Vanha testamentti kertoo lukemattomista sodista samoilla alueilla. Niissä Israel ja Juuda kuvataan joskus
kansanmurhan toteuttajina, joskus taas niiden uhreina. Välillä ne käyvät keskenään katkeria sisällissotia.

Sodan kärsimyksestä kasvaa myös toivo paremmasta. Vielä tulee aika, jolloin Jumala lähettää
Rauhanruhtinaan. Hän on nöyrä ja ratsastaa vaatimattomalla aasilla. Hän tuo rauhan ja oikeuden kaikille.
Näin ennusti esimerkiksi profeetta Sakarja noin 510 eKr.

Tähän Sakarjan messiasennustukseen (9:9) Jeesus liittyy aivan tietoisesti, kun hän ratsastaa
palmusunnuntaina Jerusalemiin kaupungin itäportista.

Liittymisellään tuohon profetiaan Jeesus lähettää yhä ajankohtaisen viestin: Minä olen profeettojen
lupaama Rauhanruhtinas. Minulla on sanoma Jumalalta, joka on kaikkien kansojen Isä, ei yhden heimon
sodanjumala. Minä olen tullut tuomaan rauhan ja sovinnon, ei sotaa ja alistamista.

Tämä sovitus on universaali, kaikille ihmisille kuuluva. Tämä rauha on ylikansallinen, kaikkia kansoja
koskeva.

Kristityt tunnistavat Jeesuksen persoonassa rakastavan Jumalan. Hän on Hyvä Paimen, joka antaa itsensä
uhriksi koko maailman puolesta. Hän tuo sovinnon Jumalan ja koko ihmiskunnan välille. Hän nousee
kuolleista ja avaa taivaan uskoville.

Hän katsoo lempeästi meitä, varsinkin niitä, jotka kokevat olevansa huonoja ja heikkoja. Hän ottaa meidät
rakastavaan yhteyteensä ja antaa elämään ilon värit.

Kristuksen todelliset seuraajat eivät edistä röyhkeää imperialismia eivätkä ahdasta eturyhmäetiikkaa.
Kristuksen askelissa he puolustavat sovintoa ja oikeudenmukaista rauhaa kaikkien kesken.

Tätä ilosanomaa kelpaa juhlia! Tervetuloa juhlimaan ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä!

Jari Jolkkonen

Vihkimyksen jälkeen piispa Jolkkonen tapaa yhdessä ekumeenisen delegaation kanssa Jordanian
kuninkaan Abdullah II:n Ammanissa ja Palestiinalaishallinnon presidentin Mahmoud Abbasin
Ramallahissa.

”Vierailun tarkoituksena on esitellä yhdessä uusi piispa Jordanian kuningashuoneelle ja
Palestiinalaishallinnolle. Se on tärkeää, jotta voidaan tukea vähemmistöasemassa olevien
kristittyjen asemaa kirkon vaikealla toiminta-alueella”, piispa Jolkkonen sanoo. Matkallaan hän
vierailee myös Hamasin terrori-iskun uhrien muistolle rakennetulla Nova Festival Victims Memorial –
muistomerkillä.

Beit Jalan kaupungista Länsirannalta syntyisin oleva Imad Haddad vihittiin papiksi 2008. Hän on
palvellut pappina Suur-Betlehemin alueella sekä Ramallahissa. Viimeisimmät viisi vuotta hän on
toiminut Hyvän Paimenen ”pakolaisseurakunnan” pappina Ammanissa, Jordaniassa. Haddad on
opiskellut teologiaa Libanonissa ja Etelä-Carolinassa, ja väitellyt teologian tohtoriksi
Yhdysvalloissa.

Palestiinalaiskristityt edustavat kristinuskon alkuhistoriaan asti ulottuvaa läsnäoloa Pyhällä maalla.
Jordanian ja Pyhän Maan evankelis-luterilainen (ELCJHL) kirkko on Lähi-idän ainoa luterilainen
kirkko. Se toimii Israelin, Jordanian ja Palestiinan alueilla. Sillä on kuusi seurakuntaa Jerusalemissa,
Länsirannalla sekä Ammanissa, Jordaniassa.

”Kirkko toimii alueella, joka on poliittisesti ehkä maailman vaikein. Ihailen nöyrää rohkeutta, jolla
se toimii rauhan ja sovinnon puolesta poliittisten ja uskonnollisten ennakkoluulojen keskellä.
Palestiinalaiskristityt voivat olla avain kestävään rauhaan alueella,” piispa Jolkkonen sanoo.

Sota Gazassa on vaikuttanut myös Länsirannalla asuvien ihmisten elämään. YK:n raportin mukaan
Länsirannan levottomuuksissa on kuollut kahdessa vuodessa 1 001 palestiinalaista, mukaan lukien
206 poikaa, 7 tyttöä, 20 naista ja 7 vammaista. Israelilaisia kuolleita on 35. Väkivaltaiset iskut
juutalaissiirtokuntalaisten, palestiinalaismilitanttien ja Israelin armeijan sotilaiden kesken ovat
lisääntyneet merkittävästi ja ihmisten taloudellinen tilanne heikentynyt radikaalisti.

Palestiinalaiskristittyjen diakoniatyö auttaa alueen ihmisiä päivittäisessä selviytymisessä, kuten
lääkkeiden ja ruoan hankkimisessa.

Vuodesta 2009 Kuopion hiippakunnalla on ollut kumppanuussopimus ELCJHL:n ja Suomen
Lähetysseuran kanssa. Sopimuksella muun muassa tuetaan kirkon ylläpitämiä peruskouluja ja
diakoniatyötä. Myös teologinen keskustelu ja nuorisotyö edistävät vastavuoroista jakamista ja
yhteyden rakentamista.

Suomesta piispanvihkimysmessussa Jerusalemissa on kutsuttuna mukana Kuopion hiippakunnan
sekä Suomen Lähetysseuran edustajia.

Vihkimysmessua voi seurata suoratoistona seuraavasta linkistä:

Kiitollisuus ei ole helppoa. Sen edessä on monia verhoja, osa ulkopuolellemme, osa taas sisällämme. Maailma ulkopuolellamme on täynnä sotia ja kärsimystä. Se on totta, eikä poistu selittelyllä. Sisäinen mielemme keskittyy helposti siihen, mitä meiltä puuttuu tai mikä on vialla. Se kuiskii korvaan kuin ärsyttävän taitava manipulaattori. ”Katso nyt, tästäkin jäit paitsi, huomaatko nyt, tuokin on pielessä!”

Mitä enemmän keskitymme maailman pahuuteen tai omiin vastoinkäymisiimme, sitä enemmän altistumme masennuksen ja katkeruuden tapaisille mielenterveyden häiriöille.

Jouluevankeliumissa enkelit ja paimenet toimivat ”kiittäen”. Molemmissa kohdissa samat kieliopilliset muodot, preesensin partisiipit, korostavat jatkuvaa toimintaa. Enkelit ja paimenet eivät vain hetkellisesti kiitä. He elävät kiittämisen jatkuvassa tilassa.

Elämä jatkuvassa kiittämisen tilassa vaikuttaa myönteisesti hyvinvointimme. Se korjaa luontaista taipumustamme tyytymättömyyteen. Se ohjaa meitä siihen hyvään, mitä meillä jo on ja mitä olemme saaneet lahjaksi.

Kiitollisuus vahvistaa ihmisten keskinäistä kiintymystä. Se purkaa arkipäivän stressiä ja vahvistaa immuunijärjestelmää. Kiittämisen tilassa elävät tuntevat keskimääräistä enemmän myötätuntoa muita kohtaan. He myös toipuvat nopeammin vastoinkäymistä. Ja suhtautuvat toiveikkaammin tulevaisuuteen. Tämä ole imelää onnellisuuslogiaa, vaan perustuu tutkimukseen.

Enkelten ja paimenten kiitoksella on kohde, kaikkivaltias Jumala. Heidän kiitoksellaan on syy: Jumala syntyy ihmiseksi Kristuksessa. Se merkitsee, että hän katsoo meihin myötätuntoisesti. Hän etsii meitä, samaistuu meihin ja toteuttaa itse pelastuksen.

Tämä ihme, Jumalan ihmiseksi syntymisen ihme, saa aikaan joulun ilon ja kiitoksen. Sitä ei pidä latistaa pelkäksi vertauskuvaksi. Mitä syytä jäisi kiitokseen, jos kyse olisi vain hurskaasta, mutta epätodesta metaforasta? Mistä kiittää, jos Jumala jäisi kokonaan tuntemattomaksi?

Jouluna syntyy Marian poika ja Jumalan Poika, äidin apua tarvitseva ja ihmiskunnan Pelastaja, kaikista heikoin ja Kaikkivaltias, tosi ihminen ja tosi Jumala. Hän syntyy meille, siis sinulle ja minulle.

Tämä on joulun ihme. Tämä on kiitoksen aihe. Kristus syntyy, kiittäkää!

Jari Jolkkonen

”Ilomantsin kirkkoherran valinnassa on ollut pitkään vaikeuksia, jotka ovat ainakin osittain
liittyneet luottamushenkilöiden keskinäisiin suhteisiin. Tuomiokapituli päätti hakea uutta
ratkaisua suorasta kansanvaalista. Valinta siirretään kaikille seurakuntalaisille”, piispa Jari
Jolkkonen sanoo.

Viime aikoina on keskusteltu useissa hiippakunnissa siitä, tulisiko kirkkoherran vaali toimittaa
välittömänä vai välillisenä vaalina. Esimerkiksi Rovaniemellä, Pedersöressä, Helsingin
tuomiokirkkoseurakunnassa ja Hangon ruotsinkielisessä seurakunnassa tuomiokapituli on
päättänyt suorasta vaalista, vaikka luottamushenkilöt ovat halunneet pitää valinnan itsellään.

Välittömässä vaalissa seurakuntalaiset valitsevat kirkkoherran suoralla kansanvaalilla kolmesta
ehdokkaasta, jotka tuomiokapituli on arvioinut ansioidensa ja kokemuksensa puolesta
sopivimmiksi. Välillisessä vaalissa vallinnan suorittavat joko seurakuntaneuvoston jäsenet tai
kirkkovaltuusto. Seurakuntaneuvostossa voi olla enintään 16 jäsentä.
Piispa Jari Jolkkosen mukaan molempiin vaalitapoihin liittyy omat etunsa ja omat
haavoittuvuutensa.

”Välilliseen vaalitapaan näyttää liittyvän vallan väärinkäytön riski. Jos yksi kirkkopoliittinen
ryhmittymä saavuttaa yksinkertaisen enemmistön, se voi keskenään sopia uudesta kirkkoherrasta
välittämättä muista. Usein vain kahdeksan jäsentä riittää. Se on ongelma demokratian kannalta.”

”Välitön vaali edustaa suoraa demokratiaa: jokainen seurakuntalainen saa äänestää. Kirkkolaissa
välitön vaali on ensisijainen. Uusi kirkkolaki korostaa entisestään sitä, että seurakuntalaisille pitää
tarjota aito mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa. Kaikki tämä puhuu suoran kansanvaalin
suosimisen puolesta”, piispa Jolkkonen sanoo.

Suomessa evankelis-luterilainen kirkko käyttää jumalanpalveluksessa ja kirkollisissa toimituksissa pääasiassa apostolista uskontunnustusta. Se on muotoutunut 200-luvun Roomassa kastetunnustukseksi. Sen sisältö vastaa Nikean tunnustusta, mutta historiallisista syistä sen käyttö rajoittuu lähinnä lännen kristikuntaan. Nikeaa käytetään suurina juhlapyhinä sekä diakonin, papin ja piispan virkaan vihkimissä.

Miten se syntyi?

Vuonna 325 noin 318 piispaa (tarkkaa lukua ei tiedetä) eri puolilta Rooman valtakuntaa kokoontui Nikeaan, nykyisen Turkin alueella, sopimaan kaikkia kristittyjä yhdistävän uskon tiivistelmästä. Samalla oli tarkoitus vetää rajaa siihen, kuka Jeesus Kristus on ja kuka hän ei ole. Samalla piti linjata, miten Isän ja Pojan välinen suhde tulisi ymmärtää. Tarkemmin sanottuna kysymyksiä oli monia ja ne olivat perustavia.

Mikä oli Kristus-uskon suhde juutalaisuuteen? Kristinusko omaksui juutalaisuuden pohjalta ehdottoman monoteismin – on vain yksi Jumala – mutta toisaalta kristittyjen pyhät kirjotukset ja liturgiset rukoukset puhuivat jatkuvasti Ylösnousseesta Jeesuksesta jumalallisena persoonana. Ovatko nämä käsityksen yhteensopivia vai ristiriidassa? Juutalaisuuden pohjalta eräät opettaja päätyivät siihen, että Jeesus oli vaikuttavilla kyvyillä varustettu persoona, mutta sellaisinakin vain ihminen.

Entä mikä oli Kristus-uskon suhde kreikkalaiseen eli hellenistiseen ajatteluun, erityisesti niin sanotun keskiplatonismin muotoihin. Monet hellenistit uskoivat yhteen jumaluuteen, vaikka olivatkin ei-juutalaisia. Näin perustavanlaatuisiin kysymyksiin oli pakko vastata. Tie Nikeaan oli vaikea, mutta sitä ei olisi voitu välttää.

Miksi piispat kokoontuivat Nikeaan juuri vuonna 325?

Aikaisempina vuosisatoina kristinusko oli elänyt vainottuna vähemmistönä. Oli liian vaarallista kokoontua. Monet Nikean piispoista kantoivat kidutuksen jälkiä kehossaan. Vainot olivat loppuneet vasta vuosikymmen aikaisemmin, kun keisari Konstantinus Suuri oli kokenut Kristus-näyn ja tehnyt Milanon ediktissä 313 kristinuskosta sallitun. Lännen hallitsijana aiemmin toimineena hänestä tuli 324 myös idän ja siten koko valtakunnan keisari. Hän kutsui nyt koolle kaikki Rooman valtakunnan piispat. Ainakin pari piispaa tuli valtakunnan ulkopuolelta Persiasta ja Skytiasta Mustanmeren pohjoispuolelta – kyse ei siis ollut vain Rooman imperiumin poliittisesta projektista. Rooman valtakunnan latinankielisistä länsiosista tuli vain viisi piispaa, suurin osa tuli kreikankielisestä itäosasta nykyisen Palestiinan, Syyrian ja Turkin alueelta, he lukivat Uutta testamenttia äidinkielellään ja tunsivat läpikotaisin sekä Raamatun että oman aikansa aatevirtaukset. Paavi ei osallistunut huonon terveyden vuoksi, mutta lähetti avustajansa, ja lopulta myös liittyi päätöksiin allekirjoituksellaan.

Nikean isät eivät aloittaneet tyhjästä. Heillä oli käytössään muun muassa Jerusalemissa ja Kesareassa käytetyt uskontunnustukset sekä Roomassa käytetty kastetunnustus, jonka sanamuoto vastaa pitkälle meidän tuntemaamme Apostolisena uskontunnustusta.

Nikea ei syntynyt helposti. Sen taustalla oli pitkä ja traaginen kamppailu. Vaikka kamppailu jatkui vielä ainakin vuoden 415 Khalkedonin kirkolliskokoukseen saakka, Nikea toi siihen perusratkaisun. Tämä perusratkaisu on osoittautunut hämmästyttävän kestäväksi. On käsittämätöntä, että kirkot, joihin kuuluu yli kaksi miljardia kristittyä eri puolilla maailmaa, liittyvät siihen yhä. On hämmästyttävää, että kristityt eri puolilla maailmaa kokevat sen omakseen ja tunnistavat siinä uskonsa.

Mitä Nikean uskontunnustus sanoo ja opettaa?

Ensiksi tunnustetaan usko ”kaikkivaltiaaseen” (kreik. pantokrator) Jumalaan. Jumala on yksi ja hän on maan ja taivaan, kaiken näkyvän ja näkymättömän luoja. Tämä sulkee pois esimerkiksi Markionin käsityksen. Hän edusti käsitystä, että Jeesuksen Isä on eri kuin Vanhan testamentin Jumala. Jälkimmäinen oli alhainen lurjus. Markionin ajattelu oli yhteydessä antisemitismiin. Kristinuskosta olisi tullut aivan erilainen, jos se olisi omaksunut käsityksen, että Vanhan testamentin Jumala on eri kuin Jeesuksen Isä.

Edelleen Nikean ensimmäinen lause sulkee pois muutkin gnostilaiset käsitykset, joiden mukaan alempiarvoinen jumaluus on luonut näkyvän todellisuuden, kun taas todellinen Jumala oli luonut vain näkymättömän todellisuuden. Tällaisen uskomuksen taustalla oli käsitys, että aineellinen maailma, materia, ja siis myös ihmisen kehollisuus on jotakin alempiarvoista, saastunutta ja pahaa. Tällöin pelastus on sitä, että näkymätön sielu vapautuu lumppuvaatteestaan. Nikean mukaan kristityt uskovat Jumalaan, joka on sekä näkyvän että näkymättömän Luoja, koko universumin Herra.

Toinen, Pojasta eli Jeesuksesta puhuva uskonkohta on pisin. Juuri Jeesuksen persoonasta tuolloin kiisteltiin. Libyalaissyntyinen pappi Areios (256–336) korosti Jumalan absoluuttista tuonpuoleisuutta ja ykseyttä: Jumala on olemukseltaan tuonpuoleinen ja jakamaton. Jos hän antaisi olemuksensa jollekin toiselle, hän olisi jakaantuva ja muutoksen alainen. Vaikka Areios oli kristitty ja tunsi kristittyjen pyhät kirjoitukset, tässä hän sovelsi nimenomaan kreikkalaista keskiplatonismia. Tästä hän päätyi ajatukseen, että Jeesus ei voi olla osa Jumalan olemusta. ”Hän on jumala vain nimeltään.” Tästä seurasi, että Jeesus oli luotu, ehkä korkeampi kuin ihminen, mutta kuitenkin alempi kuin Jumala. ”Oli aika, jolloin häntä ei ollut.”

Tästä syntyi 300-luvun alussa vaikea kiista kirkon sisällä. Arvostelijoiden mukaan Areioksen käsitys Jeesuksesta oli ristiriidassa kristittyjen pyhien kirjoitusten kanssa. Se näytti myös vetävän maton kristillisen pelastuskäsityksen alta, sillä jos Jeesus on luotu, hän on jollakin tavoin osallinen myös langenneisuudesta tai ainakin katoavaisuudesta. Tällainen hahmo ei voi lunastaa ihmiskuntaa. Areioksen arvostelijoihin kuulunut Aleksandrian piispa Aleksanteri kutsui koolle ensin pappinsa ja sitten Egyptin ja Libyan piispat. Sadasta piispasta 80 äänesti Areioksen opin torjumisen puolesta, ja tämä pakeni Kesareaan. Kuitenkin hänellä oli myös kannattajia.

Nikean uskontunnus on selvästi anti-areiolainen. Tunnustuksen mukaan Jeesus on ”tosi Jumala, tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, samaa olemusta kuin Isä”.

Jos Areios kielsi Jeesuksen tosi jumaluuden, toisaalta jotkut kielsivät Jeesuksen tosi ihmisyyden. He pitivät Jeesusta vain valepukuisena ihmisenä, jolla on jonkinlainen eetteriruumis. Tällaisen käsityksen taustalla oli myös kreikkalainen antropologia, jossa ruumiillisuutta pidetiin niin pahana ja saastaisena, ettei Jumalan majesteetin kunnialle sopinut ”tulla lihaan” eli syntyä ihmiseksi. Myös tämä käsitys asetti vaakalaudalle inkarnaation ja kristillisen pelastuskäsityksen. Jos Jumala ei ole syntynyt ihmiseksi, siitä näytti seuraavan, että silloin ihmissukua ei myöskään ole lunastettu.

Tämä käsitys torjutaan Nikean uskontunnustuksessa, kun sen mukaan Jeesus ”meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista ja tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi”. Jeesuksesta sanotaan, että hän todellisesti, siis meidän ihmisten tavoin, kärsi, kuoli ja haudattiin. Myös lopussa oleva viittaus ”odotamme kuolleiden ylösnousemusta” tai apostolisen uskontunnustuksen vielä konkreettisempi ”uskon ruumiin ylösnousemisen” edellyttää käsityksen, että Jeesus on tosi ihminen ja että hän on tullut pelastamaan koko ihmisen, siis sielun, ruumiin ja hengen.

Nikean uskontunnustuksen Kolminaisuutta koskeva kohta päättyi ilmaukseen ”Ja Pyhään Henkeen”. Tuolloin ei ollut tarvetta kuvata tarkemmin kirkon uskoa Pyhään Henkeen, vaikka jo tunnettiin Pyhän Hengen jumaluuden kieltävä käsitys. Noin 50 vuotta myöhemmin tämä kohta sai jatkoa Konstantinopolin kirkolliskokouksessa, jossa muotoiltiin, että ”me uskomme Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään, joka lähtee Isästä ja jota Isän ja Pojan kanssa palvotaan ja joka on puhunut profeettojen kautta.” Viimeksi mainittu viittaa siihen, että kristityt omaksuivat myös Heprealaisen Raamatun pyhäksi kirjakokoelmakseen. Pyhä Henki on puhunut jo ennen Jeesusta ja apostoleja Vanhan testamentin profeettojen kautta.

Lopuksi Nikea puhuu Pyhän Hengen hedelmistä eli kirkosta, kasteesta ja iankaikkisesta pelastuksesta. Kirkko on yksi eli jakamaton, pyhä eli Jumalan kirkko, katolinen eli yleismaailmallinen ja kaikkialle levinnyt (eikä nationalistinen projekti) ja apostolinen eli apostolien opin ja julistuksen varaan rakentuva.

Kaste on vain ”yksi”, sitä ei toisteta. Ja kaste toimitetaan ”syntien anteeksiantamiseksi” – Pietarin helluntaisaarnasta tuleva ilmaus.

Nikea päättyy toivon näköaloihin. Kristittyinä odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää. Kuolema ei ole piste, vaan kaksoispiste. Sen jälkeen seuraa uusi elämä Jumalan luona taivaassa. Pelastus ei koske vain sielua, vaan koko ihmistä ja itse asiassa koko luomakuntaa.

Mitä tarkoituksia Nikean uskontunnustus palvelee?

Nikean tunnustus on ennen kaikkea kiitoshymni. Se on tunnustuksen muotoon puettu kiitoslaulu, jossa kiitetään kolmiyhteistä Jumalaa kaikista hänen lahjoistaan. Juuri siksi se lausutaan tai lauletaan yhteisessä jumalanpalveluksessa. Nikea kertoo siitä, että kolmiyhteinen Jumala on itsensä lahjoittava rakkaus. Luther kiteyttää tämän osuvasti Isossa Katekismuksessaan: ”Isä antaa meille koko luomakunnan, Kristus koko työnsä ja Pyhä Henki kaikki lahjansa.” Tässä mielessä Nikean uskontunnustukseen sisältyy itse evankeliumi, ilosanoma Jumalan itsensä lahjoittavasta rakkaudesta.

Nikea on myös opasviitta. Se on tiivistelmä kristittyjen Raamattuun perustuvasta uskon sisällöstä. Kuka tahansa haluaa perehtyä kristilliseen uskoon, se käy kätevästi perehtymällä Nikean uskontunnustukseen. Juuri siksi se kehitettiin palvelemaan kasteopetusta. Kun yhä uusia ihmisiä kiinnostui kristinuskosta ja halusi tulla kasteen kautta kristityiksi, kasteen edellä järjestettiin katekumenaattiaika, jolloin kristilliseen uskoon perehdyttiin Nikean uskontunnustuksen kautta. Sama toteutuu myös rippikoulussa, vaikka Suomessa pohjana onkin pedagogisista syistä vähän lyhyempi Apostolinen uskontunnus.

Nikea on myös taistelulippu, joka yhdistää kristittyjä ja jonka ympärille he ovat järjestäytyneet erityisesti vainojen aikana. Esimerkiksi Idän Assyrian kirkon kristityt ovat joutuneet vuosisatojen ajan manikealaisten, zarathustralaisten ja islamilaisten vallanpitäjien väkivaltaisten sortotoimien alle. Niiden keskellä Nikea on yhdistänyt ja auttanut säilyttämään oman identiteetin halki vuosisatojen, myös vaikeina aikoina.

Nikea on myös rajapyykki. Se osoittaa positiivisesti keskukseen eli kolmiyhteiseen Jumalaan, mutta myös sulkee pois sen kanssa ristiriitaiset opetukset ja väärät opettajat. Jos Jeesus sanoo olevansa tie, totuus ja elämä, ja ainoa tie Jumalan yhteyteen, silloin kaikki opit ja opetukset eivät voi olla sopusoinnussa hänen evankeliuminsa kanssa.

Suomessakin diakonian, papin ja piispan virkaan vihittävä tunnustaa aina ensin Nikean uskon ja sen jälkeen häneltä kysytään: tahdotko Jumalan armon avulla ”pysyä” tässä kirkon uskossa. Siihen sisältyy myös lupaus olla edistämättä sen kanssa ristiriidassa olevia oppeja. Nikean funktio rajapyykkinä käy ilmi vaikkapa uskontunnustuksen perään sisällytetystä anateemasta eli oppituomiosta, jossa torjutaan areiolainen käsitys Jeesuksesta. ”Ja Pyhään Henkeen. Mutta ne, jotka sanovat ’oli aika jolloin häntä ei ollut’ tai ’häntä ei ollut ennen syntymäänsä’ tai että hän ’tuli olevaksi ei-olevasta’ tai että Jumalan Poika on eri hypostaasia (hypostasis) tai olemusta (ousia) kuin Isä tai että hän on muuttuva tai vaihteleva – ne katolinen ja apostolinen kirkko tuomitsee.”

Millaisia vastaväitteitä voidaan esittää Nikean uskontunnustusta vastaan ja miten niihin voidaan vastata?

Pinnallisen ja populistisen tulkinnan mukaan kyse oli vain sanamuotoihin liittyvästä saivartelusta. Tästä ei ollut kyse. Sanamuotojen taustalla oli perustavanlaatuisia kysymyksiä: miten Isän ja Pojan suhde oli ymmärrettävä. Jos kristityt rukoilevat Jeesusta ”kuten Jumalaa rukoillaan”, eikö se ole ristiriidassa juutalaisuuteen kuuluvan ehdottoman monoteismin kanssa? Mikä oli kristinusko suhde juutalaisuuteen ja kreikkalaiseen filosofiaan?

Kyynisen tulkinnan mukaan kyse oli vain keisari Konstantinuksen poliittisesta projektista, jolla hän halusi saada valtakunnan rivit suoriksi ja alistaa kirkon piispoineen valtansa alle. Tässä väitteessä on monta ongelmaa. Keisari osallistui aktiivisesti keskusteluihin, mutta hänellä oli vain läsnäolo- ja puheoikeus, ei äänioikeutta. Kristinusko erosi huomattavasti roomalaisesta sotilasetiikasta ja sopi erittäin huonosti keisarin valtapyyteiden pönkittäjäksi. Nikean usko alistaa keisarin Kristuksen alle. Toisin ajattelivat tappion kärsineet areiolaiset: heidän mukaansa Jeesus oli eräänlainen puolijumala, ja tätä sovellettiin politiikkaan ajattelemalla, että Kristus hallitsee vain kirkossa, kun taas maallisessa valtiossa hallitsee keisari. Areiolaisuuden pohjalta päästiin siis keisarin maallista rajatonta valtaa pönkittävään valtiokirkollisuuteen, jota nykyisin muistuttaa Venäjän tilanne – sitä ilmentää patriarkka Kirillin lännessä saama nimi ”Putinin alttaripoika”. Sen sijaan Nikeassa voittanut ortodoksia korosti, että keisari on Kristuksen palvelija ja alamainen. Hallitsijan alamaisuus Kristukselle ilmaistiin esimerkiksi Britannian kuninkaan Charlesin kruunajaisissa. Ne alkoivat pienen pojan tervetulotoivotuksella: ”Me, Jumalan kuningaskunnan lapset, toivotamme teidät tervetulleeksi Kuninkaiden Kuninkaan nimissä”. Tähän tuleva kuningas vastasi: ”Hänen nimessään olen tullut, en palveltavaksi, vaan palvelemaan.”

Kyynistä tulkintaa voidaan testata myös idän assyrilaiskristityillä. Sain vierailla syyskuussa Irakin Erbilissä, jossa tapasin arameaa, siis Jeesuksen äidinkieltä puhuvia assyrilaisia ja kaldealaisia kristittyjä. Nikean konsiilin aikaan he eivät olleet osa Rooman valtakuntaa, vaan kuuluivat Persiaan. Itse asiassa he eivät ole koskaan kuuluneet Rooman valtakuntaan, eivätkä koskaan olleet Rooman keisarin tai Rooman paavin tai edes Konstantinnopolin patriarkan alaisia. Ja silti he omaksuivat Nikean uskontunnustuksen, eivät poliittisesta painostuksesta, vaan siksi, että he tunnistivat siinä oman uskonsa, yhden, pyhän, apostolisen ja katolisen kirkon uskon.

Platonistisen tulkinnan mukaan Nikeassa kristinusko meni pilalle, kun monimutkainen hellenistinen filosofia syrjäytti seemiläisen ja siten ”alkuperäisenä” pidetyn Jeesuksen yksinkertaisen opin. Tätä rappioteoriaa ovat edustaneet lähinnä jotkut konservatiiviset protestantit ja liberaalit eksegeetit. Perusteena on käytetty sitä, että Isän ja Pojan suhde ratkaistiin Uuden testamentin terminologian sijasta kreikkalaisesta filosofiasta otetulla käsitteellä ”samaa olemusta”: Jumalan Poika on ”samaa olemusta” (lat. consubstantialis, kreik. homoousios) kuin Isä Jumala.

Tätä termiä päädyttiin käyttämään tietoisesti, sillä asiaa ei kyetty tyydyttävästi ratkaisemaan Uuden testamentin terminologian avulla. Martti Luther ymmärsi tämän. Hän vastusti intohimoisesti sitä, että keskiajalla Kristuksen evankeliumia ryhdyttiin selittämään pakanallisen Aristoteleen filosofian eli kreikkalaisen substanssimetafyysiikan avulla – tämä oli oikeastaan koko reformaation syntysyy. Luther kuitenkin näki terävästi, että Nikeassa ei ollut kyse hellenistisen filosofian omaksumisesta, vaan päinvastoin siitä erottautumisesta, siis kristinuskon omaleimaisuuden ja apostolisen uskon puolustamisesta hellenististä rationalismia vastaan. Se oli Areios, joka yritti valjastaa Kristus-uskon keskiplatonismin ykseysajattelun pakkopaitaan. Se oli hän, joka otti lähtökohdakseen kreikkalaisen platonismin ja siksi katsoi, että Jeesus ei voi olla jumalallinen persoona, siis samaa olemasta kuin Isä.

Tälle on sukua höyläpenkkitulkinta, jonka mukaan Nikeassa Jumala pantiin keinotekoiseen höyläpenkkiin, yritettiin määritellä käsittein ja siten vangita inhimillisiin sanoihin. Tämäkin tulkinta on myöhempi ja virheellinen. Asia oli päinvastoin. Nikean isät eivät halunneet ”määritellä” Jumalaa tyhjentävästi. He lähtivät Raamatun kielestä. Uudessa testamentissa puhutaan koko ajan kolminaisuuden kielellä. Matteuksen lähetyskäskyssä Jeesus sanoo: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Markuksen evankeliumin alussa oleva kuvaus on kuin kolminaisuuden ikoni: taivaasta kuuluu Isän ääni, Poika kastetaan ja Pyhä Henki laskeutuu hänen päälleen. Näitäkin vanhempia ovat esimerkiksi Paavalin kirjeiden tervehdykset. ”Herramme Jeesuksen Kristuksen armo, Isän Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon teidän kanssanne.”

On selvää, että koulutetut, omilla aivoillaan ajattelevat kristityt rupesivat pohtimaan, miten Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen suhde voidaan ymmärtää ja ilmaista uskottavalla tavalla. Tähän pakotti myös lähetystehtävä, sillä ulkopuoliset pitivät ajatusta siitä, että Jumala on yksi, mutta kuitenkin kolme, ristiriitaisena ja loogisesti mahdottomana. Loogisesti se onkin ristiriitainen.

Mutta uskon silmä näkee toisin. Fides habet oculos suos, sanoi Augustinus myöhemmin. Tämä suhde onnistuttiin ilmaisemaan sanomalla, että Jumalalla on yksi jumalallinen olemus (una substantia), mutta kolme persoonaa (tres personae). Ilmaisu on peräisin jo sata vuotta aikaisemmin eläneeltä kirkkoisä Tertullianukselta. Tällä nimenomaan ei haluttu määritellä Jumalaa eikä alistaa häntä ihmisperäisen logiikan pakkopaitaan, vaan päinvastoin varjella hänen majesteettinsa salaisuutta.

Samaa koskee Jeesuksen persoonan salaisuutta. Nikean isät sanoivat ”ei” kreikkalaiselle rationalismille ja ”kyllä” Kristuksen salaisuutta ja ainutlaatuisuutta korostavalle Uuden testamentin kielelle.

Nikean uskontunnustus on kestänyt aikaa. Jo 1700 vuotta kristityt ovat tunnistaneet siinä uskonsa tiivistelmän. Nikean uskontunnustus ilmaisee kristillisen uskon eli kirkon opin myös tulevina vuosisatoina. Yritykset muuttaa sitä tai korvata se omilla yksilöllisillä versioilla tulevat kuihtumaan pois. Kirkon tehtävä on kuunnella sen sisältöä, kiittää sen sanoin, kuuluttaa siihen sisältyvää ilosanomaa maailmalle ja välittää se alkuperäisenä tuleville sukupolville.

Piispojen kutsu rauhankellojen soittamiseen Lähi-idän konfliktissa kärsivien puolesta

Israelin ja Palestiinan konflikti on kestänyt Pyhällä maalla jo vuosisadan. Viimeisin vaihe kärjistyi terrorijärjestö Hamasin iskussa 7.10.2023. Tuolloin käynnistyneet Israelin vastatoimet jatkuvat edelleen. Lasten, naisten, vanhusten ja panttivankien kärsimys on kohtuutonta.

Kuluneen kesän aikana Gazan alueen humanitaarinen hätätila ja nälänhätä ovat pahentuneet. Joka viides alueen asukkaista kärsii äärimmäisestä ruokapulasta. Joka kolmas gazalainen on ilman ruokaa useita päiviä kerrallaan. Jatkuvien sotatoimien takia Gazan alueelle ei saada toimitettua riittävästi peruselintarvikkeita. Koska ruoanjakopisteet sijaitsevat sotatoimialueella, itse ruoka-avun saamisesta on tullut hengenvaarallista.

Viimeisten viikkojen aikana uskonnolliset toimijat, juutalaisten, kristittyjen ja muslimien yhteisöjen johtajat, ovat vaatineet Lähi-idän alueen toimijoita mahdollistamaan avun pääsyn Gazaan ja tavoittelemaan rauhaa.

Tässä tilanteessa myös meidän tulee tehdä kaikkemme rauhan edistämiseksi osana kansainvälistä yhteisöä.

Norjan, Ruotsin ja Suomen evankelis-luterilaisten kirkkojen piispat kutsuvat kaikkia kirkkoja ja seurakuntia osallistumaan yhteiseen rauhankellojen soittamiseen torstaina 7.8.

Suomessa kelloja soitetaan kaikissa tuomiokirkoissa torstaina 7.8. klo 16. Kutsumme kaikkia seurakuntia osallistumaan rauhankellojen soittoon ja yhteiseen rukoukseen rauhan puolesta.  Seurakuntien mahdollisuus osallistua kellojen soittamiseen voi vaihdella.

Kellonsoiton tarkoituksena on paitsi nostaa esiin kesän aikana entisestään vaikeutunutta humanitaarista tilannetta, myös kutsua rukoilemaan ja toimiaan rauhan saavuttamiseksi. Samalla rukoilemme myös kumppanuuskirkkomme Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaisen kirkon puolesta.

Yhdessä kirkkomme piispojen kanssa kutsun Kuopion hiippakunnan seurakuntia rauhankellojen soittoon torstaina 7.8.2025 klo 16.

Jari Jolkkonen

Kuopion hiippakunnan piispa

Eriävä mielipide piispainkokouksen pastoraalista ohjetta 3.6.2025 koskevaan päätökseen

Arkkipiispan tekemä esitys ja piispainkokouksen enemmistön hyväksymä päätös pyrkii etsimään tietä tilanteessa, joka on syntynyt sen vuoksi, että kirkolliskokous ei toukokuussa 2025 hyväksynyt piispainkokouksen aloitetta kahden rinnakkaisen avioliittokäsityksen ja vihkimiskäytännön hyväksymisestä kirkkolainsäädäntöön.

Olin piispainkokouksessa mukana tekemässä esitystä kirkolliskokoukselle. Äänestin sen puolesta myöhemmin myös kirkolliskokouksessa. Toivoin siis aloitteen hyväksymistä.

Oman ehdotuksen häviäminen voi aiheuttaa pettymystä, mutta velvoittaa myös toimimaan oikein. Se ei anna oikeutta toimia vastoin piispainkokouksen toimivaltaa eikä piispan lupausta ”noudattaa kaikessa kirkon lakia ja järjestystä”.

Pidän piispainkokouksen enemmistön 3.6.2025 hyväksymää pastoraalista ohjetta kirkko-oikeudellisesti ongelmallisena.

Kiinnitän huomiota erityisesti siihen, mikä on piispainkokouksen tehtävä ja toimivalta.

Kirkkolain (KL 5: 5; KJ 5:10) mukaan piispainkokouksen tehtävänä on mm. ”antaa kirkkojärjestyksen täytäntöönpanosta tarkempia määräyksiä… ja tehdä esityksiä ja antaa lausuntoja kirkolliskokoukselle”.

Piispainkokouksen päätös, erityisesti viimeisen sivun ohje ”avioliittoon vihkimisen tulee sisältyä…”, voidaan lukea niin, että se suosittelee sellaisen vihkimiskäytännön hyväksymistä, jota kirkolliskokous ei toukokuussa 2025 hyväksynyt. Kyse ei silloin olisi kirkkojärjestyksen ”täytäntöönpanoa” koskevasta määräyksestä, vaan kirkkojärjestyksen uudesta ja toisenlaisesta tulkinnasta.

On vaikeaa välttää tulkintaa, jonka mukaan ohjeen epäsuorana, mutta tosiasiallisena tarkoituksena on ohjata pappeja toimittamaan samaa sukupuolta olevien parien kirkollisia vihkimisiä tilanteessa, jossa toimivaltainen viranomainen eli kirkolliskokous on äskettäin hylännyt samaa asiakokonaisuutta koskevan piispainkokouksen aloitteen.

Kirkolliskokouksen ja piispankokouksen toimivallan kunnioittaminen on kirkon ykseyden ja päätöksenteon kannalta ensiarvoisen tärkeää. Avioliittokeskustelun eri vaiheissa on toistuvasti ja suurella yksimielisyydellä korostettu sitä, että päätökset samaa sukupuolta olevien siunaamisesta ja vihkimisestä tulee tehdä kirkolliskokouksessa. Esimerkiksi piispainkokous totesi itse kirjeessään kirkolliskokoukselle 1/2022 seuraavasti:

”Kirkkolakia, kirkkojärjestystä, kirkkokäsikirjaa ja kristinoppia koskevat muutokset vaativat 3/4 määräenemmistön. Sitä vaaditaan myös kysymyksissä, jotka edellyttävät kirkon uskoa ja oppia koskevia tai niihin pohjautuvia periaatteellisia kannanottoja (KL 20: 7 § ja 10 §). Tällaisina on pidetty muun muassa kirkon avioliittokäsitystä (Perustevaliokunnan mietintö 4/2010; Piispainkokouksen selvitys parisuhdelain seurauksista kirkossa 2010). Kirkon itse tekemät muutokset avioliittokäsitykseen ja vihkimiskäytäntöön edellyttävät siten kirkolliskokouksen määräenemmistöpäätöstä.”

Samansuuntaisesti asia on ratkaistu myös maallisissa tuomioistuimissa. Korkein hallinto-oikeus totesi oikeudellisena arvionaan 18.9.2020 (KHO:2020:97), että ”Suomen evankelis-luterilaisen kirkon avioliittokäsitystä ja vihkimistä koskevaa säännöstöä, joiden perusteella avioliitto on miehen ja naisen välinen, ei ole 1.3.2017 voimaan tulleen avioliittolain muutoksen vuoksi muutettu”. Asiaa oli vielä erikseen arvioitu aloitteen pohjalta kirkolliskokouksessa 2018. Se piti voimassa perinteisen kannan. Kirkon käsitys ei siis ollut epäselvä ja säätelemätön, vaikka kirkkojärjestyksessä ei ollut mainintaa vihittävien sukupuolesta. KHO:n päätöksen mukaan kirkon käsitys on perusoikeusjärjestelmän mukainen.

Jos piispainkokous toivoo, että samaa sukupuolta olevat voitaisiin vihkiä avioliittoon, sen tulisi tehdä – kaikella kärsivällisyydellä – uusi, vastaava aloite kirkolliskokoukselle. Uskon myös, että se voisi lähitulevaisuudessa tulla kirkolliskokouksessa hyväksytyksi.

Jos piispainkokous haluaa antaa pastoraalisia ohjeita, se voisi kehottaa seurakuntia kohtaamaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia kunnioittavasti ja kehittämään yhdessä sateenkaarikristittyjen kanssa uusia toimintamalleja heidän hengellisen elämänsä tukemiseksi.

Tällaiset esitykset ja ohjeet olisivat piispainkokouksen tehtävän mukaista (KJ 5:10) ja pysyisivät myös piispainkokouksen toimivallan puitteissa.

Jos piispainkokous ei toimi kirkon omien päätösten mukaan tai toimii ”ohi kirkolliskokouksen”, asialla voi olla pitkäkestoisia ja vakavia seurauksia kirkon päätöksenteon uskottavuudelle. Jos piispainkokous ei noudata kirkon omia päätöksiä tässä asiassa, mikä estää poikkeamasta niistä myös muissa asioissa? Entä miksi seurakunnissa pitäisi vastaavasti noudattaa piispainkokouksen päätöksiä?

Edellä mainituista syistä pidän piispainkokouksen enemmistön päätöstä kirkko-oikeudellisesti virheellisenä.

Helsingissä 3.6.2025

Jari Jolkkonen

Teksti PDF-tiedostona

Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen arvostelee kristittyjen pääsiäisen viettoon kohdistuneita hyökkäyksiä Jerusalemissa

Jerusalemissa olevaa Pyhän Haudan kirkkoa pidetään paikkana, joka kätkee sisäänsä sekä Jeesuksen ristiinnaulitsemisen kallion että hänen hautansa. Kristityt ympäri maailman pitävät sitä kristinuskon pyhimpänä paikkana.

Pääsiäislauantaina 19.4.2025 Israelin poliisi hyökkäsi monin tavoin pääsiäistä juhlimaan tulleita kristittyjä pyhiinvaeltajia vastaan. Poliisi muutti Vanhan kaupungin käytännössä sotilasalueeksi. Kristittyjen pyhiinvaeltajien kulkua rajoitettiin mielivaltaisesti. Osalta estettiin pääsy jumalanpalveluksiin. Heidän joukossaan oli myös piispoja ja pappeja. Joitakin pappeja retuutettiin. Juhlakulkueisiin perinteisesti kuuluvia partiolaisia, joukossa myös lapsia, uhattiin aseella ja heitä solvattiin huutamalla. Hyökkäysten kohteena oli sekä paikallisia että vierailevia kristittyjä.

Israelin poliisin hyökkäykset ovat kiistattomia. Niistä todistavat muun muassa Jerusalemin Ortodoksisen Patriarkaatin lausunto, paikalliset silminnäkijätodistukset, sosiaalisen median videoaineistot sekä riippumattomat tiedotusvälineet.

Ne sopivat yhteen myös omien havaintojeni kanssa. Vierailin alueella helmikuussa 2025.

Israelin poliisin ylimitoitettuja toimia ei voi oikeuttaa turvallisuudella. Samaan aikaan pesah-juhlassa eli juutalaisessa pääsiäisjuhlassa 12-20.4.2025 arviolta 120 000 juutalaista uskovaa rukoili Länsimuurilla Jerusalemin vanhassa kaupungissa. Heille turvattiin vapaa pääsy – niin kuin pitääkin. Myös kristityille tulisi turvata sama uskonnonvapauteen perustuva oikeus päästä rukoilemaan kirkkohinsa, samoin kuin islamilaisille pääsy Al Aqsa -moskeijaan ja muihin pyhiin paikkoihin.

Hyökkäykset ovat ristiriidassa Israelin Korkeimman Oikeuden päätösten kanssa, joissa taataan ikivanhan status quo -periaatteen mukaisesti eri uskontoryhmille pääsy pyhille paikoille myös uskonnollisten juhlien aikana.

Jerusalem on pyhä kaupunki kolmelle uskonnolle. Mitä enemmän kulloinenkin vallanpitäjä on rajoittanut pyhiinvaeltajien pääsyä pyhille paikoille, sitä varmemmin se on johtanut vastatoimiin ja väkivaltaan.

Yhdessä Pyhän maan piispojen kanssa tuomitsen Israelin viranomaisten kristittyihin pyhiinvaeltajiin kohdistamat toimet. Pidän niitä ylimitoitettuina, vihamielisinä ja vahingollisina. Ne ovat ristiriidassa Israelin omien status quo -sitoumusten kanssa. Ne vahvistavat vaikutelmaa, että Israelin nykyinen hallinto pyrkii heikentämään kristittyjen asemaa Pyhällä maalla.

Vetoan Suomen ulkoministeriöön, että se kiinnittäisi kasvavaa huomiota Israelissa alueen kristittyjen ja muiden vähemmistöryhmien uskonnonvapautta ja muita perusoikeuksia koskeviin heikennyksiin ja ryhtyisi aktiivisiin toimenpiteisiin tilanteen korjaamiseksi.  

Lisätietoja: ma 22.4. piispan erityisavustaja Simo Parni, simo.parni@evl.fi, 044-7050603.

Kristus nousi kuolleista – konkreettisesti nousi!

Kristityille Jeesuksen ruumiillinen ylösnousemus merkitsee ilouutista: Kristuksessa Jumala voitti synnin ja kuoleman vallan ja antoi meille pelastuksen. Taivas on avoin kaikille tämän sanoman vastaanottaville. Ja me voimme saada siitä esimakua jo tässä elämässä.

Mutta sanoma ylösnousemuksesta myös hämmentää. Se rikkoo odotuksia ja arkikokemustamme. Ei ihme, että se pyrittiin haastamaan jo antiikin aikana.

Näennäinen kuolema -selityksen mukaan Jeesus otettiin ristiltä puolikuolleena, mutta virkosi myöhemmin. Roomalaiset sotilaat eivät kuitenkaan olleet ammattitaidottomia: he pohjustivat kuolemaa raa’alla kidutuksella ja varmistivat kuoleman pistämällä keihäällä kylkeen. Näin tehtiin myös Jeesukselle.

Salaliitto-selityksen mukaan opetuslapset varastivat ruumiin ja keksivät koko jutun ylösnousemuksesta. Mutta miksi he olisivat valehdelleet? Jos lyöt vetoa väärän messiaan puolesta, joko luovutat tai etsit uuden ehdokkaan, mutta valehtelu ei kannata.

Jeesuksen kohtalo ei mitenkään vastannut juutalaista messiasodotusta. Olisi ollut hulluutta tyrkyttää juutalaisille itsekeksittyä ajatusta ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta messiaasta. Apostolit olivat niin vakuuttuneita Jeesuksen ruumiillisesta ylösnousemuksesta, että he olivat valmiit kärsimään ja kuolemaan sen puolesta. Ja niin he tekivätkin.

Siirretty ruumis -selityksen mukaan Joosef Arimatialainen siirsi Jeesuksen ruumiin ensin kalliohautaan ja sitten muualle. Juutalainen laki kuitenkin kielsi ruumiin siirtelyn uuteen hautaan. Hypoteesi ei selitä Jeesuksen ilmestymisiä eikä apostolien lujaa uskoa. Matteuksen mukaan Pilatus käski sotilaita vartioimaan hautaa.

Hallusinaatio-selityksen mukaan apostolit kärsivät surun aiheuttamasta joukkopsykoosista ja lohduttivat itseään toipuakseen järkytyksestä. Mutta juutalaisten perusvakaumusten valossa vainajan ilmestyminen näyssä ei olisi ollut merkki siitä, että hän elää, vaan siitä, että hän on kuollut.

Uuden testamentin selitysopin professorin Lars Aejmelaeuksen mukaan kuvaukset Jeesuksen ilmestyksistä olivat ruumiillisia, aineellisia ja konkreettisia, eivät henkisiä tai mielensisäisiä. Niitä tapahtui eri tilanteissa eri ihmisille. Et voi siirtää subjektiivista kokemustasi toiselle, varsinkaan sellaiselle, jota et ole nähnytkään.

Ajatus Jeesuksen ruumiillisesta ylösnousemuksesta ei vastaa arkikokemustamme. Ei ennen eikä nyt.

Silti juuri siitä tuli kristinuskon alkuräjähdys. Se oli hyvä sanoma, joka antoi ilon ja toivon. Sitä oli yksinkertaisesti pakko kuuluttaa kaikille. Siksi se levisi. Ja siksi se leviää yhä.

Kristus nousi kuolleista – todellisesti, konkreettisesti ruumiillisesti. Ja kuolemallaan kuoleman voitti!

Kuopion hiippakunnan seurakunnille

PAASTOKUTSU 2025

Tuhkakeskiviikkona 5. päivänä maaliskuuta 2025 laskeudumme yhdessä muun kristikunnan kanssa pääsiäispaaston aikaan. Se valmistaa meitä kohti ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä.

Paaston esikuvana on Kristus itse: hän valmistautui tehtäväänsä vetäytymällä erämaan hiljaisuuteen ja paastoamalla 40 päivää. Pääsiäispaaston aikana kuljemme kärsivän Kristuksen askelissa kohti pääsiäisen iloa. Mitä syvemmin kasvamme Kristukseen, sitä enemmän usko, toivo ja rakkaus saavat meissä tilaa.

Raamatussa ja kirkon hengellisessä perinteessä paastoon kuuluu monia asioita.

1. Käännymme pois kaikesta, mikä erottaa meitä Jumalasta ja lähimmäisestä.
2. Etsimme elävän Jumalan kasvoja ja mietiskelemme hänen sanaansa yhteisessä jumalanpalveluksessa ja omassa kammiossamme.
3. Kevennämme ruokavaliota pidättymällä paastonaikana esimerkiksi lihasta ja alkoholista. Sunnuntaita, ylösnousemuksen päivää, ei lasketa paastopäiväksi.
4. Asetumme kärsivän lähimmäisen asemaan ja etsimme tapoja huojentaa hänen taakkojaan. Erityisen sopiva tapa on osallistua kirkon Yhteisvastuukeräykseen lahjoittajana tai kerääjänä.

Rakkaat kristityt, kutsun teitä nyt paaston matkalle kohti pääsiäisen iloa!

Saamme viettää alkavaa katumusaikaa elämäämme arvioiden, rukoilen, paastoten ja Jumalan pyhää sanaa mietiskelleen. Silloin myös pääsiäisen ilo koskettaa meitä kaksinkertaisesti.

Kuopiossa laskiaissunnuntaina 2.3.2025

Jari Jolkkonen

Kuopion hiippakunnan piispa