esimerkiksi kirkon tunnusmerkkien puhtaana säilymisestä. Kuitenkin Lutherin regimenttiopin keskeinen lähtökohta oli juuri evankeliumin puhtaana säilyminen.”

Olen aina kavahtanut ajatusta, että kirkon pitäisi ”olla profeetallinen”, nousta barrikadeille ja kulkea mielenosoitusmarssien kärjessä. Silti tässä yhteydessä voin yhtyä Einon tulkintaan regimenttiopin kapeuttavista tulkinnoista.

Väitöksen jälkeen hän eteni Helsingin yliopistossa Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian dosentiksi ja myöhemmin kirkkohistorian apulaisprofessoriksi vuosiksi 1972–1975. Lopulta vuonna 1975 hänet valittiin uusimman ajan kirkkohistorian professoriksi, jossa hän toimi ja teki päätyönsä ja toimi aina vuoteen 1993 saakka – siis 18 vuotta.

Tutkijana hänen kansainvälisesti tunnetuimpiin aiheisiinsa kuuluivat Pohjoismaiden kirkkojen suhteet Saksaan kolmannen valtakunnan aikana. Tähän liittyviä teoksia olivat muun muassa Risti hakaristin varjossa ja Veljeyttä viimeiseen saakka. Lisäksi hän kirjoitti laajasti suomalaisen teologian historiasta sekä Suomen kirkon historiasta 1800- ja 1900-luvuilla. Kirja Suomalainen teologia autonomian aikana oli tenttikirjana myös minun opiskeluaikanani – sekin on kirjahyllyssä. Vielä pitkään eläköitymisensä jälkeen Murtorinne jatkoi tutkimuksen harjoittamista. Hän sai iäisyyskutsun kolme vuotta sitten 15.7.2023 kunnioitettavassa 92-vuoden iässä.

Murtorinteen tutkimus ja toiminta ei jäänyt kirkolta huomaamatta. Suomen evankelisluterilainen kirkko myönsi Murtorinteelle korkeimman mahdollisen kunnianosoituksen, Pyhän Henrikin ristin vuonna 2014. Myönnön taustalla olivat sekä Murtorinteen akateemiset ansiot että työskentely kirkon, erityisesti kirkkomme ekumeenisten suhteiden hyväksi.

Minusta tuli Helsingin yliopistossa professori Tuomo Mannermaan oppilas, ja Eino Murtorinne tuli tutummaksi kirjojensa kautta. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että sain tutustua häneen henkilökohtaisemmin ja paremmin marraskuussa 2020.

Luterilaisen Kulttuurin Säätiö, jonka hallituksen puheenjohtajana toimin, myönsi Eino Murtorinteelle Martinpäivän kirkkojuhlassa 8.11.2020 tunnustuspalkinnon, sekä ”Lutherin mustepullon” kiitoksena kirkkoon, kulttuuriin ja yhteiskuntaan kohdistuneesta pitkäaikaisesta ja syvällisestä tutkimuksesta. Kyse oli siis elämäntyöpalkinnosta. Kirkkojuhlan vastauspuheenvuorossaan hän esitelmöi otsikolla Luterilainen kirkko kommunismin ja fasismin puristuksessa – olin tätä aihetta itse ehdottanut.

1900-luvun tuhoisat uudet aatteet heittivät todellisen haasteen kristillisille kirkoille. Vapaasti lainaten Eino tiivisti: ”Kommunismi yritti hävittää kristinuskon, fasismi yritti varastaa sen.” Ajattelin ihaillen, että täytyy tehdä 60 vuotta tutkimusta, ennen kuin osaa paketoida tutkimuksen noin tarkasti ja iskevästi.

Euroopasta kommunismi ja fasismi ovat käytännössä kuolleet. Nykyisillä poliittisilla ideologioilla, kuten woke-liikkeellä tai maga-liikkeellä, on niihin tuskin kirjallis-geneettistä jatkumoa – tai ainakin se on heikko. Niiden kannattajat lukevat enemmän somea kuin kirjoja. Itse tunnistan kuitenkin wokessa ja magassa samoja mielenmaisemia (mindset, mindscape) kuin näissä 1900-luvun poliittisissa liikkeissä.

On monin tavoin asianmukaista ja kunnia-asia, että Murtorinteen muistoseminaari järjestetään täällä Kuopion tuomiokirkossa. Sydänsavon uumenista ponnistanut Murtorinne jätti laaja-alaisen jälkensä kirkkohistorialliseen tutkimukseen tuomalla laajempia kirkkohistorian linjoja lähemmäs nykyaikaamme, jättäen kysymysmerkkejä myös meille pureskeltavaksi, muun muassa esivaltateologian osalta.

Tällä seminaarilla kunnioitamme arvostetun tutkijan, opettajan, ohjaajan ja työtoverin muistoa ja koko elämäntyötä. Toivotan meille kaikille antoisaa seminaaria huippualustajien esitelmien parissa.

Kuopion hiippakunnan piispa

Minulla on teille kolme kysymystä, joita toivon teidän pohtivan. Jotta minua ei syytettäisi väistelijäksi, yritän niihin itsekin vastata.

Ensimmäinen kysymykseni teille on yksinkertaisesti se, mitä on rauha.

Rauha voi kuulostaa lattealta keskustelunaiheelta, kaikkihan sanovat kannattavansa rauhaa. Usein ajatellaan, että rauha on sodan poissaoloa. Tämä näkemys on kuitenkin melko pinnallinen ja rajoittuu vain sotilaalliseen ulottuvuuteen. Sota ja rauha ovat paljon monimutkaisempia asioita kuin sähkölampun on-off-kytkin. Molemmat on ehkä parempi ymmärtää jatkumona, jossa toisessa ääripäässä on verinen rintamataistelu ja toisessa päässä syvä harmonia ihmisten, kansakuntien ja koko luomakunnan kanssa.

Useiden analyytikkojen mukaan esimerkiksi Venäjä pyrkii olemaan jatkuvassa konfliktissa lännen kanssa ilman aseellista taistelua. Ajatuksena on ylläpitää ja säädellä jatkuvaa tulehdustilaa, joka heikentää länttä ja paljastaa sen haavoittuvuuksia. Tämä ei ole avointa sotaa asein, mutta ei se myöskään ole täyttä rauhaa.

Teologisesti rauha on paljon muhevampi käsite. Se tarkoittaa tilaa, jossa ihminen elää harmoniassa toisten ihmisten, kansojen ja koko luomakunnan kanssa. Kaikkia kohdellaan reilusti, ketään ei kiusata ja ihminen hoitaa Jumalan luomakuntaa lempeän puutarhurin tavoin.

Mutta onko näin ihanaa tilaa tai paikkaa olemassa? Voiko sellaista paikkaa olla muualla kuin taivaassa? Tuskin. Sielläkin missä sota on poissa, on perheriitoja, venevarkauksia, koulukiusaamista ja poliittista juonittelua. Se ei ole täyttä rauhaa, vaan jonkinlaista leikattua rauhaa.

Ensimmäinen pointtini on siis tämä: sota ja rauha on realistisempaa ymmärtää dynaamisina tiloina, joissa jatkuvasti liikutaan jatkumolla ääripäiden välissä. Mitä tästä seuraa? Ainakin kaksi asiaa. Ensiksi meidän kannattaa ponnistella kohti sitä janan päätä, jossa häämöttää hyvin kokonaisvaltainen rauha ihmisen, luomakunnan ja Jumalan välillä. Kristillinen visio taivasten valtakunnasta ei ole pakoa todellisuudesta, vaan sen tehtävä on innostaa rakentamaan rauhaa jo tässä elämässä.

Toiseksi meidän kannattaa olla realisteja. Jos ripustaudumme ajatukseen ikuisesta ja täydellisestä rauhasta maan päällä, luulen, että joudumme pettymään ja masentumaan. Jo oman mielenterveyden kannalta on parempi hyväksyä ajatus, että kaikkea erimielisyyttä, vääryyttä ja pahuutta ei voi kokonaan kitkeä tästä maailmasta.

Tästä seuraa toinen kysymys: onko aseellinen puolustautuminen ristiriidassa kokonaisvaltaisen rauhan vision ja sen puolesta tehtävän rauhantyön kanssa? Milloin sotatoimi voi olla oikeutettu – vai voiko milloinkaan?

Tämä kysymys poltteli minua nuorena, kun pohdin, tulisiko minun jo vihittynä pappina suorittaa asepalvelus vai siviilipalvelus. Monien vuosien kamppailun jälkeen valitsin asepalveluksen – astuin armeijaan 28-vuotiaana pappina. Samaan aikaan Nato aloitti USA:n johdolla Serbian pommitukset, joita presidentti Clinton perusteli velvollisuudella suojella Kosovon albaaneja kansanmurhalta. Oikeusoppineet kiistelivät, olivatko iskut oikeutettuja, koska niiltä puuttui YK:n turvaneuvoston hyväksyntä – luonnollisesti Venäjä ja Kiina vastustivat. Valvoin öitä ja muiden nukkuessa hiivin kasarmin taukohuoneeseen seuraamaan uutisia, koska kysymys sodan oikeutuksesta teki minut levottomaksi. En tietenkään kuvitellut ratkaisevani konfliktia. Oli silti valtava tarve ymmärtää, mitä on tapahtumassa ja miten minun pitäisi arvioida tapahtumia.

Kristilliseen teologiaan kuului aluksi pasifismi. Se oli jo käytännön pakko, koska ensimmäiset 300 vuotta kristityt kuuluivat vainottuun vähemmistöön. Kun kirkko sai vähitellen yhteiskuntavastuuta, oli pakko muodostaa kanta siihen, onko oikein puolustautua. Pyhät kirjoitukset näyttivät antavan tulkinnalle erilaisia mahdollisuuksia. Yhtäältä Jeesus opetti pidättymään kostosta. ”Jos joku lyö sinua oikealla poskelle, käännä hänelle vasenkin.” Getsemanessa hän kieltäytyi ottamasta vastaan aseellista suojelua ja kehotti: ”Pistä miekkasi tuppeen, joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.”

Toisaalta harvoja henkilöitä, joita Jeesus kehuu evankeliumeissa, on roomalainen komppanianpäällikkö, siis miehittäjäupseeri. Jeesuksen kehotus kääntää toinen poski liittyy kyläläisten välisiin riitoihin, eikä sitä tarkoitettu yhteiskunnan turvallisuusdoktriiniksi – Jeesus ei puhu oikeudenmukaisen yhteiskunnan järjestämisestä mitään. Kun sotilaat kysyvät Johannes Kastajalta, miten meidän tulee toimia oikein, Johannes kehottaa ”älkää ryöstäkö älkääkä kiristäkö keneltäkään, vaan tyytykää palkkaanne”, mutta hän ei vaadi heitä luopumaan sotilaan ammatista. Paavali hyväksyi, että esivallalla on miekka heikkojen suojelemiseksi ja pahojen rankaisemiseksi – siksi meillä on poliisin tunnuksessa esivallan miekka. Hän kirjoitti: ”Jos mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.” Tämä näytti jättävän tilaa myös velvollisuudelle suojella heikompaa, tarvittaessa asein.

Kun nämä kaikki kohdat yhdistetään, mielestäni Uudesta testamentista tulee lopulta varsin johdonmukainen linja. Kristityn yksilön tulee aina luopua henkilökohtaisesta kostosta. Toisaalta yhteiskunnan tehtävänä on pitää yllä rauhaa ja asettaa pahuudelle pato, tarvittaessa voimaa käyttäen.

Asiaan vaikutti myös kirkkoisä Augustinuksen havainto Pohjois-Afrikan kansanmurhista: jos valtio valitsee ehdottoman pasifismin, sen on lopulta aina antauduttava hyökkääjälle eli tulla tuhotuksi. Augustinus näki, kuinka miehet tapettiin, naiset häväistiin ja lapset vietiin orjiksi. Jos käskyn ”älä tapa” tarkoitus on suojella elämää, eikö sen jäykkä noudattaminen näytä vievän elämän tuhoutumiseen.

Myöhemmin erityisesti Tuomas Akvinolainen ja Martti Luther kehittivät niin sanotun oikeutetun sodan teoriaa. Sen mukaan sotatoimi voi olla oikeutettu seuraavien ehtojen vallitessa:

1. Sotatoimesta päättäminen kuuluu lailliselle esivallalle. Yksilöllä ei ole oikeutta kostoon, hänen tulee ajaa asiaansa oikeuslaitoksessa.
2. Sotatoimella täytyy olla hyväksyttävä syy. Eli puolustautuminen hyökkäystä vastaan tai ilmeisen vääryyden oikaiseminen.
3. Sotatoimen tulee olla viimekätinen vaihtoehto tilanteessa, jossa kaikki muut sodan estämiskeinot ovat osoittautuneet mahdottomiksi.
4. Aseiden käytön täytyy olla mittasuhteiltaan pienempi paha kuin torjuttava vahinko.
5. Sotilailla täytyy olla oikea tarkoitus eli edistää hyvää ja estää pahaa. Heidän tulee pidättyä tarpeettomasta väkivallasta. Viattomien surmaaminen on kielletty. Päämääränä tulee olla oikeudenmukaisen rauhan palauttaminen.

Tämän teorian tarkoituksena ei ollut etsiä tekosyitä sodan käynnistämiselle, vaan päinvastoin hillitä liipasinherkkien feodaaliherrojen sotaintoilua. Tuomas Akvinolaisen kysymys ”onko sotatoimi aina syntiä” edellyttää, että kyllä se lähes aina on. Poikkeukselle asetetaan erittäin korkea kynnys: jotta sotatoimi voisi olla oikeutettu, teorian kaikkien ehtojen on täytyttävä.

Tälle teorialle rakentuu yhä myös nykyinen kansainvälinen oikeus. Tietenkin on niin, että öykkärit haluavat selittää hyökkäyksen puolustuksena – niinhän Venäjän presidenttikin teki. Tällainen väärinkäyttö ei kuitenkaan kumoa teorian oikeita periaatteita. Kun paavi Leo arvosteli USA:n hyökkäystä Iraniin, varapresidentti Vance opetti, ettei paavin pitäisi ottaa kantaa teologisiin kysymyksiin ja että tämän pitäisi muistaa katolisen teorian oikeutetusta sodasta. Tässä asiassa paavi Leo, joka kuuluu samaan augustinolaiseen sääntökuntaan kuin Martti Luther, kyllä tunsi paremmin oman perinteensä kuin katolilaiseksi äsken kääntynyt Vance. USA:n hyökkäys Iraniin oli virhe.

Ehdoton pasifismi perustuu liian idealistiselle ihmiskäsitykselle. Maailmassa on aina lurjuksia, jotka haluavat käyttää hyväksi sen, että joku jättää pyöränsä lukitsematta. Maailmassa on aina tyranneja, jotka ovat valmiita hurmaamaan massat ja alistamaan naapurikansat valtansa alle, jopa tuhoamaan heidät. Ikävä totuus on se, että tällä hetkellä olemme siirtyneet röyhkeän imperialismin aikaan. Venäjä havittelee Ukrainaa, Kiina Taiwania, Yhdysvallat Grönlantia ja Kanadaa, Gazan lisäksi Israel on valloittanut alueita Syyrialta, Libanonilta ja palestiinalaisille kuuluvalta Länsirannalta, joissa Hamas ei edes ole vallassa. Siellä juutalaiset siirtokuntalaiset valloittavat parhaillaan, valtion tuella, peltoja ja asuntoja palestiinalaiskristityiltä. Tilanteen tekee absurdiksi se, että länsimaissa, myös Suomessa, jotkut ns. kristillisen sionismin kannattajat pyrkivät oikeuttamaan palestiinalaiskristittyjen vainon ja etnisen puhdistuksen Raamatulla, jopa Jeesuksen opetuksilla. Monet Iranin tapaiset Lähi-idän islamilaiset hallinnot taas ovat toisella tavalla sortavia, vaikka ne eivät tavoittelekaan uusia alueita.

Ihminen voi kannattaa julkisesti absoluuttista pasifismia vain joissakin lännen demokratioissa, joissa joku toinen suojelee häntä ja hänen pasifismiaan – asein. Näistä syistä päädyin itse siihen, että velvollisuuteni oli suorittaa varusmiespalvelus. Itse asiassa jäin myös puolustusvoimien palvelukseen sotilaspapiksi.

Tosiasia on, että elämme sotauutisten maailmassa. Välillä tuntuu, että maailma on yksinkertaisesti tullut hulluksi. On paljon syytä pelkoon ja masennukseen. Kolmanneksi kysynkin, mihin toivo voi perustua huonojen uutisten maailmassa – itse asiassa kirjoitan kirjaa tästä aiheesta.

Jos meillä ei ole toivoa, menetämme helposti toimintakykymme. Meistä tulee taakka toisille. Toisaalta löysä puhe toivosta jonkinlaisen positiivisen ajattelun tai tsemppipuheen synonyyminä on vastenmielistä. Minun on vaikea sietää imelää puhetta toivosta. Kun siskoni joutui aivosyövän takia saattohoitovaiheeseen, olisi ollut väärin luvata paranemista. Toivoon liittyy kertomus kirjailija Mika Waltarista upseerioppilaana RUK:ssa Haminassa. Hän ei tuossa vaiheessa erityisemmin panostanut opiskeluun. Erässä harjoituksessa kouluttaja antoi tehtävän: oppilas Waltari, olette vihollisen saartama, kuinka toimitte, mitä käskette? Waltarin kerrotaan vastanneen: ”Lakki päästä, rukoilkaamme.” Waltari sai RUK:ista lähtöpassit.

Kun ihminen kokee olevansa erilaisten vastoinkäymisten ja uhkien saartama, silloin on pakko miettiä, mihin toivoni perustuu. Se on välttämätöntä, jotta säilytämme toimintakyvyn.

Valtiovallan turvallisuusstrategiassa puhutaan niin sanotusta kokonaisturvallisuuden timantista. Siinä on kahdeksan osa-aluetta, joista ylimmäksi on nyt nostettu henkinen kriisinsietokyky. Sillä tarkoitetaan sekä yhteiskunnan että yksilön kimmoisuutta, kykyä kestää painetta ja toipua haavoista. Usein puhutaan ”resilienssistä”, se on hienolta kuulostava sana, ja tarkoittaa suurin piirtein sisua.

Haluan ehdottaa neljää periaatetta, joilla yksilö voi säilyttää toimintakykynsä ja toivonsa kriisitilanteissa. 1. Pese hampaat ja keitä kahvit. Kun pidät yllä arkisia rutiineja, ne antavat kehollesi ja mielellesi viestin: elämä jatkuu, minä selviän. 2. Vie naapurille kukkia. Toisin sanoen, älä jää yksin. Yhteys toisiin ihmisiin ja elämä heidän kanssaan tekee meistä vahvoja. 3. Anna nahkan paksuuntua, älä ohentua. Jos me kitisemme jatkuvasti arkielämän pikku vastoinkäymisistä tai yhteiskunnan ongelmista, meistä tulee hauraita ja toisten holhottavia. Keskity siihen, mikä kaikesta huolimatta on hyvin. Kiitollisuus tekee sinusta vahvemman. 4. Valitse hautajaisvirtesi. Oman katoavaisuuden kohtaaminen voi aluksi tuntua kolkolta, mutta on tervettä ja voi vahvistaa meitä.

Nämä ohjeet liittyvät maalliseen elämään ja maalliseen viisauteen. Olisiko vielä jotakin muuta?

Kuopiosta kun olen, haluan siteerata kirjailija Minna Canthia. Kirjeessään ystävälleen Frida Wallinille 7.5.1897, joka muuten jäi hänen viimeisekseen, hän pohti omia vastoinkäymisiään ja kärsimyksen merkitystä elämässä. ”Ei mikään suru, joka tulee Jumalalta, koskaan ole niin vaikea, ettei se sisässään kantaisi siunauksen siementä, kuinka mahdottomalta tuo meidän silmissämme näyttäneekin. Kaikki on Jumalan kädessä. Pysy rohkeana ja luota Jumalaan.”

Arvoisa kunnanjohtaja Mikko, hyvät rautavaaralaiset ja muut kyläjuhlijat

Minua käy melkein sääliksi semmoinen kylä, jossa ei ole omaa kyläjuhlaa. Rautavaaralla semmoinen onneksi on. Jokainen paikka tarvitsee oman kyläjuhlansa, jolloin kaikki hiipivät koloistansa, katsovat toisiaan hymyillen, pitävät hauskaa ja juhlivat elämän lahjaa yhdessä. Siitä Rautavaarapäivilläkin on kyse. Pitäkää huolta, että nämä kyläjuhlat järjestetään myös jatkossa.

Minä olen kotoisin Ilomatsista, ja opin jo lapsena, että ulkopuoliset pitävät rakasta kotikylääni pienenä, köyhänä ja syrjäisenä – siis katsovat sitä jotenkin säälitellen. Samanlaista asennetta olen havainnut joskus myös siinä tavassa, jolla niin sanottu etelän media katsoo Rautavaaraa. Mutta se, mikä on pientä, köyhää ja syrjäistä tai suurta ja rikasta, riippuu kokonaan alkuasetuksista eli siitä, millaisilla mitta-asteikoilla satutaan mittaamaan.

Jos siis joku väittää Rautavaaraa pieneksi, kannattaa asettaa kyseenalaiseksi alkuasetukset eli mittayksiköt. Rautavaaralla pienuutta ei mitata väkiluvussa eikä neliökilometreissä, vaan siinä, kuinka ihmiset pitävät huolta toisistaan. Täällä rikkautta ei mitata vain kuntalaisten verotulojen määrällä, siis euroilla, vaan siinä, miten ihmiset kannattelevat toisiaan.  Rautavaara on paikka, jossa naapuri huomaa, jos valo ei syty. Se on paikka, jossa joku kysyy kuulumisia, eikä kiirehdi pois vastauksen aikana. Eikö se ole rikkautta?

Täällä ei tarvitse googlata palveluita, riittää kun kilautat naapurille. Täällä hiljaisuus ei ole ongelma, se on luonnon rauhaa. Täällä ihmiset tuntevat toisensa, ja elleivät vielä tunne, sitä varten on kyläjuhlat. Meillä ei ole metroa, koska täällä ei kärsitä liikenneruuhkista. Täällä naapuri ei ole vain naapuri – hän on myös vara-avain, varmuusvarasto ja joskus myös vara-pappi tai vara-psykologi.

Rautavaaraa pidetään köyhänä, mutta kirkkoherra Juhan johdolla seurakunnan järjestämän yhteisvastuukeräyksen tuotto on ylivoimaisesti suurin koko Suomessa. Monissa seurakunnissa keräyksen tuotto on noin 0,8 euroa per seurakuntalainen, Rautavaaralla se on usein yli 5 euroa per seurakuntalainen – siis täysin eri ”levelillä”. Sipilän hallituksen aikana minulta tiedusteltiin pääministerin kansliasta, voiko tämä olla totta. Sanoin, että kyllä. Kysyttiin, selittyykö tämä jollakin suurella yksittäisellä lahjoittajalla. Vastasin, ei. No mikä selittää näin suuren tuen? Vastasin, että auttamisen kulttuuri ja yhdessä tekemisen meininki. Kyllä köyhä köyhän asian tuntee.

Eikö se, kunnioitetut kuulijat, ole toisenlaista rikkautta ja suuruutta, sellaista, jota ei mitata euroissa tai väkimäärässä, vaan keskinäisessä yhteydessä ja huolenpidossa?

Haluaisinkin puhua tänään teille yhdestä asiasta, oikeastaan yhdestä sanasta. Siinä matkaoppaana minulle toimi muuan Sylvi, kahdeksankymppinen vanharouva.

Pari vuotta sitten tutustuin seurakunnan luottamushenkilöiden opintomatkalla tähän lempeään savolaiseen vanhukseen. Istuimme vastapäätä junassa ja halusin kuulla hänen kertomustaan. Rauhallisesti Sylvi alkoi kertoa meille matkaystäville pitkästä elämästään. Ihmettelin mielessäni, kuinka täynnä se oli monia, kohtuuttomalta tuntuvia vastoinkäymisiä. Hänellä oli kaikki syy tyytymättömyyteen, jopa katkeruuteen.

Hän kertoi vaikeasta avioerosta. Ja tuijotti sitten hiljaisena junan ikkunasta kaukaisuuteen. Pian katse kirkastui ja Sylvin kasvoille levisi hymy: ”Vuan siitä oon kiitollinen, jotta suattiin niin ihania lapsia.”

Sylvi löysi uuden onnen, mutta myöhemmin uusi aviopuoliso sairastui vakavasti ja Sylvistä tuli omaishoitaja. Jälleen vakava hiljaisuus. Ja sen jälkeen lempeä hymy: ”Vuan siitä oon kiitollinen, jotta sain niin ihanan miehen ja suattiin monia hyviä vuosia.”

Sitten hän kertoi siitä, kuinka raskasta omaishoitajan arki välillä on. Hiljaisuus, ja sitten liikutus: ”Vuan siitä oon kiitollinen, jotta on suatu tukkee ja appuu ja hoettoo, ja tällekkii retkellen piäsin iliman tein.”

Vuosi matkan jälkeen Sylvi löydettiin kotinsa lattialta. Hän oli saanut aivoinfarktin ja maannut vuorokauden tiedottomana. Lääkäreiden ennuste oli huono. Lopulta kävi niin, että viime pääsiäisenä tapasin hänet hymyilevänä kirkkokahveilla: ”Vuan siitä oon kiitollinen, jotta sain elämässä jatkoajan.”

Rakkaat sanankuulijat, sain Sylviltä silmiä avaavan oppitunnin kiitollisuuden voimasta.

Kiitollisuus on arvokasta, mutta miksi se on usein niin vaikeaa? Millaisia verhoja on sen edessä?

Ensimmäinen verho on ulkopuolellamme. Maailmassa on paljon kärsimystä ja aitoja ongelmia. Ilmasto lämpenee, Venäjä käy järjetöntä hyökkäyssotaa, droonit lentävät itärajalle, USA:ta hallitsee itsekeskeinen narsisti ja hänen mielistelevä hovinsa, Lähi-itä on tulessa, Gazan lasten kärsimys särkee sydämen. Suomessa velkaantuminen uhkaa, kaikesta pitää leikata, sairaanhoitojärjestelmä yskii, palvelut karkaavat kaupunkeihin ja kärjistynyt keskusteluilmapiiri vaikeuttaa ratkaisujen löytämistä. Poliitikon tuskaa lisää se, että suurin osa ongelmista on pirullisia: hyvän ja pahan sijasta on valittava kahden pahan välillä. Eikä maailman kaikkiin ongelmiin edes löydy ratkaisua lainsäädännön tai politiikan avulla – oman elämän kriiseistä puhumattakaan.

Toinen verho kiitollisuuden eteen nousee sisältämme. Meillä ihmisillä on erinomainen taipumus tyytymättömyyteen. Olemme taitavia kiinnittämään huomiomme siihen, mitä meiltä puuttuu, mikä on pielessä. Lasi on puoliksi tyhjä. Parhaimmillaan tyytymättömyys johtaa käärimään hihat ja korjaamaan epäkohtia: kyllästyn katsomaan liian pitkää pihanurmea ja leikkaan sen lyhyeksi. Mutta periaatteellinen, pinttynyt, kroonistunut tyytymättömyys voi altistaa mielenterveyden ongelmille, kuten katkeruudelle, masennukselle ja kadehtimiselle.

Katkeruus tai kadehtiminen voivat olla myös yhteiskunnallisesti ongelmallisia. Kun kroonista tyytymättömyyttä kokevat liittyvät yhteen ja kiihdyttävät toisiaan, se tuskin vahvistaa yhteiskuntarauhaa. Äärimmilleen kiihdytetty tyytymättömyys on ääriliikkeiden käyttövoima.

Kolmantena peittona kiitollisuuden edessä voi olla myös ylpeyden verho ja kohtuuttomien odotusten verho. Olemme taitavia antamaan kunnian itsellemme ja vaatimaan etuuksia.

Kiitollisuus sitä vastoin vaatii nöyryyttä. Mitä on kiitollisuus? Psykologien mukaan se syntyy siitä havainnosta, että saan jotakin hyvää lahjaksi ulkopuolelta. Hyvää – pahasta on vaikea olla kiitollinen. Lahjaksi – en omien oikeuksieni takia, vaan lahjaksi. Ja ulkopuolelta – en itseltäni. Tätä havaintoa kantaa englannin kielen kiitollisuutta tarkoittava sana gratitude, joka tulee latinan sanasta gratia, armo, ja gratis, ilmainen.

Sylvin kiitollisuus ei ollut teeskenneltyä, sillä aina kun hän puhui asioiden hyvästä puolesta, hänelle tuli silmään liikutuksen kyynel.

Miten kiitollisuus vaikuttaa?

Kiitollisuuden vaikutusta ihmisen hyvinvointiin on tutkittu vasta vain parikymmentä vuotta, mutta psykologien mukaan tulokset ovat järisyttäviä. Jos harjoitamme kiitollisuutta säännöllisesti, se vahvistaa hyvää elämää monella tavalla.

Ensinnäkin kiitollisuus vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiimme. Se sitoo meidät jollakin tavoin esivanhempiimme, sillä ymmärrämme, että heiltä olemme saaneet elämän lahjan ja paljon muuta hyvää. Kiitollisuutta kokevat ihmiset suhtautuvat toisiin keskimääräistä ystävällisemmin ja myötätuntoisemmin – se siis kutsuu meissä esiin monia muita hyveitä, kuten myötätuntoa, lähimmäisen rakkautta, hyväntahtoisuutta ja iloa. Kun on itse saanut jotakin hyvää lahjaksi, se synnyttää psykologisen mekanismin kautta halun antaa vastalahja. Kiitollisuutta kokevien ihmisten parisuhteet ovat keskimääräistä onnellisempia ja avioliitot pidempiä. Tutkimusten mukaan he kokevat myös arvostusta työelämässä.

Kiitollisuus vaikuttaa jopa fyysiseen terveyteemme. Kiitollisuutta kokevat ihmiset sairastavat vähemmän ja tilastollisesti myös elävät pidempään. Kiitollisuutta kokevien kyky sietää elämän vastoinkäymisiä ja toipua niistä on keskimääräistä vahvempi. Kiitollisuus purkaa arkipäivän stressiä ja laskee verenpainetta. Se myös suojelee varsinkin psyykkisistä sairauksista, se ehkäisee masennusta, alakuloa ja katkeruutta. Masennuksen hoidossa on lääkkeiden rinnalla tai joskus jopa niiden tilalla alettu käyttää kiitollisuuspäiväkirjaa, johon potilas kirjaa päivittäin asioita, joista saan tänään – kaikista todellisista vaikeuksista huolimattakin – olla kiitollinen.

Tästä seuraa, että kiitollisuus vaikuttaa myös tulevaisuuden uskoon. Me ihmiset suhtaudumme tulevaisuuteen pääsääntöisesti kahdella tavalla, joko pelolla tai toivolla. Pelko on usein järkevää ja perusteltua, mutta se myös lamauttaa. Toivo meinaa jatkuvasti jäädä erilaisten pelkojen alle. Kiitollisuus vahvistaa tutkitusti toivoa: kiitollisuutta kokevat suhtautuvat tavallista luottavaisemmin tulevaisuuteen. Eräässä tutkimuksessa testattiin esimerkiksi työttömiksi jääneiden ihmisten selviytymistä. Yhdelle ryhmälle annettiin tehtäväksi pitää joka päivä kiitollisuuspäiväkirjaa. Tämä ryhmä käytti mielenterveyspalveluja vähemmän ja työllistyi nopeammin kuin verrokkiryhmä.

Näin kiitollisuus synnyttää monenlaista hyvän kierrettä elämässä. Tämä perustuu tiukkaan tutkimukseen, se ei ole mitään imelää onnellisuuslogiaa.

Itse puhuin aikaisemmin kiitollisuudesta varovasti, toinen jalka jarrulla. Monet ihmiset kantavat elämässään aivan kohtuuttoman raskaita taakkoja, ja ajattelin, että myötätunnosta heidän kärsimystään kohtaan meidän täytyy puhua kiitollisuudesta vain varovasti kuiskaten. Tutkijat kuitenkin osoittavat sen, minkä moni meistä vaistoaa intuitiivisesti: myös vastoinkäymisten keskellä meillä on oikeus nähdä se hyvä, mikä on totta. Myös vaikeuksissa on lupa tuntea kiitollisuutta siitä, mikä kaikesta huolimatta on hyvin juuri nyt. Esimerkiksi kun taiteilija Vesa-Matti Loiri lähetti kuolinvuoteeltaan, siis kahden syövän ja monien kipujen keskeltä viimeisen viestin, olisi odottanut, että siinä puhutaan katkerasti kivuista ja luopumisen tuskasta. Sen sijaan taiteilija kertoi viimeisessä viestissään kokevansa kiitollisuutta. Siinä heijastui laulun sanat: ”Elämälle kiitos, sain siltä paljon”.

Voit ehkä väittää kiitollisuuden olevan vain harvoille annettu syntymälahja tai luonteenpiirre. Mutta se ei pidä paikkaansa. Tutkijoilla on sinulle hyviä uutisia: kiitollisuus ei ole geneettinen ominaisuus, vaan opittu taito ja asenne – ja siksi myös me tyytymättömyyden paheeseen taipuvaiset jukuripäät voimme sitä oppia ja opetella.

Se kuitenkin vaatii harjoittelua ja havahtumista. Miten voisimme sitä oppia?

Kiitollisuuspäiväkirjassa ihminen kirjaa säännöllisesti ylös, mistä hän voi tänään olla kiitollinen. Tämä on maallinen versio kristillisestä rukouselämästä. Kristillinen hartausperinne on käytännössä kiitollisuuden kulttuuria: aamulla kiitetään yön varjeluksesta ja uudesta päivästä, päivällä kiitetään ruoasta ja illalla kiitetään menneestä päivästä.

Te ymmärrätte hyvin, miksi olen teologina kiinnostunut kiitollisuudesta ja puhun siitä into pinkeänä. Kristillinen usko perustuu kiitollisuuden kulttuurille. Raamatun kertomukset perustuvat sille vakaumukselle, että meillä on olemassa hyvä Luoja, joka on luonut maailman hyväksi ja ihmisen omaksi kuvakseen. Elämä ei ole sattuma, vaan lahja. Ihminen ei ole pelkkää solulimaa, vaan hän on pyhä ja arvokas, teologian kielellä, hänet on luotu Jumalan kuvaksi. Ajattele, miten tärkeää on ilmastoahdistuksen tai ulkonäköpaineiden keskellä kamppailevalle nuorelle se viesti: sinä olet kaunis, sinä olet arvokas juuri tuollaisena, sinä olet turvassa, sinua kantavat ikuiset käsivarret.

Tämä onkin puheeni viimeinen viesti: kristillinen usko tahtoo vaalia ja vahvistaa kiitollisuuden kulttuuria. Se on oikeastaan rakennettu sisään kristilliseen spiritualiteettiin ja koko elämännäkemykseen. Aamulla kiitän uudesta päivästä, ruoalla kiitän ruoasta ja illalla kiitän menneestä päivästä. Sunnuntaina kokoonnumme viettämään eukaristiaa, joka tarkoittaa kirjaimellisesti kiitosateriaa. Mieti 10 suosituinta virttä: Suvivirsi, Maa on niin kaunis, Soi kunniaksi Luojan, Kiitos sulle Jumalani ja niin edelleen. Ne kaikki ovat kiitosvirsiä.

Oikeastaan tekee mieli kysyä: mitä muuta kristillinen elämä on kuin kiitollista vastausta Jumalan hyvyyteen? Ja mitä muuta se on kuin tämän hyvän kierrättämistä eteenpäin toinen toisillemme?

Rakkaat rautavaaralaiset. Olen halunnut puhua kiitollisuuden kulttuurista, koska se vahvistaa hyvää elämää. Se on todellista rikkautta. Tällaista rikkautta ja suuruutta olen havainnut Rautavaaralla. Toivon, että pidätte yllä ja vahvistatte tätä kiittämisen kulttuuria Rautavaaralla. Silloin teille käy hyvin. Silloin mikään tilanne ei ole toivoton. Silloin teillä on hyvä tulevaisuus.

Epistola: Apostolien teot 2:1–13

Kun sitten koitti helluntaipäivä, he olivat kaikki yhdessä koolla. Yhtäkkiä kuului taivaalta kohahdus, kuin olisi käynyt raju tuulenpuuska, ja se täytti koko sen talon, jossa he olivat. He näkivät tulenlieskoja, kuin kieliä, jotka jakautuivat ja laskeutuivat itse kunkin päälle. He tulivat täyteen Pyhää Henkeä ja alkoivat puhua eri kielillä sitä, mitä Henki antoi heille puhuttavaksi.
Jerusalemissa asui hurskaita juutalaisia, joita oli tullut sinne kaikkien kansojen keskuudesta, mitä taivaan alla on. Kun tämä ääni kuului, paikalle kerääntyi paljon väkeä, ja hämmästys valtasi kaikki, sillä jokainen kuuli puhuttavan omaa kieltään. He kysyivät ihmeissään: ”Eivätkö nuo, jotka puhuvat, ole kaikki galilealaisia? Kuinka me sitten kuulemme kukin oman synnyinmaamme kieltä? Meitä on täällä partilaisia, meedialaisia ja elamilaisia, meitä on Mesopotamiasta, Juudeasta ja Kappadokiasta, Pontoksesta ja Aasian maakunnasta, Frygiasta, Pamfyliasta, Egyptistä ja Libyasta Kyrenen seudulta, meitä on tullut Roomasta, toiset meistä ovat syntyperäisiä juutalaisia, toiset uskoomme kääntyneitä, meitä on kreetalaisia ja arabialaisia – ja me kaikki kuulemme heidän julistavan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja.” He eivät tienneet, mitä ajatella. Ihmeissään he kyselivät toinen toiseltaan: ”Mitä tämä oikein on?” Mutta jotkut pilkkasivat: ”He ovat juovuksissa, makeaa viiniä täynnä.”

Jeesus sanoi: ”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni. Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä. En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään. Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä. Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni.”

Sisaret ja veljet Kristuksessa, rakkaat papiksi vihittävät

Tänään helluntaina vietämme kirkkovuoden kolmatta huippukohtaa. Jouluna muistamme, kuinka Jumala syntyy ihmiseksi Kristuksessa, pääsiäisenä muistamme hänen sovittavaa kuolemaa ja juhlimme riemullista ylösnousemusta. Tänään on se kolmas huippu, helluntai. Mutta se merkitys ei ehkä ole kaikille aivan yhtä kirkas kuin joulun ja pääsiäisen. Miksi me oikeastaan vietämme helluntaita?

Nopea vastaus: tietenkin siksi, että muistamme helluntain epistolassa kuvattua Pyhän Hengen vuodattamista apostolien päälle. Mutta mikä on tarkemmin sen hengellinen merkitys meille tänään ja tässä?

Ensiksi meidän on palautettava mieleen Mooseksen lain antaminen ja Siinain liiton solmiminen, sillä sen muistaminen oli yksi juutalaisen helluntain merkitys. Vanhan testamentin profeetat puhuvat kuitenkin myös uudesta liitosta, esimerkiksi profeetta Jeremia päivän lukukappaleessa: ”Tulee aika, sanoo Herra, jolloin minä teen uuden liiton Israelin ja Juudan kansojen kanssa. Tämä liitto ei ole samanlainen kuin se, jonka tein heidän isiensä kanssa silloin, kun vein heidät pois Egyptin maasta. Sen liiton he rikkoivat, vaikka minä olin ottanut heidät omakseni, sanoo Herra. Tämän liiton minä teen tulevina päivinä, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä.”

Helluntai on tämän uuden liiton syntymäjuhla. Siinä Henkeä ei vuodateta elitistisesti vain yksittäisille profeetoille ja papeille. Siinä Henki lahjoitetaan kaikille ihmisille. Siinä ei ole kyse vain ulkoisesta laista – sellainen johtaa usein kaavamaiseen laintulkintaan, jäykkään pykäläuskollisuuteen. Siinä Jumalan laki eli ymmärrys hänen hyvästä tahdostaan kirjoitetaan jokaisen sisimpään, siis sydämen lihatauluihin.

Uudessa liitossa jäykkä pykäläuskollisuus vaihtuu Hengen vapauteen. Tästä puhuu erityisesti Paavali: ”Hengen hedelmiä ovat rakkaus, ilo, rauha ja kärsivällisyys. Antakaa Hengen ohjata elämäänne… jos Henki johtaa teitä, ette ole lain alaisia.” Uudessa liitossa satojen säädösten viidakko vaihtuu yksinkertaiseen rakkauden käskyyn. Tästä puhuu Jeesus usein, esimerkiksi päivän evankeliumissa: ”Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni.”

Siirtyminen säädösten viidakosta rakkauden lakiin ei tarkoita moraalista mielivaltaa, vaan sitä, että Pyhä Henki ohjaa, tukee, auttaa elämään oikein Kristuksen tahdon mukaan. Helluntai on siis uuden liiton syntyjuhla.

Mennäänpä vielä syvemmälle. Helluntain epistolan taustalla on Vanhan testamentin kertomus Baabelin tornista, vaikka sitä ei aivan suoraan sanota. Muistatteko kertomuksen Baabelin tornista? Sehän on meille nykylukijoille suoraan sanottuna aika outo. Lähtötilanne kertoo ihmisistä, jotka puhuvat yhtä ja samaa kieltä. Sitten he saavat päähänsä pähkähullun idean. ”Tehkäämme tiiliä ja polttakaamme ne koviksi. Rakentakaamme itsellemme kaupunki ja torni, joka ulottuu taivaaseen asti.” Lopulta paikalle tulee itse Jumala ihmettelemään ihmisten touhuja – todistaakseen, kuinka Baabelin torni lopulta romahtaa omaan mahdottomuuteensa. Kaikki hajoaa atomeiksi.

Vasta perehtyminen alkukieleen paljastaa kertomuksen sanoman. Baabelin tornin kertomuksessa käytetään nimittäin rakennustiilien polttamisesta harvinaista heprean verbiä saraf ( שָׂרַף). Samaa verbiä käytetään muualla vain kerran – kohdassa, jossa kerrotaan, kuinka israelilaiset joutuvat polttamaan tiiliä faaraon orjina Egyptissä ja raatamaan pakkotyötä hänen suuruudenhulluilla rakennushankkeillaan.

Sekä faaraoiden Egypti että muinainen Babylon olivat oman aikansa imperiumeja. Molemmat valloittivat alueita, alistivat pienempiä kansoja, pakottivat ne rakentamaan suuruudenhulluja palatseja hallitsijoilleen ja pakottivat ne puhumaan yhtä ainoaa imperiumin virallista kieltä.

Baabel-kertomus on siten anti-imperialistinen. Se kuvaa yhtä ajatonta totuutta, sitä, että imperiumin logiikka perustuu aina tukahduttamiselle. Imperiumille eri kansat, kielet ja kulttuurit ovat uhka. Ne pitää alistaa ja pakottaa yhdenmukaisuuteen. Mutta ihmisten vapaudenkaipuuta imperiumit eivät voi voittaa. Lopulta ne hajoavat omaan ylimieliseen, jumalattomaan mahdottomuuteensa.

Niin kävi faaraoiden Egyptille, muinaiselle Babylonille ja antiikin Roomalle. Niin kävi Hitlerin Saksalle ja Stalinin Neuvostoliitolle. Myös tänään me olemme maailmassa siirtyneet röyhkeän imperialismin aikaan. Venäjä yrittää alistaa Ukrainan ja tukahduttaa sen kulttuurin ja kielen. Yhdysvalloissa Trump-hallinto uhkailee Grönlantia, havittelee Kanadaa ja pommittaa Lähi-itää. Myös nämä suurvallat tulevat ennen pitkää hajoamaan, jos ne jatkavat röyhkeän imperialismin tiellä.

Helluntai on vastakohta Baabelin tornille. Helluntain kertomus ei puhu hajottamisesta, vaan yhdistämisestä. Eikä se puhu alistamisesta, vaan vapauttamisesta. Jumalan kolmas persoona yhdistää Isän ja Pojan. Henki on rakkauden side Isän ja Pojan välillä. Tämän rakkauden siteen Jumala lähettää helluntaina, ei hajottamaan, vaan yhdistämään eri kansat. Helluntain kertomuksessa eri kielet eivät ole ongelma, vaan lahja. Pyhä Henki ylittää eri kansalliset ja kielelliset rajat kumoamatta erilaisuutta tai alistamatta ketään. ”Mitä tämä on: me kaikki kuulemme julistusta Jumalan suurista teoista omalla kielellämme.”

Helluntain kertomus tekee kristinuskosta erilaisen. Kun juutalaisuus ohjaa ihmisiä lukemaan yhtä pyhää kieltä, hepreaa, ja islam yhtä pyhää kieltä, arabiaa, kristinusko on alusta lähtien halunnut kääntää pyhät tekstit ja niiden sanoman Jumalan pelastusteoista eri kielille – siis niin, että jokainen ihminen voisi kuulla Jumalan hyvyydestä omalla sydämen kielellään, äidinkielellään. Helluntain ihme on siis kuulemisen ja ymmärtämisen ihme.

Helluntai on siis ensiksi uuden liiton juhla. Ja se on toiseksi rakkauden ja yhteyden Hengen vuodattamisen juhla.

Kolmanneksi se on myös meidän henkilökohtainen juhlamme. Mitä se tarkoittaa?

Kristuksen syntymä tapahtui kauan sitten. Kristus kuoli ristillä puolestamme ja nousi kuolleista kauan sitten. Miten nuo Jumalan pelastavat teot voivat tulla meidän henkilökohtaiseksi omaisuudeksemme? Toisin sanoen, miten sinä voit päästä niistä osalliseksi?

Tämä on ratkaiseva kysymys, sillä mitä hyötyä Kristuksen syntymästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta on sinulle, jos ne jäävät menneisyyteen? Etkö jää silloin niiden ulkopuolelle? Miten voimme päästä osallisiksi Kristuksen pelastavista teoista?

Tämä on suurimpia kysymyksiämme. Ja tämä on kysymys, johon teidän, rakkaat papiksi vihittävät, täytyy osata vastata oikein ja kaikkialla, kuka tahansa sitä kysyy missä tahansa.

Tässä emme voi tukeutua filosofiaan, omaan päättelyyn tai totuttuihin ajattelumuotoihin. Tässä ainoa mahdollisuutemme on tukeutua yksin siihen, että Jumala on itse ilmoittanut.

Lyhyt vastaus on tietysti tämä: usko Kristukseen yhdistää meidät Kristuksen armoon ja pelastaviin tekoihin. Kyllä, mutta on mentävä pidemmälle ihmisten kysymyksiin, ja osattava vastata, mistä voin saada tällaisen uskon tai miten voin kasvaa ja vahvistua siinä.

Uskoa ei voi saada filosofisella päättelyllä, vaikka järki voi raivata esteitä uskon tieltä. Pelastava usko Kristukseen ei ole myöskään synnynnäinen ominaisuus, sellaista ei Raamatussa opeteta, vaikka ihmisellä onkin synnynnäinen vaisto aavistaa Jumalan olemassaolo. Minä en voi omasta voimastani uskoa Kristukseen enkä pelastaa itse itseäni.

Pelastava usko Kristukseen on aina lahja ylhäältä. Juuri Pyhä Henki synnyttää turvallisen luottamuksen Kristukseen ja opettaa tuntemaan häntä. Tämän takia Kristus on asettanut kasteen ja ehtoollisen. Pyhässä kasteessa hän tekee meidät osallisiksi syntien anteeksiantamuksesta, niin kuin Pietari todistaa helluntaipuheessaan. Pyhässä kasteessa Kristus pukee meidät armoonsa ja tekee meidät osalliseksi ylösnousemuksestaan, niin kuin Paavali julistaa kirjoituksissaan. Pyhässä ehtoollisessa hän tulee läsnä olevaksi, vahvistaa uskoamme ja koskettaa armollaan konkreettisesti jopa meidän kehoamme. Kasteessa ja ehtoollisessa hänen pelastavat tekonsa tulevat menneisyydestä nykyhetkeen, yleistiedosta sinun henkilökohtaiseksi omaisuudeksesi. Pelastavan uskon syntymisen ja vahvistamisen takia Kristus on antanut tehtävän julistaa ilosanomaa yhä uusille sukupolville.

Näitä tehtäviä varten, siis evankeliumin julistusta ja Kristuksen sakramenttien hoitamista varten, Jumala on asettanut kirkkoonsa pappisviran. Pappisvihkimys sopii erityisen hyvin helluntaihin, sillä tänään me kaikki yhdessä nöyrästi rukoilemme Pyhän Hengen lahjaa papiksi vihittäville: ”Anna heille Pyhä Henkesi, niin että he olisivat sinun uskollisia todistajiasi.”

Tämä kehottaa nöyryyteen: pappi tarvitsee Pyhän Hengen lahjaa, ilman sitä työnne ei voi kantaa hedelmää. Toisaalta se kehottaa vapautuneeseen iloon: voitte luottaa siihen, että Pyhä Henki itse kulkee vierellänne. Hän siunaa työnne, hän tukee, ohjaa, auttaa, lohduttaa ja rohkaisee, koska kyse on lopulta hänen työstään. Te kylvätte, mutta Jumala itse antaa kasvun, missä ja milloin tahtoo. Siksi tehkää evankeliumin työtä vapautuneesti, rennosti, hymystä käsin – aina luottaen siihen, että Jumala itse on se, joka antaa kasvun.

Kunnioitetut konserttivieraat,

Tänä iltana olemme saaneet nauttia henkeä haukkovasta musiikillisesta ilotulituksesta. On ollut sykähdyttävää nähdä, kuinka savolaiset nuoret näyttävät parastaan ja esiintyvät kansainvälisten tähtien kanssa. Haluankin tervehtiä teitä arvoituksella. Mitä syntyy, kun yhdistetään Johan Sebastian Bach, Luciano Pavarotti ja Ozzy Osbourne? Syntyy Savon oma Ozzy, Ossi Jauhiainen. Meidän Ossissamme musiikilliseen lahjakkuuteen yhdistyy ydinvoimalan energia, rykmentin organisaatiokyky ja partiopoikamainen into. Sydämellinen kiitos Savon oma Ozzy Jauhiainen! Sydämellinen kiitos kaikki tämän illan huippumuusikot ja muut talkoolaiset.

Tänä iltana olemme tulleet valmiiseen pöytään ja saaneet lahjaksi nauttia musiikista. Jokaista meitä yhdistää myös toisenlainen lahja: se, että jokaisella on – tai on ollut – isä ja äiti. Joillakin he yhä elävät, kun taas toisilla meistä vanhemmista toinen tai molemmat ovat jo edesmenneitä. He ovat antaneet meille elämän lahjan. Vanhempiemme lisäksi meillä on ympärillämme muita vanhempia ihmisiä, jotka ovat meitä ruokkineet, suojelleet, kasvattaneet, tukeneet, he ovat rakentaneet hyvän elämän eväät meille ja koko suomalaiselle yhteiskunnalle.

Nyt on meidän kunniatehtävämme pitää huolta heistä.

Ystäväni kertoi minulle jo muistisairaasta isoäidistään. Syksyllä isoäiti oli pyytänyt puhelimessa: tuo minulle varastostani tanssikenkäni. Ystäväni piti pyyntöä outona, mutta suostui pyyntöön. Talvella isoäiti pyysi, tuo minulle kesämekkoni. Ja keväällä, tuo minulle kesähattuni. Alkukesän päivinä he sitten istuivat hoivakodin terassilla kesämekossa ja tanssikengissä, joivat parvekekahvit ja lauloivat virren. Pian tuon jälkeen isoäiti kuoli. Kuinka arvokkaasti ja kauniina hän sai elää loppuun saakka.

Vanhan testamentin neljäs käsky ”kunnioita isääsi ja äitiäsi” ei ole alun perin lapsille annettu tottelemiskäsky. Alun perin se on meille nuorille aikuisille, siis voimansa tunnossa eläville ihmisille annettu huolenpitokäsky, siis tehtävä pitää huolta vanhuuteen ehtineistä ja vanhuuden heikentämistä isästä ja äidistä. Se käy ilmi jo käskyn perusteluosasta ”jotta kauan eläisit maan päällä”.

Se muistuttaa meitä elämän peruskehyksestä: muista, että sinustakin tulee joskus vanha.  Tulee aika, jolloin tarvitset erilaista tukea ja apua arjen askareisiin. Vanhanakin tarvitset yhteyttä toisiin ihmisiin. Silloin sinäkin toivot, että sinua kunnioitetaan ja sinusta pidetään huolta. Tehtävä pitää huolta vanhuuteen ehtineistä vanhuksista koskee tietysti omia vanhempia, mutta yhtä lailla myös kaikkia ikäihmisiä.

Neljäs käsky rakentuu sille ajatukselle, että jokainen ihminen on itsessään arvokas. Teologian kielellä: jokainen ihminen on luotu olento ja Jumalan kuva. Tämä ihmisen perimmäinen arvokkuus ei riipu meidän suorituskyvystä, työpanoksesta, hyödyllisyydestä työmarkkinoilla. Se koskee meitä ensi hetkestä viimeiseen henkäykseen, ja kristillisen uskon mukaan jopa niidenkin yli.

Tähän liittyy tämän vuoden 2026 Yhteisvastuukeräys. Sillä kerätään tukea, joilla autetaan vanhuuteen ehtineitä ihmisiä elämään hyvää vanhuutta ja vähennetään heidän yksinäisyyden kokemustaan.

Jokainen meistä ymmärtää, miksi tämä teema on niin ajankohtainen. Yhteiskunta joutuu etsimään säästöjä, ja meillä on suuri paine, ehkä kiusauskin, heikentää vanhusten hoivapalveluja. Tämä vuosi on ensimmäinen, jolloin Suomessa on yli miljoona 75-vuotta täyttänyttä ihmistä. Me työssä käyvät tunnemme nahoissamme työelämän kasvavat paineet, emmekä aina jaksa tai muista pitää yhteyttä vanhuuteen ehtineistä vanhemmistamme niin usein kuin toivoisimme.

Näistä syistä on tärkeää, että osallistumme Yhteisvastuukeräykseen lahjoittajina ja kerääjinä. ”Jotta kauan eläisit maan päällä”. Haluan kiittää sydämellisesti muusikoita tästä mahtavasta konsertista. Tämän vuoden keräyksen valtakunnallisena yhteisvastuupiispana vetoan meihin kaikkiin: pidetään huolta vanhuuteen ehtineistä lähimmäisistä Suomessa ja kansainvälisesti. Osallistutaan Yhteisvastuukeräykseen tukijoina ja kerääjinä.

Herra olkoon teidän kanssanne!

Jari Jolkkonen, Kuopion hiippakunnan piispa