Vanha testamentti kertoo lukemattomista sodista samoilla alueilla. Niissä Israel ja Juuda kuvataan joskus
kansanmurhan toteuttajina, joskus taas niiden uhreina. Välillä ne käyvät keskenään katkeria sisällissotia.

Sodan kärsimyksestä kasvaa myös toivo paremmasta. Vielä tulee aika, jolloin Jumala lähettää
Rauhanruhtinaan. Hän on nöyrä ja ratsastaa vaatimattomalla aasilla. Hän tuo rauhan ja oikeuden kaikille.
Näin ennusti esimerkiksi profeetta Sakarja noin 510 eKr.

Tähän Sakarjan messiasennustukseen (9:9) Jeesus liittyy aivan tietoisesti, kun hän ratsastaa
palmusunnuntaina Jerusalemiin kaupungin itäportista.

Liittymisellään tuohon profetiaan Jeesus lähettää yhä ajankohtaisen viestin: Minä olen profeettojen
lupaama Rauhanruhtinas. Minulla on sanoma Jumalalta, joka on kaikkien kansojen Isä, ei yhden heimon
sodanjumala. Minä olen tullut tuomaan rauhan ja sovinnon, ei sotaa ja alistamista.

Tämä sovitus on universaali, kaikille ihmisille kuuluva. Tämä rauha on ylikansallinen, kaikkia kansoja
koskeva.

Kristityt tunnistavat Jeesuksen persoonassa rakastavan Jumalan. Hän on Hyvä Paimen, joka antaa itsensä
uhriksi koko maailman puolesta. Hän tuo sovinnon Jumalan ja koko ihmiskunnan välille. Hän nousee
kuolleista ja avaa taivaan uskoville.

Hän katsoo lempeästi meitä, varsinkin niitä, jotka kokevat olevansa huonoja ja heikkoja. Hän ottaa meidät
rakastavaan yhteyteensä ja antaa elämään ilon värit.

Kristuksen todelliset seuraajat eivät edistä röyhkeää imperialismia eivätkä ahdasta eturyhmäetiikkaa.
Kristuksen askelissa he puolustavat sovintoa ja oikeudenmukaista rauhaa kaikkien kesken.

Tätä ilosanomaa kelpaa juhlia! Tervetuloa juhlimaan ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä!

Jari Jolkkonen

Vihkimyksen jälkeen piispa Jolkkonen tapaa yhdessä ekumeenisen delegaation kanssa Jordanian
kuninkaan Abdullah II:n Ammanissa ja Palestiinalaishallinnon presidentin Mahmoud Abbasin
Ramallahissa.

”Vierailun tarkoituksena on esitellä yhdessä uusi piispa Jordanian kuningashuoneelle ja
Palestiinalaishallinnolle. Se on tärkeää, jotta voidaan tukea vähemmistöasemassa olevien
kristittyjen asemaa kirkon vaikealla toiminta-alueella”, piispa Jolkkonen sanoo. Matkallaan hän
vierailee myös Hamasin terrori-iskun uhrien muistolle rakennetulla Nova Festival Victims Memorial –
muistomerkillä.

Beit Jalan kaupungista Länsirannalta syntyisin oleva Imad Haddad vihittiin papiksi 2008. Hän on
palvellut pappina Suur-Betlehemin alueella sekä Ramallahissa. Viimeisimmät viisi vuotta hän on
toiminut Hyvän Paimenen ”pakolaisseurakunnan” pappina Ammanissa, Jordaniassa. Haddad on
opiskellut teologiaa Libanonissa ja Etelä-Carolinassa, ja väitellyt teologian tohtoriksi
Yhdysvalloissa.

Palestiinalaiskristityt edustavat kristinuskon alkuhistoriaan asti ulottuvaa läsnäoloa Pyhällä maalla.
Jordanian ja Pyhän Maan evankelis-luterilainen (ELCJHL) kirkko on Lähi-idän ainoa luterilainen
kirkko. Se toimii Israelin, Jordanian ja Palestiinan alueilla. Sillä on kuusi seurakuntaa Jerusalemissa,
Länsirannalla sekä Ammanissa, Jordaniassa.

”Kirkko toimii alueella, joka on poliittisesti ehkä maailman vaikein. Ihailen nöyrää rohkeutta, jolla
se toimii rauhan ja sovinnon puolesta poliittisten ja uskonnollisten ennakkoluulojen keskellä.
Palestiinalaiskristityt voivat olla avain kestävään rauhaan alueella,” piispa Jolkkonen sanoo.

Sota Gazassa on vaikuttanut myös Länsirannalla asuvien ihmisten elämään. YK:n raportin mukaan
Länsirannan levottomuuksissa on kuollut kahdessa vuodessa 1 001 palestiinalaista, mukaan lukien
206 poikaa, 7 tyttöä, 20 naista ja 7 vammaista. Israelilaisia kuolleita on 35. Väkivaltaiset iskut
juutalaissiirtokuntalaisten, palestiinalaismilitanttien ja Israelin armeijan sotilaiden kesken ovat
lisääntyneet merkittävästi ja ihmisten taloudellinen tilanne heikentynyt radikaalisti.

Palestiinalaiskristittyjen diakoniatyö auttaa alueen ihmisiä päivittäisessä selviytymisessä, kuten
lääkkeiden ja ruoan hankkimisessa.

Vuodesta 2009 Kuopion hiippakunnalla on ollut kumppanuussopimus ELCJHL:n ja Suomen
Lähetysseuran kanssa. Sopimuksella muun muassa tuetaan kirkon ylläpitämiä peruskouluja ja
diakoniatyötä. Myös teologinen keskustelu ja nuorisotyö edistävät vastavuoroista jakamista ja
yhteyden rakentamista.

Suomesta piispanvihkimysmessussa Jerusalemissa on kutsuttuna mukana Kuopion hiippakunnan
sekä Suomen Lähetysseuran edustajia.

Vihkimysmessua voi seurata suoratoistona seuraavasta linkistä:

Kipujen sijasta viestissä puhutaankin kiitollisuudesta: ”Loiri koki kiitollisena eläneensä eriskummallisen ja täyden elämän.” Lisäksi viestissä lähetetään terveisiä: ”Kuolinvuoteeltaan Vesa-Matti Loiri halusi kiittää vielä kaikkia läheisiä, ystäviä ja työtovereita sekä erityisesti koko Suomen kansaa kaikesta kokemastaan.”

Viimeisestä viestistä käy ilmi myös, että taitelija uskoi kuoleman jälkeiseen elämään, mutta tässä meitä kiinnostaa erityisesti se, miksi kuolinvuoteelta ja kipujen keskeltä voi nousta kiitos.

Miten se on mahdollista? Mistä kiitollisuudessa on kyse?

Omat silmäni kiitollisuuden psykologiselle ja teologiselle merkitykselle avautuivat kirkolliskokouksen perustevaliokunnan kahden päivän kokouksessa espoolaisessa leirikeskuksessa elokuussa 2020. Valiokunnan jäsen, dosentti Erkki Koskenniemi kertoi aamuhartaudessa, kuinka hänelle läheisen kristillisen kansanopiston hengellinen elämä rakentuu kiitollisuuden kulttuurille.

Ihminen on uppiniskainen, sokea näkemään elämän hyvyyttä, herkkä keskittymään siihen, mitä häneltä puuttuu, Koskenniemi lasketteli lempeän ironisesti (ja sisällytti kuvaukseen tietenkin myös itsensä) . Koskenniemen mukaan kansanopiston spiritualiteetti haastaa tämän sisäisen ankeuttajamme vyöryttämällä kiitospsalmien, kiitosvirsien, rukousten ja raamatuntekstien voimasanoissa ihmisen silmien eteen jatkuvasti sitä hyvää, mitä elämä tihkuu ja mitä Jumala lahjoittaa.

Tämän olisi pitänyt olla minulle, liturgian tutkijalle ja rakastajalle, itsestään selvää. Mutta vasta tuo yksinkertainen aamuhartaus avasi kunnolla silmäni. Se johti tutkimusmatkalle kiitollisuuteen.

Tässä kirjoituksessa esitän kaksi väitettä ja yhden kysymyksen.

1. Uusimman psykologisen tutkimuksen mukaan kiitollisuudella on hämmästyttävä voima ja vaikutus ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, siis fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin sekä moraaliseen kehitykseen.
2. Teologisesta näkökulmasta kiitollisuus on aivan erityisesti kotonaan kristinuskossa, sen hengellisessä elämässä, liturgisessa kielessä, kosmisessa maailmankuvassa ja arkisessa elämänmuodossa.
3. Näistä teeseistä voi tehdä useita soveltavia johtopäätöksiä, ja yksi jatkokysymyksistä on tämä: voisiko kristillisen uskon vastaus ympäristökriisiin olla ilmastoahdistuksen sijasta kiitollisuus luomakunnasta?

Ensin on pohdittava, mitä moderni psykologinen tutkimus sanoo kiitollisuudesta. Matkakumppanina tällä matkalla käytän amerikkalaisen psykologin Robert A. Emmonsin tutkimuksia. Monet pitävät häntä tämän hetken johtavana kiitollisuuden tutkijana maailmassa. Heitä tosin ei taida olla kovin paljon: kiitollisuus on psykologiassa pitkään laiminlyöty, mutta nykyisin nouseva tutkimuskohde.

Kiitollisuus syntyy ulkopuolelta ja ilmaiseksi saadusta lahjasta

Kiitollisuutta ei ole helppo määritellä – itse asiassa se pakenee määritelmiä. Silti se on totta ja olemassa. Siksi on mielekästä yrittää kuvata sen keskeisimpiä tuntomerkkejä.

Kiitollisuus on asenne, mutta myös enemmän: sillä tarkoitetaan esimerkiksi tunnetta, mielialaa, moraalista hyvettä, tapaa, motiivia ja persoonallisuuden piirrettä. Laajimmin ymmärrettynä se on kokonainen elämäntapa. Tähän viittaa saksalaisamerikkalainen kulttuurihistorioitsija Johannes Alexander Gaertner: ”Kiitollisuudesta puhuminen on miellyttävää, kiitollisuuden osoittaminen on ylevää, mutta kiitollisuudessa eläminen on taivaan kosketus.” Tässä kirjoituksessa yritän pitää mielessäni myös tätä laajinta merkitystä.

Kiitollisuutta voi kokea materiaalisesta (joululahja, uusi koti) tai immateriaalisesta asiasta (ylennys, pelastuminen). Psykologisesti ymmärrettynä täysi kiitollisuus koskettaa kokonaisvaltaisesti koko ihmistä: sydäntä, päätä ja tahtoa. Tunnistan, että olen saanut jotakin lahjaksi. Ymmärrän, että tuo lahja on jotakin hyvää. Arvostan lahjan antajan hyväntahtoisuutta minua kohtaan. Tällainen kokemus herättää lähes väistämättä myös tahdon: haluan ilmaista kiitollisuuteni saadusta lahjasta ja, jos mahdollista, vastata tuohon hyvyyteen vastavuoroisesti. Tämä tulee esille vaikkapa Senecan aforismissa: ”Se, joka ottaa vastaan lahjan kiitollisuudella, on jo maksanut takaisin ensimmäisen erän.”

Voimme olla kiitollisia esimerkiksi toiselle ihmiselle, luonnolle, eläimille, Jumalalle ja niin edelleen. Emme kuitenkaan itsellemme, sillä tällöin on tapana puhua tyytyväisyydestä: toimin oikein, tein hyvin, olen siis tyytyväinen itseeni (ainakin tässä ja tuossa asiassa).

Ehkä kaikkein ratkaisevinta kiitollisuuden psykologisessa määrittelyssä on sen kaksi tuntomerkkiä. Kiitollisuus edellyttää sen tiedostamista, että 1) olen saanut jotakin hyvää ulkopuoleltani, siis joltakin toiselta tai toisilta, ja että 2) olen saanut jotakin hyvää lahjaksi, siis ilmaiseksi. Nämä sisäänrakennetut taustaehdot käyvät sattuvasti ilmi kiitollisuutta tarkoittavasta englannin termistä gratitude, joka tulee latinan armoa tai suosiota (gratia) ja ilmaista (gratis) tarkoittavista sanoista. Psykologian ja teologian kieli alkavat ojentaa kättä toisilleen.

Edellisistä kohdista ensimmäinen – saan jotakin hyvää ulkopuolelta – edellyttää, että tunnistan mieleni ulkopuolisessa maailmassa hyviä toimijoita, joilla on minua kohtaan hyvä tahto. Näen maailman myönteisenä tai ainakin jossakin määrin hyvänä paikkana, joka voi tarjota minulle – monista aidoista vastoinkäymisistä huolimatta – jotakin aitoa hyvää.

Tästä seuraa käänteisesti, että ihmisen, joka näkee maailman korostetusti ankeana paikkana, murheenlaaksona, juonittelujen ja sortovaltojen taistelukenttänä, on vaikea kokea aitoa kiitollisuutta. Vallankumoukset nousevat pöyristymisen, epäluulon, katkeruuden ja vihan kokemuksesta, harvemmin ilosta ja kiitollisuudesta. Katkeroituneen oikeustaistelijan, jonka puheessa korostuvat minun oikeuteni ja jonka mielenmaisemassa ihmiset jaetaan sortajiin ja sorrettuihin, on vaikea kokea kiitollisuutta sanan täydessä merkityksessä.

Toiseksi kiitollisuus edellyttää psykologisesta näkökulmasta myös siihen havahtumista, että saan jotakin hyvää lahjaksi, ilmaiseksi. En voi vaatia lahjaa. Se ei ole minun oikeuteni. Saan sen ilmaiseksi. Minulle tapahtuu tai minulle annetaan jotakin hyvää, joka ei perustu minun oikeuksiini, minun ansioihini, minun ominaisuuksiini, minun saavutuksiini, vaan jonkun toisen hyvään tahtoon minua kohtaan. Tämä hyvä tahto ilmenee lahjassa, joka minulle annetaan.

Tämä puolestaan edellyttää nöyryyttä. Ylpeän on vaikea olla kiitollinen. Länsimainen kulttuuri korostaa itseriittoisuutta. Erityisesti länsimaiseen ja aivan erityisesti amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluva cowboy-miesten mielenmaisema ihannoi omia polkuja kulkevaa arkkityyppiä, joka pärjää omillaan, ei tarvitse apua eikä ole riippuvainen kenestäkään – mitäpä syytä hänellä on olla kiitollinen yhtään kenellekään?

On oikein pyrkiä pitämään huolta itsestään, mutta tällaisen itseriittoisen Marlboro-miehen maailmassa ei tahdo löytyä paikkaa kiitollisuudelle. Hieman samoin ajatteli filosofi Aristoteles. Hän ei listannut kiitollisuutta hyveeksi, koska piti sitä heikkoutena ja suurisieluisuuden kanssa yhteensopimattomana. Suurisieluinen oli hänen mukaansa näet itseriittoinen, joka ei halua olla velkaa kenellekään.

Tarkkaan ottaen kiitollisuus on haastavaa meille kaikille. Otamme asiat varmistettuina. Varsinkin hyvinä aikoina pidämme elämäämme kannattelevia asioita, kuten terveyttä, työpaikkaa, ystäviä, yhteiskuntarauhaa tai jopa elämää, itsestään selvyyksinä. Meillä on korkeat odotukset: kun jokin elintaso tai etuudet on saavutettu, pidämme niitä lopullisesti meille kuuluvina. Emmekä tyydy niihin, vaan huomaamme, mitä meiltä puuttuu. Ja haluamme lisää.

Meillä on myös taipumus pitää itseämme ansiollisina siinä mielessä, että ajattelemme ansainneemme saamamme hyvän. Bart Simpsonin ruokarukous on tästä humoristinen esimerkki: ”Rakas Jumala, olemme maksaneet tästä kaikesta muonasta, joten kiitti ei-mistään, thanks for nothing.” Bart on osittain oikeassa: hyvän eteen pitää itsekin ponnistella. Töissä pitää käydä, elanto hankkia ja elintarvikkeista valmistaa ateria. Mutta nuori Bart ei näe isoa kuvaa, sillä suurin osa hyvästä vain tipahtaa syliimme. Se on hyvää, jota emme ole itse aiheuttaneet tai ansainneet. Saksalainen teologi Dietrich Bonhoeffer voi auttaa Bart Simpsonia ymmärtämään tämän: ”Arkielämässä emme useinkaan tajua, että saamme lahjaksi paljon enemmän kuin voimme antaa. Vain kiitollisuuden kautta elämästä tulee rikasta.”

Kiitollisuus johtaa muutokseen. Jos tunnistamme jonkun hyvän ja olemme siitä aidosti kiitollisia, se synnyttää sisäisellä logiikalla lähes väistämättä vastarakkauden, halun antaa vastalahja tai jakaa hyvää eteenpäin toisille. Siksi aito kiitollisuus esimerkiksi luonnon hyvyydestä ja kauneudesta ei voi johtaa luonnon riistämiseen, vaan sen suojeluun. Aito kiitollisuus ei sano ”tämä lampi on täynnä kalaa ja niinpä riistokalastan sen tyhjäksi”. Tätä sanotaan ahneudeksi. Aito kiitollisuus sanoo ”tämä lampi on täynnä kalaa, kiitos siitä, ja niinpä haluan pitää huolta siitä, että se on täynnä kalaa myös jatkossa”.

Kiitollisuuden järisyttävät seuraukset

Erityisen vaikutuksen minuun tekivät tutkimukset, joissa Emmons kuvaa kiitollisuuden vaikutuksia ihmisen kokonaisvaltaiselle elämälle. Ensinnäkin kiitollisuus on jonkinlainen ihmiskunnan moraalinen muisti. Opetamme kiitollisuuden asennetta lapsillemme aina, joko heikommin tai vahvemmin. Mitä vahvemmin, sitä paremmat eväät se antaa lapsille.

Kiitollisuudella on monia emotionaalisia, fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia hyötyjä. Hämmästyttävää kyllä, kiitollisilla ihmisillä on tilastollisesti vähemmän sairauksia. Heillä on myös parempi resilienssi ja he selviävät sairauksista nopeammin. He suhtautuvat keskimääräistä optimistisemmin tulevaisuuteen. Kiitollisuus on siten yhteydessä toivon asenteeseen: kun pelko odottaa tulevaisuudelta pahaa, toivo odottaa siltä hyvää. Näin se emergoi hyvää eli mahdollistaa myönteisen onnistumisen kierteen syntymistä ihmisen elämässä.

Kiitollisuus sitoo ihmisiä yhteen. Se ei siis ole merkityksellinen vain yksilön hyvinvoinnin kannalta, vaan myös sosiaalisesti. Siihen on rakennettu sisään havainto, joko tietoinen tai tiedostamaton, että kuulumme yhteen ja tarvitsemme toisiamme. Tästä seuraa yleinen kiitollisuus toisista ihmisistä, mikä taas vahvistaa vastavuoroisuutta: kiitolliset tuntevat keskimääräistä enemmän yhteyttä toisiin, heillä on vahvempia ihmissuhteita ja he käyttäytyvät altruistisemmin muita kohtaan. Uskontotieteilijä Fredrick Strengin mukaan “kiitollisuuden asenteessa ihmiset tunnistavat, että he kuuluvat yhteen jollakin mystisellä tavalla, jota ei voi tyhjentävästi määritellä fysiikan laeilla, vaan joka on osa laajempaa kontekstia ja transsendenssia.”

Kiitollisuus ei ole eristetty kokemus, vaan siihen liittyy monia muita myönteisiä tunteita: esimerkiksi myötätuntoa, iloa, rakkautta, anteeksiantamusta, innostusta ja toivoa. Se antaa energiaa – kiitollinen selviää keskimääräistä paremmin arkipäivän stressistä. Vastaavasti se suojelee kielteisiltä ja kuluttavilta tunteilta, kuten katkeruudelta, kateudelta, vihalta ja ahneudelta. Aivan erityisesti kiitollisuus suojelee masennukselta. Masennuksesta kärsivien yhtenä terapiamuotona on alettu käyttää kiitospäiväkirjan pitämistä, jolloin potilas kirjaa sovitun aikajakson ajan asioita, jotka ovat hyvin ja joista hänellä on perusteltu syy olla kiitollinen. Monissa tutkimuksissa hoitovaste on osoitettu vahvaksi.

Kiitollisuus on portti kokonaisvaltaisen onnellisuuden ja ilon kokemukseen. Tällä on puolestaan monia vaikutuksia. Tutkimusten mukaan subjektiivinen onnellisuus esimerkiksi tukee immuunijärjestelmää ja laskee verenpainetta. Onnelliset ovat keskimääräistä avuliaampia, itsevarmempia ja luovempia. Heillä on tilastollisesti vahva itsekontrolli ja hyvä selviytymiskyky kivuista, sairauksista ja vastoinkäymisistä. Onnellinen työntekijä on tuotteliaampi ja tehokkaampi ja tekee parempaa jälkeä myös laadullisesti. Hänellä on enemmän ystäviä ja parempi sosiaalinen tuki. Onnellisuuden kokemus auttaa tekemään parisuhteesta tyydyttävämmän ja pitkäkestoisemman.

Psykologiassa tutkitaan erityisesti pitkäikäisyyttä ja varallisuutta. Eräiden tilastollisten tutkimusten mukaan tupakointi voi lyhentää kuusi vuotta elämää, onnellisuus voi pidentää sitä yhdeksän vuotta. Outoa ja kenties arveluttavaa, mutta sanotaan tämäkin: erään tutkimuksen mukaan onnelliset opiskelijat ansaitsevat vuodessa 25 000 dollaria tyytymättömiä enemmän. Mikä on syy ja mikä seuraus? Luultavasti kiitollisuus ja onnistuminen ruokkivat toisiaan ja tönivät toisiaan eteenpäin.

Kiitollisuus ei sulje pois kärsimystä eikä ole peritty ominaisuus

Olen aikaisemmin puhunut kiitollisuudesta varovaisesti, toinen jalka jarrulla. Syy on selvä: maailmassa on paljon kärsimystä. Ihmisillä on lukemattomia vastoinkäymisiä ja kohtuuttomia kohtaloita. Olin kuvitellut, että kärsimyksen ja kiitollisuuden kokemukset sulkevat toisensa pois. Päättelin, että myötätunto kärsiviä ihmisiä kohtaan vaatii meitä ilmaisemaan kiitollisuutta vain varovaisesti ja sordiino päällä. Kell’ onni on, se onnen kätkeköön.

Emmonsin tutkimukset osoittivat kuitenkin, ettei kiitollisuus sulje pois kärsimystä. Kiitollisuus ei ole vain positiivista ajattelua tai imelää onnellisuuslogiaa. Se on vakuuttuneisuutta siitä, että hyvyys on totta myös jopa kaikkein hirveimpien kokemusten keskellä ja kaikesta elämän tuskasta ja -paskasta huolimatta. Myös vaikeuksien ja vastoinkäymisten keskellä ihmisellä on lupa olla kiitollinen. Arkielämä tarjoaa tästä lukemattomia tapausesimerkkejä. Vesa-Matti Loiri lähetti kipujen keskeltä viimeisen viestin, jossa hän kertoi kokevansa kiitollisuutta ja tahtovansa kiittää kaikkia suomalaisia.

Papin työssä olen kohdannut samanlaisia asenteita sekä saattohoitopotilaiden että omaisten suusta. Mieleeni jäi esimerkiksi iäkäs seurakunnan luottamushenkilö Sylvi (nimeen saatu käyttölupa), jonka elämän kertomuksessa toistui spontaanisti tietty kaari: ensin hän muisteli jotakin aivan kohtuuttoman raskaalta kuulostavaa elämäntilannetta ja sitten, pienen ajatustauon jälkeen, kertomus alkoi kiertyä siihen hyvään, mitä hän oli tuostakin elämänvaiheesta saanut, ja mistä hän nyt tunsi aitoa kiitollisuutta.

Nuoruuteen kuului raskas avioero. ”Vuan kyllä suattiin niin ihania lapsija, joista oon jatkuvasti kiitollinen.” Myöhemmin Sylvi meni uusiin naimisiin, mutta mies sai aivoinfarktin ja Sylvistä tuli hänen ympärivuorokautinen omaishoitajansa. Raskaan huokaisun jälkeen hänen kasvoilleen leviää kaunis hymy:

”Vuan kyllä on ollu hieno mies, kyllä on minua niin hyvästi pitäny, ja kyllä on ollu meillä niin hyvä elämä yhessä, jotta kiitollisena häntä nyt yritän tässä hoettoo. Ja apuakkii oun suanu. Ja siitä oun kiitollinen.”

Sylvi puhui täydestä sydämestään. Kertomisen tavassa ei ollut mitään keinotekoista. Lopulta hän hienovaraisesti pyyhki ilon ja kiitollisuuden kyyneleitä.

Uskonto antaa mielekkyyden ja tarkoituksen: sillä, mitä tahansa tapahtuu, olipa se hyvää tai pahaa, on mieli ja tarkoitus. Erityisesti psykologi Kenneth Pargament kuvaa uskonnon voimaa merkityksen kokemuksen antajana. Kun pyhä toimii elämässäni, mikä tahansa elämäni tapahtuma, joka näyttää sattumanvaraiselta, mielettömältä tai traagiselta, voi muuttua toiseksi: esimerkiksi mahdollisuudeksi nähdä elämän arvo, elää Jumalan kasvojen edessä ja häntä lähellä, auttaa itseä ja toisia kasvamaan, rakastaa toisia, estää pahaa tapahtumasta toisille ja niin edelleen. Usein kyse on hyvästä lahjasta. Mutta myös ihmisen kokema tragedia voi saada merkityksen (joka on eri asia kuin sen selitys tai sen aiheuttanut tekijä).

Psykologisen kokemuksen tasolla se, että ihminen kokee jonkin asian Jumalan sallimuksena (tai jopa rangaistuksena), voi olla merkityksellistä ja saada järjestystä kaaokseen. Juuri uskonnollisessa viitekehyksessä on tyypillistä, että kiitollisuus ja kärsimys eivät sulje toisiaan pois, vaan ne sulkevat toisensa sisään: myös kärsivä ihminen voi nähdä kurjassa tilanteessaan lieventäviä ja lohduttavia näkökulmia ja kokea kiitollisuutta.

Viimeisenä vastaväitteenä kehitin mielessäni ajatuksen siitä, että kiitollisuus on vain joidenkin harvojen poikkeusyksilöiden etuoikeus. Emmonsin tutkimukset osoittavat tämänkin virhepäätelmäksi. Hänellä on hyviä uutisia kaikille omaan alakuloon, välinpitämättömyyteen, kyynisyyteen tai katkeruuteen kyllästyneille. Kiitollisuus ei ole synnynnäinen luonteenpiirre, biologinen ominaisuus tai harvoille pyhimyksille lankeava etuoikeus. Sitä voi harjoitella ja oppia. Siinä voi kasvaa ja kehittyä. Se ei kuitenkaan synny itsestään, vaan vaatii reflektoimista ja ponnistelua.

Tästä pääsemme kysymykseen, miten kristillinen usko edistää kiitollisuuden kulttuuria. Millainen yhteys on hengellisyydellä ja kiitollisuudella?

Kristillinen spiritualiteetti kiitollisuuden kulttuurina

Kristinuskoon on sisäänrakennettu kiitollisuutta synnyttäviä, ylläpitäviä ja vahvistavia rakenteita. Oikeastaan koko kristillinen usko ja elämä voidaan nähdä responssina, kiitollisena vastauksena Jumalan hyvyyteen, joka ilmenee hänen pelastavissa teoissaan.

Kristillinen usko perustuu hyvälle, joka annetaan ulkopuolelta. Maailma ei ole sokean sattuman seuraus, vaan syntynyt hyväntahtoisen Luojan rakkaudesta. Jumala pitää yllä elämää, luo uutta ja antaa jatkuvasti hyvää. Maailma on siten lähtökohtaisesti hyvä ja kätkee hyväntahtoisia voimia. Ihminen ei ole pelkkää solulimaa, vaan hänen olemassaolonsa heijastaa Jumalan unelmaa. Minä olen arvokas, vaikka muut pilkkaisivat. Minä olen Jumalan rakkauden kohde, silloinkin, kun kohtaan vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Minä en ole toivoton tapaus, vaan minulla on aina mahdollisuus aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä.

Vanha testamentti on pelkistetysti sanottuna vastausta Jumalan kahteen pelastavaan tekoon, maailman luomiseen ja exodukseen eli siihen, että Jumala vapauttaa pikkuruisen heprealaisen kansan Egyptin orjuudesta. Sapatti asetetaan luomistyön viikoittaiseksi muistamiseksi, jolloin ihmisellä on mahdollisuus levätä, virkistäytyä ja kiittää luomisesta. Vanhan liiton pääsiäisenä muistetaan ja juhlitaan Israelin kansan pelastumista Egyptin orjuudesta. Jumalan ja Israelin välinen liitto solmitaan näiden pelastavien tekojen jälkeen. Laki ja käskyt annetaan sen merkiksi. Juutalaiset ilmaisevat uskollisuutta tälle liitolle noudattamalla lakia oman elämän arjessa ja juhlassa.

Koko juutalainen usko ja elämä ovat kiitollista vastausta näihin pelastaviin tekoihin, ei siis ”lain orjuutta”, vaikka ulkopuoliset joskus niin sanovat ja vaikka uskollisuus laille voi joskus saada outoja tulkintoja. Erityisesti psalmeissa ilmaistaan kiitollisuutta Jumalalle luomistyön kauneudesta, johdatuksesta, liiton solmimisesta, lain antamisesta ja monenlaisesta arkipäivän huolenpidosta.

Uusi testamentti on puolestaan kertomusta siitä, kuinka Jumala laajentaa pelastusta lähettämällä Kristuksen vapauttamaan koko ihmiskunnan synnin, kuoleman ja kaiken pahan vallasta, ja kuinka hän lopulta herättää Kristuksen kuolleista. Kristillinen elämä on kiitollista vastausta sekä luomiseen (Vanha testamentti) että lunastukseen (Uusi testamentti).

Tällaiset vakaumukset heijastuvat konkreettisesti myös arkipäivään kristillisessä elämänmuodossa. Aamurukouksessa kiitetään uuden päivän lahjasta ja rukoillaan siunausta päivän töihin. Ruokarukouksessa kiitetään ruoasta ja siunataan ateria, joka nautitaan yhdessä ja ystävyydessä. Iltarukouksessa kiitetään menneestä päivästä ja pyydetään yöhön varjelusta ja lepoa. Sunnuntaina kokoonnutaan eukaristialle, sananmukaisesti kiitosaterialle, joka huipentuu ehtoollisen asetuskertomukseen ja palvovaa kiitollisuutta ilmaisevaan eukaristiseen rukoukseen. ”Herramme Jeesus Kristus, sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti (kreik. euharisteesas), mursi ja antoi.” Niin idän kirkon jumalallinen liturgia kuin lännen pyhä messu perustuvat liturgiselle järjestykselle, joka alkaa (Gloria) ja päättyy kiitokseen (Benedicamus).

Tällainen kristillisen päivä- ja viikkorytmin klassinen muoto elää erityisen vahvasti luostareissa. Reformaatio teki karhunpalveluksen masentaessaan luostarilaitoksen. Toisaalta esimerkiksi Martti Lutherin katekismusten ohjeet tavallisille työssäkäyville ihmisille perustuvat aivan samaan päivä- ja viikkorakenteeseen, vain rukoushetkien määrä on suppeampi. Jokaista päivää rytmittävät aamu-, ruoka- ja iltarukoukset. Jokainen viikko huipentuu seurakunnan yhteiseen kiitosaterian viettoon ylösnousemuksen päivänä. Tämä rakenne on yhä universaali ja elävä. Meillä se tulee näkyväksi vaikkapa kirkolliskokouksen päivärytmissä. Siihen kirkko kehottaa myös yksityisiä kristittyjä.

Jumalanpalveluksesta ihmiset lähetetään palvelemaan lähimmäisiä ja rakentamaan hyvää yhteiskuntaa: ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten.” Kristillisestä itseymmärryksestä katsoen lasten kasvattaminen, vanhuksista huolehtiminen, luonnon suojeleminen, työn tekeminen ja kaikki yhteiskunnallisen vastuun kantaminen ovat pohjimmiltaan kiitollista vastausta Jumalan pelastaviin tekoihin, sekä luomisen että lunastuksen armoon. Karl Barth vertaa kiitollisuutta kaikuun: ”Armo synnyttää kiitollisuuden kuten ääni synnyttää kaiun.” Kristillinen spiritualiteetti on kuin huippuunsa viritetty Genelecin äänentoistojärjestelmä, joka vahvistaa kiitollisuuden ääntä ja saa sen kuulumaan rikkaana kaikille.

Mitä tutkimus voi sanoa hengellisyyden ja kiitollisuuden yhteydestä? Emmonsin mukaan tutkimus vahvistaa hengellisyyden ja kiitollisuuden korrelaation. ”Ihmiset, jotka kertovat olevansa uskonnollisia tai hengellisiä, ovat todennäköisemmin kiitollisia kuin ne, jotka kertovat olevansa ei-kumpaakaan”, hän toteaa.

Amerikkalaisten kyselytutkimusten mukaan 54 % aikuisista ja 37 % teini-ikäisistä ilmaisee kiitollisuutta Jumalalle tai Luojalle ”koko ajan”. Kaksi kolmesta sanoo rukoilevansa ruokarukouksen ja kolme neljästä ilmaisee kiitollisuutta jumalanpalveluksessa tai yksityisessä rukouksessa. Tutkimusten mukaan ne, jotka osallistuvat säännöllisesti pyhiin toimituksiin tai harjoittavat uskontoa, kuten rukousta tai pyhien tekstien lukemista, ovat keskimääräistä useammin kiitollisia.

Yhdysvalloissa kiitollisuudelle on oma juhlapäiväkin, Thanksgiving Day, jota voidaan viettää erilaisiin uskontoperinteisiin liittyen, mutta myös täysin sekulaaristi. Niinpä muuan koululainen yritti ilmaista koevastauksessaan kiitospäivän merkityksen poliittisesti korrektilla tavalla: ”Tänne tuli pyhiinvaeltajia etsimään tiedät-kyllä-minkä vapautta. Kun he saapuivat, he osoittivat kiitollisuutta tiedät-kyllä-kenelle. Heidän ansioistaan amerikkalaiset voivat nyt ilman pelkoa ja vapaasti kokoontua viettämään sunnuntaisin jumalanpalvelusta tiedät-kyllä-missä.”

Vaikka kiitospäivää voivat viettää kaikki, juuri uskonnolliset ihmiset ovat innokkaimpia viettämään kiitospäivää perinteisin menoin. Vuonna 2004 tehdyn tutkimuksen mukaan yksi kahdeksasta ei viettänyt kiitospäivää. Ne, jotka eivät käy kirkossa tai jotka eivät ole uskonnollisesti sitoutuneita, ovat kaksinkertaisella todennäköisyydellä niitä, jotka sivuuttavat kiitospäivän. Nyt ei ole tarkoitus tutkia sitä, voiko uskonnoton ei-teisti johdonmukaisesti kokea ja ilmaista eksistenttistä kiitollisuutta esimerkiksi olemassaolostaan. Tässä olennaista on se johtopäätös, että uskonnollisuus tukee ja vahvistaa kiitollisuuden kulttuuria. Tämä herättää kysymyksen, miten hengellisyyden ja kiitollisuuden yhteyttä voisi soveltaa erilaisiin yhteiskunnallisesti merkittäviin kysymyksiin.

Ilmastoahdistus vai kiitollisuus luomakunnasta?

Minulta kysytään piispantarkastusten kouluvierailuilla usein, mitä ajattelen ympäristökriisistä. Mikä on kristillisen uskon vastaus nuorelle, joka kokee huolta, pelkoa tai suoranaista lamaannuttavaa ahdistusta seuratessaan ilmaston lämmittämisestä käytävää keskustelua?

Kysymys on enemmän kuin hyvä. Se on polttava. Sekä ympäristön että nuorten mielenterveyden takia.

Ilmastoahdistuksella tarkoitetaan huolen, pelon ja ahdistuksen kaltaisia vaikeita tuntemuksia, jotka liittyvät ympäristön tilasta, erityisesti ilmastokriisistä käytävään keskusteluun. Moni voi kokea yleistä huolta ympäristöstä niin, että hän samalla pyrkii lajittelemaan jätteensä ja muutenkin tekemään oman osansa vaikkapa hiilijalanjäljen pienentämiseksi. Toimintakyky ja elämän usko säilyvät.

Yhä useammalla oireet ovat kuitenkin edellistä vakavampia. Ihminen voi kärsiä uniongelmista, käyttäytyä ylivirittyneesti tai levottomasti tai päinvastoin kokea alakuloa ja masennusta. Pahimmillaan ihmiselle syntyy anoreksian kaltaisia pakko-oireita. Sairaanhoidossa kohdataan yhä enemmän toimintakykynsä menettäneitä ihmisiä. Osa kertoo luopuneensa perheen perustamisesta ja lasten hankkimisesta ilmastokriisin takia.

Ympäristöahdistus aiheuttaa erityisesti nuorille psyykkistä stressiä ja uhkaa heidän mielenterveyttään. Vuonna 2018 julkaistun nuorisobarometrin mukaan 70 % nuorista on melko tai erittäin paljon huolissaan ilmaston tilasta. Muutamaa vuotta aikaisemmin luku oli 40 %. Vuonna 2018 julkaistiin dramaattinen ja kohua herättänyt hallitusten välisen ilmastopaneelin IPCC:n raportti. Ilmastoahdistuksen johtava tutkija, kasvatustieteen professori Susan Clayton on kutsunut sitä vuoden 2019 suurimmaksi kulttuuri-ilmiöksi.

Nuoren kehittyvä psyyke on hauraampi ja hänen on vaikea sovittaa ympäristön tilaa koskevia uutisia oikeaan mittakaavaan. Raflaavasta uutisotsikosta tai arvostetun somevaikuttajan dramaattisesta päivityksestä voi tulla yöllinen hirviö. Tämä ei ole ihme, sillä aikuistenkaan ei ole helppo eritellä ja vertailla eri tutkijaryhmien tuloksia, varsinkin kun tutkijoiden välillä on koulukuntaeroja vaikkapa parhaista korjauskeinoista – koulukuntaerot eivät tee tutkimuksesta huonoa tai epäuskottavaa, vaan kuuluvat sisäänrakennettuina tieteelliseen työskentelyyn.

Ilmastoahdistuksen syyt ovat ymmärrettäviä. Arkijärjellä varustettu ihminen vaistoaa intuitiivisesti, että ympäristö, sekä lähiluonto että koko luomakunta, on hänen elämänsä koti. Se on kehto, johon hän syntyy ja rinta, joka häntä ruokkii. Siksi varsinkin maailmanlaajuista ympäristöä ja ilmastoa koskevat uhat tuntuvat pelottavilta. Ilmastoahdistusta kokeva kantaa huolta elämän jatkuvuudesta. Ketään ei pidä leimata sen takia tyhmäksi eikä pahaksi.

On kuitenkin monia syitä, miksi myös ilmastoahdistusta tulee voida arvioida kriittisesti. Sitä ei tule pitää jonkinlaisena pyhyyden ja oikeauskoisuuden merkkinä, joka nostaa ihmisen jalustalle, tekee hänestä immuunin ja kohottaa hänet kaiken arvioinnin yläpuolelle. Aikuisilla ja tiedotusvälineillä on erityisen suuri vastuu siinä, millaisen kuvan ne antavat ilmaston tilasta. Vähättely johtaa välinpitämättömyyteen, liioittelu lamaannuttaa.

Ensiksi voi kysyä, onko ilmastoahdistukselle riittäviä tiedollisia perusteita. Sehän ei perustu ihmisen arkipäivän kokemukselle tai matemaattiselle kaavalle, vaan se on reaktio julkiseen keskusteluun, jota kuulemme, luemme, tulkitsemme, valikoimme ja suodatamme päivittäin. Ilmastonlämpenemistä voidaan nykyisin pitää jo siinä määrin kovana tieteellisenä faktana, ettei meidän tarvitse ottaa vakavasti sellaisten kieltäjien eli denialistien näkemyksiä, jotka haluavat kokonaan kieltää ilmastonmuutoksen tosiasian – heitä on tosin tutkimusten mukaan erittäin vähän, vain muutaman prosentin verran, ja siihen nähden he saavat julkisuudessa liikaa huomiota. Mutta vaikka hyväksymme ilmastonmuutoksen tosiasiana, tästä ei seuraa, että meidän pitäisi omaksua tuomionpasuunaa puhaltava alarmismi, jossa apokalyptinen kauhuskenaario uhkaa lähimmän nurkan takana ja maailmaa pidetään tuhoon tuomittuna.

Esimerkiksi ilmastotieteilijä ja Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas on argumentoinut sen puolesta, että ilmastoahdistukselle ei ole tieteellisiä perusteluja. Tulevaisuus on myönteinen ja kehitystä voidaan korjata, kun ymmärretään ”skaalauksen” merkitys eli keskitytään mittakaavaltaan oikeisiin korjaustoimiin. Tässä yhteydessä sivuutamme tarkemman käsittelyn siitä, onko ilmastoahdistukselle riittäviä tiedollisia perusteluja. Tässä riittää sen toteaminen, että vaikka ilmastonmuutos on totta, parhaimman tutkimustiedon valossa ilmastoahdistuksen tiedolliset perusteet ovat kiistanalaisia.

Toiseksi voi kysyä, ovatko ilmastoahdistuksen vaikutukset hyviä ja hyödyllisiä yksilön kannalta ja ilmaston kannalta. Tämä kiinnostaa meitä nyt. Ratkaisevaahan on lopputulos, se, millaiseen konkreettiseen muutokseen voidaan päästä.

Ahdistus on lamaannuttava voima. Se heikentää ja pahimmillaan tuhoaa ihmisen aloitekyvyn. Mieli askartelee kielteisissä asioissa. Ihminen passivoituu ja uhkaa menettää otteen arkipäivän elämäänsä. Hän ikään kuin siirtyy katsomoon seuraamaan sivusta omaa elämäänsä ja maailman menoa. Elämältä katoaa tarkoitus ja mieli. Pahimmillaan ihminen joutuu toisten hoidettavaksi. Siksi voi kysyä, eikö ilmastoahdistus ole luonnon pelastamisen kannalta pikemminkin vahingollinen voima.

Jotkut ovat toki pyrkineet argumentoimaan, että ilmastoahdistus voi johtaa aktiiviseen luonnonsuojeluun, mutta on epäselvää, millaisen psykologisen mekanismin kautta sen kuvitellaan tapahtuvan. Joillakin ilmastoahdistus on johtanut sellaiseen aktivismiin, jossa keskitytään häiritsemään, vahingoittamaan ja vandalisoimaan ulkopuolisia ihmisiä tai toisten omaisuutta.

On kuitenkin vaikea nähdä, mikä yhteys esimerkiksi kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden taulujen sabotoimisella on luonnonsuojeluun. Monet pitävät tällaista ahdistuksesta nousevana häiriökäyttäytymisenä. Viattomien sivullisten vahingoittaminen herättää ärtymystä, tuntuu epäreilulta ja synnyttää vastareaktion. Asiasta, jonka pitäisi olla kaikkia yhdistävä, tulee ihmisiä jakava. Kun yhteinen poliittinen tahto murenee, eikä yhteisiä päätöksiä kyetä tekemään, silloin kärsii lopulta se, mikä piti pelastaa – luonto.

Kiitollisuus on aktivoiva voima. Se syntyy havainnosta, että minä saan jotakin hyvää lahjaksi ulkopuolelta. En oman erinomaisuuteni takia, vaan lahjan antajan hyvyydestä. Näin se aktivoi mieltä ja synnyttää spontaanisti halun vastata tuohon hyvyyteen vastavuoroisuuden periaatteen mukaisesti. Kiitollisuus on myönteinen voima ja vetoaa myönteisiin tunteisiimme. Siksi se on myös yhdistävä voima, jonka ympärille on helpompi kokoontua. Kiitollisuuteen kuuluvat myötätunto ja toivo. Se, joka toivoo, odottaa tulevaisuudelta hyvää. Tämä puolestaan synnyttää hyvän kierteen, jossa hyvät asiat saavat voimaa toisistaan ja voivat todennäköisemmin toteutua.

Oma kysymyksensä on vielä se, mikä merkitys ympäristökysymyksissä on uskolla Jumalaan. Ajattelemmeko, että ihmiset kamppailevat yksin ja toisiaan vastaan kosmisessa yksinäisyydessä? Vai luotammeko siihen, että Jumala on luonut maailman rakkaudesta, kannattelee sen elämää, pitää siitä jatkuvasti huolta, kutsuu ihmistä hoitamaan sitä kanssaan ja tekee sen täydelliseksi aikojen lopussa?

Ihmisen paikka luomakunnassa – jumalanpalveluksen kosmisesta ulottuvuudesta

Ympäristökriisi on epäilemättä seurausta ihmisen vääristyneestä suhteesta itseensä ja maailmaan. Eikä ole epäilystä siitäkään, että taustalla on hengellinen kriisi, ihmisen vääristynyt suhde Jumalaan. Nykyinen länsimainen kulttuuri perustuu antikin oppineen Protagoraan ajatukseen: ”Ihminen on kaiken mitta.” Jos Jumala kielletään, tämä on epäilemättä varsin luonteva (vaikkakaan ei ehkä ainoa mahdollinen) vaihtoehto.

Jumalanpalveluksen teologiassa tunnetaan ajatus kosmisesta liturgiasta. Vanhoissa liturgisissa rukouksissa ja kiitoslauluissa heijastuu ajatus siitä, että loppujen lopuksi koko luomakunta heijastaa Jumalan hyvyyttä ja kiittää häntä. Aurinko ja tähdet, taivas ja maa, kasvit ja eläimet kiittävät ja kumartavat Luojaansa ja odottavat häneltä hyvää. Törmäsin tähän ajatukseen ensimmäisen kerran lukiessani Paavi Benedictus XVI:n jumalanpalveluksen teologiaa käsittelevää kirjaa The Feast of Faith. Ajatus tuntui aluksi turhan korkealentoiselta, mutta tarkemmin ajatellen ajatus kosmisesta liturgiasta toistuu melko usein.

Esimerkiksi Psalmissa 148 planeettoja, kasveja ja eläimiä puhutellaan persoonina. Kaiken mitta ei ole ihminen. Maailman napa ei ole ihmisen oma napa. Luomakuntaa ei ole alistettu ihmisen tarpeita varten, eikä sen osia puhutella persoonattomina objekteina, jotka on alistettu ihmisen riistettäväksi. Hyöty ja mammona ei ole se, mitä kiitetään ja kunnioitetaan. Rikkaudet ja rahan mahti ei ole se, mitä kumarretaan ja palvotaan.

Tässä psalmissa maailmankaikkeuden keskus ei ole ihminen, vaan maailman Luoja. Tässä psalmissa ihminen on mittaamattoman arvokas, mutta vain osana suurempaa kokonaisuutta eli koko luomakuntaa. Ensin käydään läpi ylhäältä alas enkelit, avaruuden kappaleet, sääilmiöt, eläimet ja kasvit. Ihmiseen päästään vasta aivan lopussa. Kaikkia puhutellaan ystävinä. Kaikkia kehotetaan kiittämään Jumalaa.

Ylistäkää Herraa, te jotka olette taivaassa,

ylistäkää häntä korkeuksissa! Ylistäkää häntä, te hänen enkelinsä, ylistäkää häntä,

kaikki taivaan joukot!

Ylistäkää häntä, aurinko ja kuu, ylistäkää, kirkkaat tähdet!

Ylistäkää häntä, korkeimmat taivaat ja taivaankantta kattavat vedet!

Ylistäkööt nämä kaikki Herran nimeä, sillä hän on ne

käskyllään luonut.

Hän pani ne paikoilleen ainiaaksi, hän sääti niille järkkymättömät lait.

Ylistäkää Herraa, te jotka olette maan päällä, ylistäkää, syvyydet ja

meren pedot!

Ylistäkää, tuli ja rakeet, lumi ja usva, ylistä, myrskytuuli,

hänen käskyläisensä!

Ylistäkää, vuoret ja kukkulat, hedelmäpuut ja setrit,

villipedot ja karja, maan matelijat ja taivaan linnut!

Ylistäkää Herraa, kuninkaat ja kansat, ruhtinaat ja kaikki maan

mahtimiehet, nuorukaiset ja neidot, vanhat ja nuoret!

Ylistäkööt nämä kaikki Herran nimeä, sillä hänen nimensä yksin

on ylhäinen, hänen mahtinsa ulottuu yli taivaan ja maan.

Herra on antanut kansalleen uuden voiman. Häntä ylistävät kaikki

hänen palvelijansa,

Israelin kansa, joka saa olla lähellä häntä. Halleluja!

Psalmilla on pitkä vaikutushistoria, joka ulottuu meidän aikaamme saakka. Vanhan testamentin ulkopuolelle jääneessä, mutta ikivanhassa (noin 100 eKr.) apokryfisessä Danielin kirjan lisäosassa oleva niin sanottu kolmen miehen kiitoslaulu toistaa samaa teemaa.

Vieras kuningas Nebukadnessar houkuttelee kolmea pakkosiirtolaisuuteen vietyä juutalaista miestä palvelemaan vääriä jumalia ja sulkee heidät tuliseen pätsiin. Miehet kuitenkin pelastuvat ja puhkeavat kiitosvirteen, jonka rakenne muistuttaa Psalmia 148. Kaikkia Herran luomia kehotetaan kiitokseen. Aluksi ollaan ylhäällä: ”Kiittäkää Herraa, taivaat, kiittäkää ja ylistäkää häntä ikuisesti.” Tämän jälkeen luetellaan enkelit ja kaikki taivaan joukot, aurinko ja kuu, sade ja tuulet, tuli ja hehku, pakkanen ja helle, kaste ja pyry, yö ja päivä, valo ja pimeys, jää ja pakkanen, salama ja pilvet.

Kolmen miehen kiitosvirteen viittaa myös Uuno Kailas (1901–1933) Riemulaulu-runossaan: ”Ja katso, eräänä päivänä, kun minun tuli niin vaikea olla, minä avasin vanha Raamatun. Minun oli niin vaikea olla.” Runo jatkuu:

”Tulen halki he kävivät, voittajat,

ei kajonnut liekki heihin.

He riemulaulua lauloivat,

eikä liekki kajonnut heihin.”

Kiitollisuus siis helpottaa Kailaa tilanteessa, jossa hänen ”tuli vaikea olla”.

Tunnetusti Franciscus Assisilainen jatkaa samaa ajatusta niin sanotussa Luotujen ylistyksessä eli Aurinkolaulussa. Alkuperäinen teksti on syntynyt sanelusta tilanteessa, jossa Franciscus oli jo sokea. Hänen silmiään oli yritetty hoitaa kivuliaalla kauterisaatiolla eli polttamalla kuumalla raudalla ihoa silmien ympäriltä. Hän kärsi malarian ja ehkä myös Egyptistä saamansa spitaalin pitkille edenneistä oireista. Sokeus, kipu ja lähestyvä kuolema eivät estäneet Franciscusta kuvittelemasta luomakunnan kauneutta ja pyytämästä aurinkoa, kuuta, tähtiä, kasveja ja eläimiä kiittämään hänen kanssaan Jumalaa. Pyhimys ilmeisesti myös sävelsi rukouksen.

Lopussa olevan osan ”Ylistäköön sinua, Herrani, sisaremme ruumiillinen kuolema” Franciscus saneli myöhemmin, kun koki kuoleman lähestyvän. Seuraava suomennos on Seppo A. Teinosen.

Korkein, kaikkivaltias, laupias Herra

sinun on ylistys ja kirkkaus ja kunnia ja kaikki siunaus.

Sinulle yksin, Korkein, se kuuluu,

kukaan ei kelpaa nimeäsi lausumaan.

Ole ylistetty, Herrani, kaikkien luotujesi kanssa,

varsinkin herramme veli auringon;

hän on päivä, jolla meidät valaiset.

Ja hän on kaunis ja säihkyvä suuressa loistossaan.

Sinun kuvaasi hän kantaa, oi Korkein.

Ylistäkööt Sinua, Herrani, sisar kuu ja tähdet,

taivaalle luomasi kirkkaat ja kalliit ja kauniit.

Ylistäkööt sinua, Herrani, veli tuuli

ja ilma ja pilvi ja sees ja säät kaikki,

joilla luotujasi pidät yllä.

Ylistäkööt sinua Herrani, sisar vesi,

hyvin hyödyllinen ja nöyrä ja kallis ja kaino.

Ylistäköön sinua, Herrani, veli tuli,

jolla yötä valaiset; hän on ihana ja iloinen ja väkevä ja voimallinen.

Ylistäköön sinua, Herrani, sisar äitimme maa,

joka meitä ravitsee ja hallitsee

ja kantaa kaiket hedelmät ja kirjavat kukat ja yrtit.

Ylistäkööt sinua, Herrani, ne jotka antavat anteeksi rakkaudesta sinuun

ja kestävät kipua ja koettelemusta.

Autuaat ne, jotka kestävät rauhassa

sillä sinulta, Korkein, he saavat kruununsa.

Ylistäköön sinua, Herrani, sisaremme ruumiillinen kuolema,

jota yksikään elävä ei voi välttää.

Voi niitä, jotka kuolevat kuolemansynnissä.

Autuaat ne, jotka kuolema kohtaa pyhään tahtoosi taipuneina,

sillä toinen kuolema ei heitä vahingoita.

Ylistäkää ja siunatkaa Herraani ja kiittäkää

ja palvelkaa häntä suuressa nöyryydessä.

Kosmisen liturgian lanka ulottuu aina kirkkomme virsikirjaan asti. Viimeiseen virsikirjaan otettiin ruotsalaisen runoilijan Lina Sandellin (1832–1903) virsiruno, saksalaisen Felix Mendelssohnin sävellykseen istutettuna. Pedot ovat muuttuneet valasparviksi ja enkeleille annettu kehotus puuttuu, ilmeisesti siksi, ettei taivaan joukkojen ohjailemista pidetty ihmisen toimivaltaan kuuluvana. Mutta muutoin virsi 461 seuraa Psalmin 148 ja Franciscus Assisilaisen luontomystiikkaa.

1. Kiitä Herraa, yö ja päivä,

pimeys ja valokin! Aurinko ja kuu, myös kiitä,

hän on tehnyt teidätkin.

Taivaan tähdet, hiljaisella

matkallanne kiittäkää.

Lähde, virta, meren laine,

ylistykseen yhtykää.

2. Maailman te vuoret, laaksot,

Herraa kunnioittakaa! Aamun kirkkaat kastehelmet,

Luojaa saatte heijastaa.

Kiitä Herraa, pienin kukka

laakson laajan liepeellä.

Metsän puut, te huminoikaa

Herran suurta nimeä.

3. Kiitä Herraa, sadepilvi,

salama ja ukkonen!

Kiittäkää, te kidetähdet

tuiman talvipakkasen.

Kiitä, lumi, raekuuro,

kiitä, myrsky mahtava,

kiitä, leuto lännen tuuli,

illan rusko hehkuva.

4. Kiittäkää, te Luojan linnut,

erämaiden eläimet,

retkillänne, loukoissanne,

kesyt, villit, nälkäiset!

Merten, virtain kalaparvet,

valasparvet, laulakaa,

kaikki luodut laadullanne

Herraa kunnioittakaa

5. Kiittäkää jo Korkeintanne,

kansat, kansain ruhtinaat,

lapsukaiset, vanhat, nuoret,

pienet, heikot, voimakkaat!

Halleluja, kiitoksenne

nouskoon maasta taivaaseen,

yhtyköön se enkeleitten

taivaalliseen kiitokseen.

6. Sieluni, nyt kiitä Herraa,

lunastajaa, luojaasi!

Lapsekseen hän sinut osti,

orjuudesta vapaaksi. Hän on aina auttajasi,

armossaan vie autuuteen.

Kiitä riemuiten siis Herraa

nyt ja aikaan iäiseen!

Ajatus kosmisesta liturgiasta ei ole vain lännen kirkon omaisuutta, vaan tunnetaan myös ortodoksisessa perinteessä. Erityisen kaunis on metropoliitta Trifon Turkestanovin (1861–1934) kirjoittama Kiitosakatistos, seisoen (a-katistos, ei-istuen) laulettava kiitosrukouspalvelus luomakunnalle.

Trifon kirjoitti sen vuonna 1929, jolloin uskonvainojen ja vankileirien synkkä pilvi alkoi uhkaavasti varjostaa Neuvostoliitossa asuvien elämää. Halusiko Trifon kääntää oman tai uskovien katseen peloista ja vastoinkäymisistä siihen, mitä hyvää on yhä jäljellä ja mistä kaikesta voi vieläkin kiittää? Joka tapauksessa jälleen juuri raskaiden koettelemusten keskellä syntyi kiitosrukous, jota pidän yhtenä kristillisen liturgian puhuttelevimpana tekstinä. Sen parhaan suomennoksen on tehnyt Nunna Ksenia.

Synnyin maailmaan heikkona ja avuttomana lapsena, mutta sinun enkelisi levitti säteilevät siipensä suojelemaan kehoani. Sinun rakkautesi on valaissut kaikkia teitäni ja johdattanut minua ihmeellisesti iankaikkisuuden valoa kohti. Ensimmäisistä hetkistäni tähän päivään asti olet vuodattanut minulle kaitselmuksesi runsaita lahjoja. Kiitän sinua ja laulan kaikkien niiden kanssa, jotka sinut tuntevat:

Kunnia sinulle, kun kutsuit minut elämään,

Kunnia sinulle, kun näytit minulle maailmankaikkeuden kauneuden,

Kunnia sinulle, kun avasit viisauden kirjaksi eteeni taivaan ja maan,

Kunnia sinulle ikuisuuden läsnäolosta ajallisen maailman keskellä,

Kunnia sinulle kätketyistä ja näkyvistä lahjoistasi,

Kunnia sinulle elämäni jokaisesta askeleesta,

Kunnia sinulle kaikista surun huokauksistani,

Kunnia sinulle jokaisesta ilon hetkestä:

Kunnia olkoon sinulle, Jumala, iankaikkisesti.

Kiitosakatistoksen eri osissa voi aistia luomakunnan hyvyyttä. Rukouksessa kiitetään Jumalaa, ”kun nostat maan povesta värien, makujen ja tuoksujen runsauden”, kielojen ja ruusujen tuoksusta, jokaisen hedelmän ja marjan mausta, lempeästä tuulenvireestä, nousevan auringon säteestä, aamukasteen kimalluksesta ja onnelliseen heräämiseen kuuluvasta hymystä, luonnon lämmöstä ja hellyydestä.

Kiitoksen aiheita ovat myös vuorokauden ajat. Jumalaa kiitetään illan hiljaisesta hetkestä, ”kun peität maailman syvällä rauhalla”, laskevan auringon viimeisestä säteestä, rauhallisen unen suomasta levosta, Jumalan läsnäolosta ja hellyydestä yön pimeydessä, heltyneen sielun hartaista rukouksista ja siitä lupauksesta, että ”saamme herätä ikuisen illattoman päivän iloon”.

Kiitoksen aiheita ovat myös toiset ihmiset, eläimet ja aistit. Jumalaa kiitetään jatkuvasta huolenpidosta, omaisten rakkaudesta, ystävien uskollisuudesta, meitä palvelevien eläimien sävyisyydestä, oman elämän valoisista hetkistä, sydämen kirkkaista onnen tunteista ja elämisen, liikkumisen ja näkemisen ilosta. Kiitoksen saavat myös tiede, taide ja kulttuurin saavutukset eli se ”kuinka suuri olet ihmisessä”:

Pyhä Henki innoittaa taitelijoiden, runoilijoiden ja tiedemiesten ajatukset. Tietoisuuden ylittävällä tavalla he käsittävät sinun lakisi ja paljastavat meille luovan viisautesi syvyyden. Heidän työnsä kertoo tahtomattaankin sinusta: kuinka suuri sinä oletkaan luoduissasi, kuinka suuri olet ihmisessä!

Kunnia sinulle, sillä maailmankaikkeuden lait todistavat meille voimastasi,

Kunnia sinulle, koko luonto on täynnä sinun lakejasi,

Kunnia sinulle kaikesta, mitä hyvyydessäsi olet meille ilmoittanut,

Kunnia sinulle siitä, mitä viisaudessasi olet meiltä salannut,

Kunnia sinulle ihmismielen nerokkuudesta,

Kunnia sinulle työn voimistavasta vaikutuksesta,

Kunnia sinulle innoituksen tulisista kielistä,

Kunnia sinulle luomistyön tuottamasta ilosta:

Kunnia olkoon sinulle, Jumala, iankaikkisesti!

Jumalan luomistyön lisäksi rukouksessa kiitetään myös lunastuksen salaisuudesta, armosta, kirkosta, sakramentista ja ikuisen elämän lupauksesta. Ajatus kosmisesta liturgiasta tulee esille 12. iikossissa:

Mitä on minun ylistykseni Sinun edessäsi? En ole kuullut kerubien laulua. Se on suotu yleville sieluille. Mutta tiedän, miten luonto ylistää sinua.

Olen talvella kuutamon hiljaisuudessa katsellut, miten koko maa valkoiseen viittaan kietoutuneena rukoilee sinua lumitimanttien loisteessa. Olen nähnyt nousevan auringon iloitsevan sinusta ja kuullut lintukuorojen kaiuttavan kunniaasi. Olen kuullut metsän salaisesti humisevan sinusta, tuulten laulavan ja vesien solisevan. Olen nähnyt, miten taivaankappaleet säännöllisellä kierrollaan julistavat sinusta äärettömässä avaruudessa.

Mitä on minun ylistykseni! Luonto on kuuliainen sinulle, minä taas en. Mutta niin kauan kuin elän, näen rakkautesi ja haluan kiittää, rukoilla ja ylistää.

* * *

Oi, kaikkein pyhin Kolminaisuus, Elämänantaja, ota vastaan kiitoksemme kaikista laupeuden teoistasi ja tee meidät kelvollisiksi saamaan hyvyyksiäsi, että käytettyämme antamasi lahjasi hyvin, saisimme astua Herramme ikuiseen iloon laulaen voittoveisua: Halleluja, halleluja, halleluja!

Kiitollisuus ei ole helppoa. Sen edessä on monia verhoja, osa ulkopuolellemme, osa taas sisällämme. Maailma ulkopuolellamme on täynnä sotia ja kärsimystä. Se on totta, eikä poistu selittelyllä. Sisäinen mielemme keskittyy helposti siihen, mitä meiltä puuttuu tai mikä on vialla. Se kuiskii korvaan kuin ärsyttävän taitava manipulaattori. ”Katso nyt, tästäkin jäit paitsi, huomaatko nyt, tuokin on pielessä!”

Mitä enemmän keskitymme maailman pahuuteen tai omiin vastoinkäymisiimme, sitä enemmän altistumme masennuksen ja katkeruuden tapaisille mielenterveyden häiriöille.

Jouluevankeliumissa enkelit ja paimenet toimivat ”kiittäen”. Molemmissa kohdissa samat kieliopilliset muodot, preesensin partisiipit, korostavat jatkuvaa toimintaa. Enkelit ja paimenet eivät vain hetkellisesti kiitä. He elävät kiittämisen jatkuvassa tilassa.

Elämä jatkuvassa kiittämisen tilassa vaikuttaa myönteisesti hyvinvointimme. Se korjaa luontaista taipumustamme tyytymättömyyteen. Se ohjaa meitä siihen hyvään, mitä meillä jo on ja mitä olemme saaneet lahjaksi.

Kiitollisuus vahvistaa ihmisten keskinäistä kiintymystä. Se purkaa arkipäivän stressiä ja vahvistaa immuunijärjestelmää. Kiittämisen tilassa elävät tuntevat keskimääräistä enemmän myötätuntoa muita kohtaan. He myös toipuvat nopeammin vastoinkäymistä. Ja suhtautuvat toiveikkaammin tulevaisuuteen. Tämä ole imelää onnellisuuslogiaa, vaan perustuu tutkimukseen.

Enkelten ja paimenten kiitoksella on kohde, kaikkivaltias Jumala. Heidän kiitoksellaan on syy: Jumala syntyy ihmiseksi Kristuksessa. Se merkitsee, että hän katsoo meihin myötätuntoisesti. Hän etsii meitä, samaistuu meihin ja toteuttaa itse pelastuksen.

Tämä ihme, Jumalan ihmiseksi syntymisen ihme, saa aikaan joulun ilon ja kiitoksen. Sitä ei pidä latistaa pelkäksi vertauskuvaksi. Mitä syytä jäisi kiitokseen, jos kyse olisi vain hurskaasta, mutta epätodesta metaforasta? Mistä kiittää, jos Jumala jäisi kokonaan tuntemattomaksi?

Jouluna syntyy Marian poika ja Jumalan Poika, äidin apua tarvitseva ja ihmiskunnan Pelastaja, kaikista heikoin ja Kaikkivaltias, tosi ihminen ja tosi Jumala. Hän syntyy meille, siis sinulle ja minulle.

Tämä on joulun ihme. Tämä on kiitoksen aihe. Kristus syntyy, kiittäkää!

Jari Jolkkonen

”Ilomantsin kirkkoherran valinnassa on ollut pitkään vaikeuksia, jotka ovat ainakin osittain
liittyneet luottamushenkilöiden keskinäisiin suhteisiin. Tuomiokapituli päätti hakea uutta
ratkaisua suorasta kansanvaalista. Valinta siirretään kaikille seurakuntalaisille”, piispa Jari
Jolkkonen sanoo.

Viime aikoina on keskusteltu useissa hiippakunnissa siitä, tulisiko kirkkoherran vaali toimittaa
välittömänä vai välillisenä vaalina. Esimerkiksi Rovaniemellä, Pedersöressä, Helsingin
tuomiokirkkoseurakunnassa ja Hangon ruotsinkielisessä seurakunnassa tuomiokapituli on
päättänyt suorasta vaalista, vaikka luottamushenkilöt ovat halunneet pitää valinnan itsellään.

Välittömässä vaalissa seurakuntalaiset valitsevat kirkkoherran suoralla kansanvaalilla kolmesta
ehdokkaasta, jotka tuomiokapituli on arvioinut ansioidensa ja kokemuksensa puolesta
sopivimmiksi. Välillisessä vaalissa vallinnan suorittavat joko seurakuntaneuvoston jäsenet tai
kirkkovaltuusto. Seurakuntaneuvostossa voi olla enintään 16 jäsentä.
Piispa Jari Jolkkosen mukaan molempiin vaalitapoihin liittyy omat etunsa ja omat
haavoittuvuutensa.

”Välilliseen vaalitapaan näyttää liittyvän vallan väärinkäytön riski. Jos yksi kirkkopoliittinen
ryhmittymä saavuttaa yksinkertaisen enemmistön, se voi keskenään sopia uudesta kirkkoherrasta
välittämättä muista. Usein vain kahdeksan jäsentä riittää. Se on ongelma demokratian kannalta.”

”Välitön vaali edustaa suoraa demokratiaa: jokainen seurakuntalainen saa äänestää. Kirkkolaissa
välitön vaali on ensisijainen. Uusi kirkkolaki korostaa entisestään sitä, että seurakuntalaisille pitää
tarjota aito mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa. Kaikki tämä puhuu suoran kansanvaalin
suosimisen puolesta”, piispa Jolkkonen sanoo.

Suomessa evankelis-luterilainen kirkko käyttää jumalanpalveluksessa ja kirkollisissa toimituksissa pääasiassa apostolista uskontunnustusta. Se on muotoutunut 200-luvun Roomassa kastetunnustukseksi. Sen sisältö vastaa Nikean tunnustusta, mutta historiallisista syistä sen käyttö rajoittuu lähinnä lännen kristikuntaan. Nikeaa käytetään suurina juhlapyhinä sekä diakonin, papin ja piispan virkaan vihkimissä.

Miten se syntyi?

Vuonna 325 noin 318 piispaa (tarkkaa lukua ei tiedetä) eri puolilta Rooman valtakuntaa kokoontui Nikeaan, nykyisen Turkin alueella, sopimaan kaikkia kristittyjä yhdistävän uskon tiivistelmästä. Samalla oli tarkoitus vetää rajaa siihen, kuka Jeesus Kristus on ja kuka hän ei ole. Samalla piti linjata, miten Isän ja Pojan välinen suhde tulisi ymmärtää. Tarkemmin sanottuna kysymyksiä oli monia ja ne olivat perustavia.

Mikä oli Kristus-uskon suhde juutalaisuuteen? Kristinusko omaksui juutalaisuuden pohjalta ehdottoman monoteismin – on vain yksi Jumala – mutta toisaalta kristittyjen pyhät kirjotukset ja liturgiset rukoukset puhuivat jatkuvasti Ylösnousseesta Jeesuksesta jumalallisena persoonana. Ovatko nämä käsityksen yhteensopivia vai ristiriidassa? Juutalaisuuden pohjalta eräät opettaja päätyivät siihen, että Jeesus oli vaikuttavilla kyvyillä varustettu persoona, mutta sellaisinakin vain ihminen.

Entä mikä oli Kristus-uskon suhde kreikkalaiseen eli hellenistiseen ajatteluun, erityisesti niin sanotun keskiplatonismin muotoihin. Monet hellenistit uskoivat yhteen jumaluuteen, vaikka olivatkin ei-juutalaisia. Näin perustavanlaatuisiin kysymyksiin oli pakko vastata. Tie Nikeaan oli vaikea, mutta sitä ei olisi voitu välttää.

Miksi piispat kokoontuivat Nikeaan juuri vuonna 325?

Aikaisempina vuosisatoina kristinusko oli elänyt vainottuna vähemmistönä. Oli liian vaarallista kokoontua. Monet Nikean piispoista kantoivat kidutuksen jälkiä kehossaan. Vainot olivat loppuneet vasta vuosikymmen aikaisemmin, kun keisari Konstantinus Suuri oli kokenut Kristus-näyn ja tehnyt Milanon ediktissä 313 kristinuskosta sallitun. Lännen hallitsijana aiemmin toimineena hänestä tuli 324 myös idän ja siten koko valtakunnan keisari. Hän kutsui nyt koolle kaikki Rooman valtakunnan piispat. Ainakin pari piispaa tuli valtakunnan ulkopuolelta Persiasta ja Skytiasta Mustanmeren pohjoispuolelta – kyse ei siis ollut vain Rooman imperiumin poliittisesta projektista. Rooman valtakunnan latinankielisistä länsiosista tuli vain viisi piispaa, suurin osa tuli kreikankielisestä itäosasta nykyisen Palestiinan, Syyrian ja Turkin alueelta, he lukivat Uutta testamenttia äidinkielellään ja tunsivat läpikotaisin sekä Raamatun että oman aikansa aatevirtaukset. Paavi ei osallistunut huonon terveyden vuoksi, mutta lähetti avustajansa, ja lopulta myös liittyi päätöksiin allekirjoituksellaan.

Nikean isät eivät aloittaneet tyhjästä. Heillä oli käytössään muun muassa Jerusalemissa ja Kesareassa käytetyt uskontunnustukset sekä Roomassa käytetty kastetunnustus, jonka sanamuoto vastaa pitkälle meidän tuntemaamme Apostolisena uskontunnustusta.

Nikea ei syntynyt helposti. Sen taustalla oli pitkä ja traaginen kamppailu. Vaikka kamppailu jatkui vielä ainakin vuoden 415 Khalkedonin kirkolliskokoukseen saakka, Nikea toi siihen perusratkaisun. Tämä perusratkaisu on osoittautunut hämmästyttävän kestäväksi. On käsittämätöntä, että kirkot, joihin kuuluu yli kaksi miljardia kristittyä eri puolilla maailmaa, liittyvät siihen yhä. On hämmästyttävää, että kristityt eri puolilla maailmaa kokevat sen omakseen ja tunnistavat siinä uskonsa.

Mitä Nikean uskontunnustus sanoo ja opettaa?

Ensiksi tunnustetaan usko ”kaikkivaltiaaseen” (kreik. pantokrator) Jumalaan. Jumala on yksi ja hän on maan ja taivaan, kaiken näkyvän ja näkymättömän luoja. Tämä sulkee pois esimerkiksi Markionin käsityksen. Hän edusti käsitystä, että Jeesuksen Isä on eri kuin Vanhan testamentin Jumala. Jälkimmäinen oli alhainen lurjus. Markionin ajattelu oli yhteydessä antisemitismiin. Kristinuskosta olisi tullut aivan erilainen, jos se olisi omaksunut käsityksen, että Vanhan testamentin Jumala on eri kuin Jeesuksen Isä.

Edelleen Nikean ensimmäinen lause sulkee pois muutkin gnostilaiset käsitykset, joiden mukaan alempiarvoinen jumaluus on luonut näkyvän todellisuuden, kun taas todellinen Jumala oli luonut vain näkymättömän todellisuuden. Tällaisen uskomuksen taustalla oli käsitys, että aineellinen maailma, materia, ja siis myös ihmisen kehollisuus on jotakin alempiarvoista, saastunutta ja pahaa. Tällöin pelastus on sitä, että näkymätön sielu vapautuu lumppuvaatteestaan. Nikean mukaan kristityt uskovat Jumalaan, joka on sekä näkyvän että näkymättömän Luoja, koko universumin Herra.

Toinen, Pojasta eli Jeesuksesta puhuva uskonkohta on pisin. Juuri Jeesuksen persoonasta tuolloin kiisteltiin. Libyalaissyntyinen pappi Areios (256–336) korosti Jumalan absoluuttista tuonpuoleisuutta ja ykseyttä: Jumala on olemukseltaan tuonpuoleinen ja jakamaton. Jos hän antaisi olemuksensa jollekin toiselle, hän olisi jakaantuva ja muutoksen alainen. Vaikka Areios oli kristitty ja tunsi kristittyjen pyhät kirjoitukset, tässä hän sovelsi nimenomaan kreikkalaista keskiplatonismia. Tästä hän päätyi ajatukseen, että Jeesus ei voi olla osa Jumalan olemusta. ”Hän on jumala vain nimeltään.” Tästä seurasi, että Jeesus oli luotu, ehkä korkeampi kuin ihminen, mutta kuitenkin alempi kuin Jumala. ”Oli aika, jolloin häntä ei ollut.”

Tästä syntyi 300-luvun alussa vaikea kiista kirkon sisällä. Arvostelijoiden mukaan Areioksen käsitys Jeesuksesta oli ristiriidassa kristittyjen pyhien kirjoitusten kanssa. Se näytti myös vetävän maton kristillisen pelastuskäsityksen alta, sillä jos Jeesus on luotu, hän on jollakin tavoin osallinen myös langenneisuudesta tai ainakin katoavaisuudesta. Tällainen hahmo ei voi lunastaa ihmiskuntaa. Areioksen arvostelijoihin kuulunut Aleksandrian piispa Aleksanteri kutsui koolle ensin pappinsa ja sitten Egyptin ja Libyan piispat. Sadasta piispasta 80 äänesti Areioksen opin torjumisen puolesta, ja tämä pakeni Kesareaan. Kuitenkin hänellä oli myös kannattajia.

Nikean uskontunnus on selvästi anti-areiolainen. Tunnustuksen mukaan Jeesus on ”tosi Jumala, tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, samaa olemusta kuin Isä”.

Jos Areios kielsi Jeesuksen tosi jumaluuden, toisaalta jotkut kielsivät Jeesuksen tosi ihmisyyden. He pitivät Jeesusta vain valepukuisena ihmisenä, jolla on jonkinlainen eetteriruumis. Tällaisen käsityksen taustalla oli myös kreikkalainen antropologia, jossa ruumiillisuutta pidetiin niin pahana ja saastaisena, ettei Jumalan majesteetin kunnialle sopinut ”tulla lihaan” eli syntyä ihmiseksi. Myös tämä käsitys asetti vaakalaudalle inkarnaation ja kristillisen pelastuskäsityksen. Jos Jumala ei ole syntynyt ihmiseksi, siitä näytti seuraavan, että silloin ihmissukua ei myöskään ole lunastettu.

Tämä käsitys torjutaan Nikean uskontunnustuksessa, kun sen mukaan Jeesus ”meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista ja tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi”. Jeesuksesta sanotaan, että hän todellisesti, siis meidän ihmisten tavoin, kärsi, kuoli ja haudattiin. Myös lopussa oleva viittaus ”odotamme kuolleiden ylösnousemusta” tai apostolisen uskontunnustuksen vielä konkreettisempi ”uskon ruumiin ylösnousemisen” edellyttää käsityksen, että Jeesus on tosi ihminen ja että hän on tullut pelastamaan koko ihmisen, siis sielun, ruumiin ja hengen.

Nikean uskontunnustuksen Kolminaisuutta koskeva kohta päättyi ilmaukseen ”Ja Pyhään Henkeen”. Tuolloin ei ollut tarvetta kuvata tarkemmin kirkon uskoa Pyhään Henkeen, vaikka jo tunnettiin Pyhän Hengen jumaluuden kieltävä käsitys. Noin 50 vuotta myöhemmin tämä kohta sai jatkoa Konstantinopolin kirkolliskokouksessa, jossa muotoiltiin, että ”me uskomme Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään, joka lähtee Isästä ja jota Isän ja Pojan kanssa palvotaan ja joka on puhunut profeettojen kautta.” Viimeksi mainittu viittaa siihen, että kristityt omaksuivat myös Heprealaisen Raamatun pyhäksi kirjakokoelmakseen. Pyhä Henki on puhunut jo ennen Jeesusta ja apostoleja Vanhan testamentin profeettojen kautta.

Lopuksi Nikea puhuu Pyhän Hengen hedelmistä eli kirkosta, kasteesta ja iankaikkisesta pelastuksesta. Kirkko on yksi eli jakamaton, pyhä eli Jumalan kirkko, katolinen eli yleismaailmallinen ja kaikkialle levinnyt (eikä nationalistinen projekti) ja apostolinen eli apostolien opin ja julistuksen varaan rakentuva.

Kaste on vain ”yksi”, sitä ei toisteta. Ja kaste toimitetaan ”syntien anteeksiantamiseksi” – Pietarin helluntaisaarnasta tuleva ilmaus.

Nikea päättyy toivon näköaloihin. Kristittyinä odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää. Kuolema ei ole piste, vaan kaksoispiste. Sen jälkeen seuraa uusi elämä Jumalan luona taivaassa. Pelastus ei koske vain sielua, vaan koko ihmistä ja itse asiassa koko luomakuntaa.

Mitä tarkoituksia Nikean uskontunnustus palvelee?

Nikean tunnustus on ennen kaikkea kiitoshymni. Se on tunnustuksen muotoon puettu kiitoslaulu, jossa kiitetään kolmiyhteistä Jumalaa kaikista hänen lahjoistaan. Juuri siksi se lausutaan tai lauletaan yhteisessä jumalanpalveluksessa. Nikea kertoo siitä, että kolmiyhteinen Jumala on itsensä lahjoittava rakkaus. Luther kiteyttää tämän osuvasti Isossa Katekismuksessaan: ”Isä antaa meille koko luomakunnan, Kristus koko työnsä ja Pyhä Henki kaikki lahjansa.” Tässä mielessä Nikean uskontunnustukseen sisältyy itse evankeliumi, ilosanoma Jumalan itsensä lahjoittavasta rakkaudesta.

Nikea on myös opasviitta. Se on tiivistelmä kristittyjen Raamattuun perustuvasta uskon sisällöstä. Kuka tahansa haluaa perehtyä kristilliseen uskoon, se käy kätevästi perehtymällä Nikean uskontunnustukseen. Juuri siksi se kehitettiin palvelemaan kasteopetusta. Kun yhä uusia ihmisiä kiinnostui kristinuskosta ja halusi tulla kasteen kautta kristityiksi, kasteen edellä järjestettiin katekumenaattiaika, jolloin kristilliseen uskoon perehdyttiin Nikean uskontunnustuksen kautta. Sama toteutuu myös rippikoulussa, vaikka Suomessa pohjana onkin pedagogisista syistä vähän lyhyempi Apostolinen uskontunnus.

Nikea on myös taistelulippu, joka yhdistää kristittyjä ja jonka ympärille he ovat järjestäytyneet erityisesti vainojen aikana. Esimerkiksi Idän Assyrian kirkon kristityt ovat joutuneet vuosisatojen ajan manikealaisten, zarathustralaisten ja islamilaisten vallanpitäjien väkivaltaisten sortotoimien alle. Niiden keskellä Nikea on yhdistänyt ja auttanut säilyttämään oman identiteetin halki vuosisatojen, myös vaikeina aikoina.

Nikea on myös rajapyykki. Se osoittaa positiivisesti keskukseen eli kolmiyhteiseen Jumalaan, mutta myös sulkee pois sen kanssa ristiriitaiset opetukset ja väärät opettajat. Jos Jeesus sanoo olevansa tie, totuus ja elämä, ja ainoa tie Jumalan yhteyteen, silloin kaikki opit ja opetukset eivät voi olla sopusoinnussa hänen evankeliuminsa kanssa.

Suomessakin diakonian, papin ja piispan virkaan vihittävä tunnustaa aina ensin Nikean uskon ja sen jälkeen häneltä kysytään: tahdotko Jumalan armon avulla ”pysyä” tässä kirkon uskossa. Siihen sisältyy myös lupaus olla edistämättä sen kanssa ristiriidassa olevia oppeja. Nikean funktio rajapyykkinä käy ilmi vaikkapa uskontunnustuksen perään sisällytetystä anateemasta eli oppituomiosta, jossa torjutaan areiolainen käsitys Jeesuksesta. ”Ja Pyhään Henkeen. Mutta ne, jotka sanovat ’oli aika jolloin häntä ei ollut’ tai ’häntä ei ollut ennen syntymäänsä’ tai että hän ’tuli olevaksi ei-olevasta’ tai että Jumalan Poika on eri hypostaasia (hypostasis) tai olemusta (ousia) kuin Isä tai että hän on muuttuva tai vaihteleva – ne katolinen ja apostolinen kirkko tuomitsee.”

Millaisia vastaväitteitä voidaan esittää Nikean uskontunnustusta vastaan ja miten niihin voidaan vastata?

Pinnallisen ja populistisen tulkinnan mukaan kyse oli vain sanamuotoihin liittyvästä saivartelusta. Tästä ei ollut kyse. Sanamuotojen taustalla oli perustavanlaatuisia kysymyksiä: miten Isän ja Pojan suhde oli ymmärrettävä. Jos kristityt rukoilevat Jeesusta ”kuten Jumalaa rukoillaan”, eikö se ole ristiriidassa juutalaisuuteen kuuluvan ehdottoman monoteismin kanssa? Mikä oli kristinusko suhde juutalaisuuteen ja kreikkalaiseen filosofiaan?

Kyynisen tulkinnan mukaan kyse oli vain keisari Konstantinuksen poliittisesta projektista, jolla hän halusi saada valtakunnan rivit suoriksi ja alistaa kirkon piispoineen valtansa alle. Tässä väitteessä on monta ongelmaa. Keisari osallistui aktiivisesti keskusteluihin, mutta hänellä oli vain läsnäolo- ja puheoikeus, ei äänioikeutta. Kristinusko erosi huomattavasti roomalaisesta sotilasetiikasta ja sopi erittäin huonosti keisarin valtapyyteiden pönkittäjäksi. Nikean usko alistaa keisarin Kristuksen alle. Toisin ajattelivat tappion kärsineet areiolaiset: heidän mukaansa Jeesus oli eräänlainen puolijumala, ja tätä sovellettiin politiikkaan ajattelemalla, että Kristus hallitsee vain kirkossa, kun taas maallisessa valtiossa hallitsee keisari. Areiolaisuuden pohjalta päästiin siis keisarin maallista rajatonta valtaa pönkittävään valtiokirkollisuuteen, jota nykyisin muistuttaa Venäjän tilanne – sitä ilmentää patriarkka Kirillin lännessä saama nimi ”Putinin alttaripoika”. Sen sijaan Nikeassa voittanut ortodoksia korosti, että keisari on Kristuksen palvelija ja alamainen. Hallitsijan alamaisuus Kristukselle ilmaistiin esimerkiksi Britannian kuninkaan Charlesin kruunajaisissa. Ne alkoivat pienen pojan tervetulotoivotuksella: ”Me, Jumalan kuningaskunnan lapset, toivotamme teidät tervetulleeksi Kuninkaiden Kuninkaan nimissä”. Tähän tuleva kuningas vastasi: ”Hänen nimessään olen tullut, en palveltavaksi, vaan palvelemaan.”

Kyynistä tulkintaa voidaan testata myös idän assyrilaiskristityillä. Sain vierailla syyskuussa Irakin Erbilissä, jossa tapasin arameaa, siis Jeesuksen äidinkieltä puhuvia assyrilaisia ja kaldealaisia kristittyjä. Nikean konsiilin aikaan he eivät olleet osa Rooman valtakuntaa, vaan kuuluivat Persiaan. Itse asiassa he eivät ole koskaan kuuluneet Rooman valtakuntaan, eivätkä koskaan olleet Rooman keisarin tai Rooman paavin tai edes Konstantinnopolin patriarkan alaisia. Ja silti he omaksuivat Nikean uskontunnustuksen, eivät poliittisesta painostuksesta, vaan siksi, että he tunnistivat siinä oman uskonsa, yhden, pyhän, apostolisen ja katolisen kirkon uskon.

Platonistisen tulkinnan mukaan Nikeassa kristinusko meni pilalle, kun monimutkainen hellenistinen filosofia syrjäytti seemiläisen ja siten ”alkuperäisenä” pidetyn Jeesuksen yksinkertaisen opin. Tätä rappioteoriaa ovat edustaneet lähinnä jotkut konservatiiviset protestantit ja liberaalit eksegeetit. Perusteena on käytetty sitä, että Isän ja Pojan suhde ratkaistiin Uuden testamentin terminologian sijasta kreikkalaisesta filosofiasta otetulla käsitteellä ”samaa olemusta”: Jumalan Poika on ”samaa olemusta” (lat. consubstantialis, kreik. homoousios) kuin Isä Jumala.

Tätä termiä päädyttiin käyttämään tietoisesti, sillä asiaa ei kyetty tyydyttävästi ratkaisemaan Uuden testamentin terminologian avulla. Martti Luther ymmärsi tämän. Hän vastusti intohimoisesti sitä, että keskiajalla Kristuksen evankeliumia ryhdyttiin selittämään pakanallisen Aristoteleen filosofian eli kreikkalaisen substanssimetafyysiikan avulla – tämä oli oikeastaan koko reformaation syntysyy. Luther kuitenkin näki terävästi, että Nikeassa ei ollut kyse hellenistisen filosofian omaksumisesta, vaan päinvastoin siitä erottautumisesta, siis kristinuskon omaleimaisuuden ja apostolisen uskon puolustamisesta hellenististä rationalismia vastaan. Se oli Areios, joka yritti valjastaa Kristus-uskon keskiplatonismin ykseysajattelun pakkopaitaan. Se oli hän, joka otti lähtökohdakseen kreikkalaisen platonismin ja siksi katsoi, että Jeesus ei voi olla jumalallinen persoona, siis samaa olemasta kuin Isä.

Tälle on sukua höyläpenkkitulkinta, jonka mukaan Nikeassa Jumala pantiin keinotekoiseen höyläpenkkiin, yritettiin määritellä käsittein ja siten vangita inhimillisiin sanoihin. Tämäkin tulkinta on myöhempi ja virheellinen. Asia oli päinvastoin. Nikean isät eivät halunneet ”määritellä” Jumalaa tyhjentävästi. He lähtivät Raamatun kielestä. Uudessa testamentissa puhutaan koko ajan kolminaisuuden kielellä. Matteuksen lähetyskäskyssä Jeesus sanoo: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Markuksen evankeliumin alussa oleva kuvaus on kuin kolminaisuuden ikoni: taivaasta kuuluu Isän ääni, Poika kastetaan ja Pyhä Henki laskeutuu hänen päälleen. Näitäkin vanhempia ovat esimerkiksi Paavalin kirjeiden tervehdykset. ”Herramme Jeesuksen Kristuksen armo, Isän Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon teidän kanssanne.”

On selvää, että koulutetut, omilla aivoillaan ajattelevat kristityt rupesivat pohtimaan, miten Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen suhde voidaan ymmärtää ja ilmaista uskottavalla tavalla. Tähän pakotti myös lähetystehtävä, sillä ulkopuoliset pitivät ajatusta siitä, että Jumala on yksi, mutta kuitenkin kolme, ristiriitaisena ja loogisesti mahdottomana. Loogisesti se onkin ristiriitainen.

Mutta uskon silmä näkee toisin. Fides habet oculos suos, sanoi Augustinus myöhemmin. Tämä suhde onnistuttiin ilmaisemaan sanomalla, että Jumalalla on yksi jumalallinen olemus (una substantia), mutta kolme persoonaa (tres personae). Ilmaisu on peräisin jo sata vuotta aikaisemmin eläneeltä kirkkoisä Tertullianukselta. Tällä nimenomaan ei haluttu määritellä Jumalaa eikä alistaa häntä ihmisperäisen logiikan pakkopaitaan, vaan päinvastoin varjella hänen majesteettinsa salaisuutta.

Samaa koskee Jeesuksen persoonan salaisuutta. Nikean isät sanoivat ”ei” kreikkalaiselle rationalismille ja ”kyllä” Kristuksen salaisuutta ja ainutlaatuisuutta korostavalle Uuden testamentin kielelle.

Nikean uskontunnustus on kestänyt aikaa. Jo 1700 vuotta kristityt ovat tunnistaneet siinä uskonsa tiivistelmän. Nikean uskontunnustus ilmaisee kristillisen uskon eli kirkon opin myös tulevina vuosisatoina. Yritykset muuttaa sitä tai korvata se omilla yksilöllisillä versioilla tulevat kuihtumaan pois. Kirkon tehtävä on kuunnella sen sisältöä, kiittää sen sanoin, kuuluttaa siihen sisältyvää ilosanomaa maailmalle ja välittää se alkuperäisenä tuleville sukupolville.

Piispojen kutsu rauhankellojen soittamiseen Lähi-idän konfliktissa kärsivien puolesta

Israelin ja Palestiinan konflikti on kestänyt Pyhällä maalla jo vuosisadan. Viimeisin vaihe kärjistyi terrorijärjestö Hamasin iskussa 7.10.2023. Tuolloin käynnistyneet Israelin vastatoimet jatkuvat edelleen. Lasten, naisten, vanhusten ja panttivankien kärsimys on kohtuutonta.

Kuluneen kesän aikana Gazan alueen humanitaarinen hätätila ja nälänhätä ovat pahentuneet. Joka viides alueen asukkaista kärsii äärimmäisestä ruokapulasta. Joka kolmas gazalainen on ilman ruokaa useita päiviä kerrallaan. Jatkuvien sotatoimien takia Gazan alueelle ei saada toimitettua riittävästi peruselintarvikkeita. Koska ruoanjakopisteet sijaitsevat sotatoimialueella, itse ruoka-avun saamisesta on tullut hengenvaarallista.

Viimeisten viikkojen aikana uskonnolliset toimijat, juutalaisten, kristittyjen ja muslimien yhteisöjen johtajat, ovat vaatineet Lähi-idän alueen toimijoita mahdollistamaan avun pääsyn Gazaan ja tavoittelemaan rauhaa.

Tässä tilanteessa myös meidän tulee tehdä kaikkemme rauhan edistämiseksi osana kansainvälistä yhteisöä.

Norjan, Ruotsin ja Suomen evankelis-luterilaisten kirkkojen piispat kutsuvat kaikkia kirkkoja ja seurakuntia osallistumaan yhteiseen rauhankellojen soittamiseen torstaina 7.8.

Suomessa kelloja soitetaan kaikissa tuomiokirkoissa torstaina 7.8. klo 16. Kutsumme kaikkia seurakuntia osallistumaan rauhankellojen soittoon ja yhteiseen rukoukseen rauhan puolesta.  Seurakuntien mahdollisuus osallistua kellojen soittamiseen voi vaihdella.

Kellonsoiton tarkoituksena on paitsi nostaa esiin kesän aikana entisestään vaikeutunutta humanitaarista tilannetta, myös kutsua rukoilemaan ja toimiaan rauhan saavuttamiseksi. Samalla rukoilemme myös kumppanuuskirkkomme Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaisen kirkon puolesta.

Yhdessä kirkkomme piispojen kanssa kutsun Kuopion hiippakunnan seurakuntia rauhankellojen soittoon torstaina 7.8.2025 klo 16.

Jari Jolkkonen

Kuopion hiippakunnan piispa

Eriävä mielipide piispainkokouksen pastoraalista ohjetta 3.6.2025 koskevaan päätökseen

Arkkipiispan tekemä esitys ja piispainkokouksen enemmistön hyväksymä päätös pyrkii etsimään tietä tilanteessa, joka on syntynyt sen vuoksi, että kirkolliskokous ei toukokuussa 2025 hyväksynyt piispainkokouksen aloitetta kahden rinnakkaisen avioliittokäsityksen ja vihkimiskäytännön hyväksymisestä kirkkolainsäädäntöön.

Olin piispainkokouksessa mukana tekemässä esitystä kirkolliskokoukselle. Äänestin sen puolesta myöhemmin myös kirkolliskokouksessa. Toivoin siis aloitteen hyväksymistä.

Oman ehdotuksen häviäminen voi aiheuttaa pettymystä, mutta velvoittaa myös toimimaan oikein. Se ei anna oikeutta toimia vastoin piispainkokouksen toimivaltaa eikä piispan lupausta ”noudattaa kaikessa kirkon lakia ja järjestystä”.

Pidän piispainkokouksen enemmistön 3.6.2025 hyväksymää pastoraalista ohjetta kirkko-oikeudellisesti ongelmallisena.

Kiinnitän huomiota erityisesti siihen, mikä on piispainkokouksen tehtävä ja toimivalta.

Kirkkolain (KL 5: 5; KJ 5:10) mukaan piispainkokouksen tehtävänä on mm. ”antaa kirkkojärjestyksen täytäntöönpanosta tarkempia määräyksiä… ja tehdä esityksiä ja antaa lausuntoja kirkolliskokoukselle”.

Piispainkokouksen päätös, erityisesti viimeisen sivun ohje ”avioliittoon vihkimisen tulee sisältyä…”, voidaan lukea niin, että se suosittelee sellaisen vihkimiskäytännön hyväksymistä, jota kirkolliskokous ei toukokuussa 2025 hyväksynyt. Kyse ei silloin olisi kirkkojärjestyksen ”täytäntöönpanoa” koskevasta määräyksestä, vaan kirkkojärjestyksen uudesta ja toisenlaisesta tulkinnasta.

On vaikeaa välttää tulkintaa, jonka mukaan ohjeen epäsuorana, mutta tosiasiallisena tarkoituksena on ohjata pappeja toimittamaan samaa sukupuolta olevien parien kirkollisia vihkimisiä tilanteessa, jossa toimivaltainen viranomainen eli kirkolliskokous on äskettäin hylännyt samaa asiakokonaisuutta koskevan piispainkokouksen aloitteen.

Kirkolliskokouksen ja piispankokouksen toimivallan kunnioittaminen on kirkon ykseyden ja päätöksenteon kannalta ensiarvoisen tärkeää. Avioliittokeskustelun eri vaiheissa on toistuvasti ja suurella yksimielisyydellä korostettu sitä, että päätökset samaa sukupuolta olevien siunaamisesta ja vihkimisestä tulee tehdä kirkolliskokouksessa. Esimerkiksi piispainkokous totesi itse kirjeessään kirkolliskokoukselle 1/2022 seuraavasti:

”Kirkkolakia, kirkkojärjestystä, kirkkokäsikirjaa ja kristinoppia koskevat muutokset vaativat 3/4 määräenemmistön. Sitä vaaditaan myös kysymyksissä, jotka edellyttävät kirkon uskoa ja oppia koskevia tai niihin pohjautuvia periaatteellisia kannanottoja (KL 20: 7 § ja 10 §). Tällaisina on pidetty muun muassa kirkon avioliittokäsitystä (Perustevaliokunnan mietintö 4/2010; Piispainkokouksen selvitys parisuhdelain seurauksista kirkossa 2010). Kirkon itse tekemät muutokset avioliittokäsitykseen ja vihkimiskäytäntöön edellyttävät siten kirkolliskokouksen määräenemmistöpäätöstä.”

Samansuuntaisesti asia on ratkaistu myös maallisissa tuomioistuimissa. Korkein hallinto-oikeus totesi oikeudellisena arvionaan 18.9.2020 (KHO:2020:97), että ”Suomen evankelis-luterilaisen kirkon avioliittokäsitystä ja vihkimistä koskevaa säännöstöä, joiden perusteella avioliitto on miehen ja naisen välinen, ei ole 1.3.2017 voimaan tulleen avioliittolain muutoksen vuoksi muutettu”. Asiaa oli vielä erikseen arvioitu aloitteen pohjalta kirkolliskokouksessa 2018. Se piti voimassa perinteisen kannan. Kirkon käsitys ei siis ollut epäselvä ja säätelemätön, vaikka kirkkojärjestyksessä ei ollut mainintaa vihittävien sukupuolesta. KHO:n päätöksen mukaan kirkon käsitys on perusoikeusjärjestelmän mukainen.

Jos piispainkokous toivoo, että samaa sukupuolta olevat voitaisiin vihkiä avioliittoon, sen tulisi tehdä – kaikella kärsivällisyydellä – uusi, vastaava aloite kirkolliskokoukselle. Uskon myös, että se voisi lähitulevaisuudessa tulla kirkolliskokouksessa hyväksytyksi.

Jos piispainkokous haluaa antaa pastoraalisia ohjeita, se voisi kehottaa seurakuntia kohtaamaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia kunnioittavasti ja kehittämään yhdessä sateenkaarikristittyjen kanssa uusia toimintamalleja heidän hengellisen elämänsä tukemiseksi.

Tällaiset esitykset ja ohjeet olisivat piispainkokouksen tehtävän mukaista (KJ 5:10) ja pysyisivät myös piispainkokouksen toimivallan puitteissa.

Jos piispainkokous ei toimi kirkon omien päätösten mukaan tai toimii ”ohi kirkolliskokouksen”, asialla voi olla pitkäkestoisia ja vakavia seurauksia kirkon päätöksenteon uskottavuudelle. Jos piispainkokous ei noudata kirkon omia päätöksiä tässä asiassa, mikä estää poikkeamasta niistä myös muissa asioissa? Entä miksi seurakunnissa pitäisi vastaavasti noudattaa piispainkokouksen päätöksiä?

Edellä mainituista syistä pidän piispainkokouksen enemmistön päätöstä kirkko-oikeudellisesti virheellisenä.

Helsingissä 3.6.2025

Jari Jolkkonen

Teksti PDF-tiedostona

Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen arvostelee kristittyjen pääsiäisen viettoon kohdistuneita hyökkäyksiä Jerusalemissa

Jerusalemissa olevaa Pyhän Haudan kirkkoa pidetään paikkana, joka kätkee sisäänsä sekä Jeesuksen ristiinnaulitsemisen kallion että hänen hautansa. Kristityt ympäri maailman pitävät sitä kristinuskon pyhimpänä paikkana.

Pääsiäislauantaina 19.4.2025 Israelin poliisi hyökkäsi monin tavoin pääsiäistä juhlimaan tulleita kristittyjä pyhiinvaeltajia vastaan. Poliisi muutti Vanhan kaupungin käytännössä sotilasalueeksi. Kristittyjen pyhiinvaeltajien kulkua rajoitettiin mielivaltaisesti. Osalta estettiin pääsy jumalanpalveluksiin. Heidän joukossaan oli myös piispoja ja pappeja. Joitakin pappeja retuutettiin. Juhlakulkueisiin perinteisesti kuuluvia partiolaisia, joukossa myös lapsia, uhattiin aseella ja heitä solvattiin huutamalla. Hyökkäysten kohteena oli sekä paikallisia että vierailevia kristittyjä.

Israelin poliisin hyökkäykset ovat kiistattomia. Niistä todistavat muun muassa Jerusalemin Ortodoksisen Patriarkaatin lausunto, paikalliset silminnäkijätodistukset, sosiaalisen median videoaineistot sekä riippumattomat tiedotusvälineet.

Ne sopivat yhteen myös omien havaintojeni kanssa. Vierailin alueella helmikuussa 2025.

Israelin poliisin ylimitoitettuja toimia ei voi oikeuttaa turvallisuudella. Samaan aikaan pesah-juhlassa eli juutalaisessa pääsiäisjuhlassa 12-20.4.2025 arviolta 120 000 juutalaista uskovaa rukoili Länsimuurilla Jerusalemin vanhassa kaupungissa. Heille turvattiin vapaa pääsy – niin kuin pitääkin. Myös kristityille tulisi turvata sama uskonnonvapauteen perustuva oikeus päästä rukoilemaan kirkkohinsa, samoin kuin islamilaisille pääsy Al Aqsa -moskeijaan ja muihin pyhiin paikkoihin.

Hyökkäykset ovat ristiriidassa Israelin Korkeimman Oikeuden päätösten kanssa, joissa taataan ikivanhan status quo -periaatteen mukaisesti eri uskontoryhmille pääsy pyhille paikoille myös uskonnollisten juhlien aikana.

Jerusalem on pyhä kaupunki kolmelle uskonnolle. Mitä enemmän kulloinenkin vallanpitäjä on rajoittanut pyhiinvaeltajien pääsyä pyhille paikoille, sitä varmemmin se on johtanut vastatoimiin ja väkivaltaan.

Yhdessä Pyhän maan piispojen kanssa tuomitsen Israelin viranomaisten kristittyihin pyhiinvaeltajiin kohdistamat toimet. Pidän niitä ylimitoitettuina, vihamielisinä ja vahingollisina. Ne ovat ristiriidassa Israelin omien status quo -sitoumusten kanssa. Ne vahvistavat vaikutelmaa, että Israelin nykyinen hallinto pyrkii heikentämään kristittyjen asemaa Pyhällä maalla.

Vetoan Suomen ulkoministeriöön, että se kiinnittäisi kasvavaa huomiota Israelissa alueen kristittyjen ja muiden vähemmistöryhmien uskonnonvapautta ja muita perusoikeuksia koskeviin heikennyksiin ja ryhtyisi aktiivisiin toimenpiteisiin tilanteen korjaamiseksi.  

Lisätietoja: ma 22.4. piispan erityisavustaja Simo Parni, simo.parni@evl.fi, 044-7050603.

Kristus nousi kuolleista – konkreettisesti nousi!

Kristityille Jeesuksen ruumiillinen ylösnousemus merkitsee ilouutista: Kristuksessa Jumala voitti synnin ja kuoleman vallan ja antoi meille pelastuksen. Taivas on avoin kaikille tämän sanoman vastaanottaville. Ja me voimme saada siitä esimakua jo tässä elämässä.

Mutta sanoma ylösnousemuksesta myös hämmentää. Se rikkoo odotuksia ja arkikokemustamme. Ei ihme, että se pyrittiin haastamaan jo antiikin aikana.

Näennäinen kuolema -selityksen mukaan Jeesus otettiin ristiltä puolikuolleena, mutta virkosi myöhemmin. Roomalaiset sotilaat eivät kuitenkaan olleet ammattitaidottomia: he pohjustivat kuolemaa raa’alla kidutuksella ja varmistivat kuoleman pistämällä keihäällä kylkeen. Näin tehtiin myös Jeesukselle.

Salaliitto-selityksen mukaan opetuslapset varastivat ruumiin ja keksivät koko jutun ylösnousemuksesta. Mutta miksi he olisivat valehdelleet? Jos lyöt vetoa väärän messiaan puolesta, joko luovutat tai etsit uuden ehdokkaan, mutta valehtelu ei kannata.

Jeesuksen kohtalo ei mitenkään vastannut juutalaista messiasodotusta. Olisi ollut hulluutta tyrkyttää juutalaisille itsekeksittyä ajatusta ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta messiaasta. Apostolit olivat niin vakuuttuneita Jeesuksen ruumiillisesta ylösnousemuksesta, että he olivat valmiit kärsimään ja kuolemaan sen puolesta. Ja niin he tekivätkin.

Siirretty ruumis -selityksen mukaan Joosef Arimatialainen siirsi Jeesuksen ruumiin ensin kalliohautaan ja sitten muualle. Juutalainen laki kuitenkin kielsi ruumiin siirtelyn uuteen hautaan. Hypoteesi ei selitä Jeesuksen ilmestymisiä eikä apostolien lujaa uskoa. Matteuksen mukaan Pilatus käski sotilaita vartioimaan hautaa.

Hallusinaatio-selityksen mukaan apostolit kärsivät surun aiheuttamasta joukkopsykoosista ja lohduttivat itseään toipuakseen järkytyksestä. Mutta juutalaisten perusvakaumusten valossa vainajan ilmestyminen näyssä ei olisi ollut merkki siitä, että hän elää, vaan siitä, että hän on kuollut.

Uuden testamentin selitysopin professorin Lars Aejmelaeuksen mukaan kuvaukset Jeesuksen ilmestyksistä olivat ruumiillisia, aineellisia ja konkreettisia, eivät henkisiä tai mielensisäisiä. Niitä tapahtui eri tilanteissa eri ihmisille. Et voi siirtää subjektiivista kokemustasi toiselle, varsinkaan sellaiselle, jota et ole nähnytkään.

Ajatus Jeesuksen ruumiillisesta ylösnousemuksesta ei vastaa arkikokemustamme. Ei ennen eikä nyt.

Silti juuri siitä tuli kristinuskon alkuräjähdys. Se oli hyvä sanoma, joka antoi ilon ja toivon. Sitä oli yksinkertaisesti pakko kuuluttaa kaikille. Siksi se levisi. Ja siksi se leviää yhä.

Kristus nousi kuolleista – todellisesti, konkreettisesti ruumiillisesti. Ja kuolemallaan kuoleman voitti!